Nollenergihus är inte rätt väg / Mielipidekirjoitus HBL:ssa 10.5.2016

Hur skall vi spara på våra resurser? Hur skall vi bygga energieffektivt? Och varför är mögelskolor och -daghem vardagsmat i vårt nyhetsflöde?

De här frågorna har ett klart samband. Min familj bor i ett gammalt trähus från 1920-talet. De mer ömfotade gästerna välkomnas av en korg yllesockor i tamburen, för det kan vara svalt hemma hos oss på vintern. Vårt hems energieffektivitet kommer inte av att vi skulle ha extra lager isolering, utan av att vi ibland drar ner på komforten. Och av att vårt hus har hållit i hundra år, och med säkerhet håller hundra år till, om dess användare så vill.

Propositionen om lagen om nära-nollenergibyggnader är på remissrunda. Lagförslaget baserar sig på ett EU-direktiv från år 2010, enligt vilket alla nya byggnader ska vara nära noll-energibyggnader från och med 2020. Målsättningen med lagförslaget är att minska på byggnaders energianvändning och samtidigt främja användandet av förnybar energi.

Lagförslagets fokus ligger på att förbättra energieffektiviteten, vilket givetvis är eftersträvansvärt. Nu håller dock beredningen på att totalt glömma bort att se på byggandet ur en bredare synvinkel. Vi kan inte endast utgå från energieffektivitet då vi utvärderar byggnaders miljövänlighet, utan byggnadens hela livscykel måste tas i beaktande: vilka material som används, byggnadens livslängd, den verkliga energiförbrukningen och hur byggnadsmaterialen kan återanvändas. Endast så kan vi bedöma den totala belastningen på miljön.

Paradoxalt är, att forskning visar att de byggnader som byggs idag inte konsumerar nämnvärt mindre energi än de som byggdes i mitten av förra seklet. Det här har professor Juha Vinha från Tammerfors tekniska universitet genom sin forskning påvisat. Skolor och daghem har inte blivit nämnvärt energieffektivare sedan 1950-talet. Samtidigt vet vi, att vi allt oftare ställs inför problem med inomhusluften.

Vad beror det på? En konstruktion där vi har lager på lager med material som alla har en specifik uppgift – och så ser en modern vägg ut – men som alla är mycket dåliga på att sköta det intilliggande lagrets uppgift, bäddar för problem. Det är ett byggnadssätt som baserar sig på tron att inga misstag sker under byggnadsprocessen eller under byggnadens livscykel. Men så fungerar inte verkligheten. Misstag sker både då ett hus byggs, och under den tid det används. Och dessa misstag klarar inte våra väggar av. Små defekter, små hål i membranen, leder till stora problem.

Massiva väggkonstruktioner, som t.ex. stock eller tegel, är säkra. Vi vet av erfarenhet att de fungerar, vi vet att de håller och vi vet att de bidrar till ett gott inomhusklimat. Vi vet också att de är mycket mer energieffektiva än vad de matematiska kalkylerna låter påvisa. Om vi nu gör de planerade åtstramningarna riskerar vi inte bara att ytterligare förkorta våra byggnaders livscyklar och skapa nya problembyggnader, vi skjuter även vår egen träindustri i foten när vi tar avstånd från den trend av ekologiskt hållbart byggande som sveper över Europa – en trend som vår byggindustri absolut borde hoppa på.

Hela energieffektivitetslagstiftningen borde nu ta en time-out tills vi får mer forskningsbaserad information om vilka lösningar och metoder som vi borde tillämpa i Finland. Lagstiftningen skall inte vara villkorslös, utan den skall tillåta olika alternativ.

Idag kör bulldozern förbi ett hus från 1920-talet och stannar framför ett daghem som byggdes på 1990-talet. Om vi nu gör god lagstiftning, kör bulldozern om 30 år förbi det daghem vi bygger nästa år. Men det kräver åtgärder, att vi tänker om. För mycket av vår nationella egendom sitter i våra byggnader för att vi skall ha råd att ge oss in på detta vågspel.

Anders Adlercreutz
Riksdagsledamot

Itämeri on lainassa tulevilta sukupolvilta

Luontoon kajoamiseen on oltava hyvät perusteet. Kestävän kehityksen nimissä kannatan uusiutuvien energiamuotojen suosimista ja kehittämistä.

Suomen luonto on maailmanlaajuisestikin takasteltuna ainutlaatuinen. Harvaan asuttu maamme on luontaisesti välttynyt luonnon tuhoutumiselta.  Suurin ekologinen haasteemme on Itämeri, jonka valuma-alueella elää noin 85 miljoonaa ihmistä. Puhdistamatomien yhdyskuntavesien ohella maatalous, teollisuus ja laivaliikenne kuormittavat edelleen merta, jonka pohjasedimentissä on ravinteiden lisäksi varastoituneena raskasmetalleja ja muita ympäristömyrkkyjä.

Suomi on herännyt Itämeren surulliseen tilanteeseen ja leikannut huomattavasti muun muassa maatalouden päästöjä. Tavoitteena tulisi kuitenkin olla Itämeren palauttaminen tilaan, jossa se oli 1900-luvun alussa. Työhön on sitouduttava pitkäksi aikaa ja hyväksyttävä, että tulokset näkyvät vasta vuosikymmenien päästä. Katseen suuntaaminen muihin Itämerta ympäröiviin maihin, Baltiaan, Puolaan ja Venäjään, on äärimmäisen tärkeää, mutta samalla on muistettava, että omalla maaperällämmekin on vielä paljon tehtävää:  muun muassa maatalouden suojavyöhykkeet pitää saada nykyistä kattavammiksi.

Suomen on oltava omassa toiminnassaan esimerkillinen. Tämä on edellytys sille, että voimme vaatia muita maita nostamaan asian omalla agendallaan korkealle.

Rohkaisevaa on Suomenlahden itäosien parantunut tilanne. Se antaa suunnan isolle työlle, joka meillä on edessämme.

Haastan suomalaiset keskusliikkeet talkoisiin mukaan: ruoan alkutuottajien palkkiot on nostettava tasolle, joka mahdollistaa nykyistä monipuolisemman viljelemisen ja suojavyöhykkeisiin panostamisen.

Raideliikenne pitää kehyskunnat tuottavina

Etelä-Suomen asuinkeskukset ja yritystoiminta rakentuvat toimivien liikenneyhteyksien kuten – pääkaupunkiseudun tapauksessa – junaratojen varrelle.  Huolellisesti suunniteltu liikenneverkosto luo pohjan ekologiselle ja ympäristöä mahdollisimman vähän kuormittavalle yhdyskuntarakenteelle, joten sen kehittämiseen tulee suhtautua asian vaatimalla vakavuudella. Kehitystyöhön pitää osallistaa sekä radan varrella asuvat ihmiset että sen varrella toimivat yritykset. Samaan aikaan kun huomioimme uuden rakentamisen myötä syntyvät tarpeet, meidän on muistettava, että Etelä-Suomi on vanhaa maatalousaluetta: vanhoja kyliä ja rakennuskeskittymiä ei tule unohtaa uutta kehitettäessä.

Uudet isot taajamat rakennetaan liikenneväylien varteen, mutta kaavoituksen tulisi huomioida myös pienempien kyläyhteisöjen elin-kelpoisuuden turvaaminen ja vahvistaminen.

Koko Uusimaa Helsingistä länteen on rivi junaradan varrelle nousseita taajamia. Tämän radan eli Rantaradan kehitystä on laiminlyöty jo pidempään. Tuiki tarpeelliseen toiseen raiteeseen ei ole investoitu ja asemia on lakkautettu. Viime vuonna Karjaalle ja Inkoolle elintärkeän Y-junan liikennöinti uhattiin lopettaa kokonaan. Lisää pilviä Rantaradan päälle kerryttävät aikeet rakentaa Helsingin ja Turun välille kokonaan uusi ELSA-rata. Toteutuessaan tämä uusi rata uhkaa Rantaradan kehittämistä ja voi johtaa jopa koko Rantaradan lakkauttamiseen.

Yhteiskuntaa tulee kehittää, mutta kehityksen ei tarvitse merkitä vanhojen rakenteiden alasajoa. Toimenpiteiden pitää noudattaa kestävän kehityksen periaatteita. Rantaradan tapauksessa tämä tarkoittaa, hallituksen liikennepoliittisen selonteon mukaisesti, että vaalitaan olemassa olevaa yhdyskuntatekniikkaa ja kehitetään sitä. ELSA-rata ei täytä näitä tavoitteita, mikäli se johtaa rantaradan alasajoon. Kannatettavaa sen sijaan on, että Pohjois-Espoo, Vihti ja Lohja liitetään pääkaupunkiseudun paikallisjunaverkkoon.

Ellei Rantarataan panosteta, Länsi-Uudellamaalla ei ole kunnollisia edellytyksiä kasvaa ja kehittyä. Rantarata on välttämätön Espoon länsipuolella sijaitsevien yritysten ja asukkaiden hyvinvoinnille. Hallituksen tulee selkeästi tunnustaa tämä.

Seuraavaan hallitusohjelmaan on tehtävä kirjaus Rantaradan kehittämisen tarpeellisuudesta.

Yksikin homekoulu on liikaa

Arkkitehtina rakentaminen ja yhdyskuntasuunnittelu ovat lähellä sydäntäni. Pitkä, lähes kahdenkymmenen vuoden ura on pitänyt sisällään niin päiväkotien, koulujen, asuintalojen kuin terveyskeskustenkin suunnittelua. Kaavoituskysymykset ovat osa jokapäiväistä työtä. Tällä saralla puhun siis paisti sydämestä, myös pitkästä kokemuksesta.

Homekoulu, purkuvalmis päiväkoti tai sairaala, jonka potilaat joutuvat evakkoon kattovuodon takia. Siinä muutama esimerkki siitä, miten nykyrakentaminen näkyy lehtien palstoilla. Uutisoinnista syntyy helposti käsitys, että Suomessa ei suunnitella hyvää. Suomalainen suunnittelu on kuitenkin maailmanlaajuisestikin tarkasteltuna hyvällä tasolla. Hankinta- ja rakentamisprosesseissa on sen sijaan paljon parantamisen varaa.

Säästämme usein väärissä paikoissa. Rakennusmateriaaleja ei aina esimerkiksi valita elinkaaritarkastelun pohjalta, vaan yksipuolisesti rakentamisaikataulun tai logistiikan näkökulmasta. Usein töitä myös aikataulutetaan tai johdetaan väärin. Tarkkasilmäinen saattaa ison työmaan ohi kulkiessaan huomata eristepinoja, jotka vettyvät suojaamattomina sateessa. Hometalon syntyyn ei paljon muuta tarvita. Hankkeet käynnistyvät usein turhan hitaasti, minkä seurauksena aikataulut tulevat loppupäässä vastaan. Rakennusten viimeistelyvaihe on herkkää aikaa, sillä usein juuri tällöin tapahtuneet virheet aiheuttavat ongelmia. Nämä ovat kaikki priorisointikysymyksiä, joihin on vaikea puuttua lainsäädännöllä. Lääkkeeksi on tarjottava ammattimaista palveluiden ostamista ja tarjoamista.

Se mihin lainsäädännöllä voidaan helpoimmin vaikuttaa on hankinnan laatu. Hankintalakia tulkitaan monessa kunnassa siten, että palvelun tarjoajaa tarkastellaan ainoastaan hinnan perusteella.

Tänä päivänä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että julkisen rakennuksen suunnittelijaksi ja toteuttajaksi valitaan halvimmat palveluntarjoajat.

Ei vaadi suurta älliä ymmärtää, että suunnittelu- ja rakennusmarkkinoilla vallitsevat samat lait kuin muillakin aloilla: halvimman hinnan tarjoaa se, joka aikoo käyttää työhön vähiten aikaa, on kyse sitten suunnitelusta tai toteutuksesta. Hankintalakia tulisikin muuttaa niin, että päättäjillä olisi edellytykset valita rakennushankkeeseen kumppanit, jotka omaavat todelliset edellytykset laadukkaan rakennuksen synnyttämiseen ja jotka suhtautuvat hankkeeseen sen vaatimalla vakavuudella. Lain muutoksen seurauksena syntyisi päiväkoteja ja kouluja, jotka tarjoaisivat aidosti parhaa oppimis- ja työskentely-ympäristön sekä sairaaloita, jotka edesauttavat toipumista ja hoitotyötä. Rakennuksia jotka eivät ole pelkästään kuvaus tilaohjelmasta, vaan jotka tukevat siinä tapahtuvaa toimintaa, ja sillä tavalla synnyttävät jopa säästöjä. Ja mikä tärkeintä: laatukriteerit täyttäviä rakennuksia, joissa asioivien tai asuvien ihmisten ei tarvitse olla huolissaan hengitysilman puhtaudesta tai työskentelyn turvallisuudesta.