Perheenyhdistämistä ei saa vaikeuttaa

Käsittelimme viime viikolla hallituksen esitystä perheenyhdistämisten vaikeuttamisesta.

Kun viime vuonna Suomeen rupesi tulemaan turvapaikanhakijoita, huomio keskittyi siihen, että he olivat miehiä – missä ovat naiset? No, nyt kun naisia ja lapsia olisi tulossa tänne hallitusti perheenyhdistämisten kautta, niin se halutaan estää.

Mielellään puhutaan maahanmuuton hallitsemattomuudesta. Nyt olisi tarjolla hallittavissa oleva vaihtoehto – ja nyt se halutaan estää.

Puhutaan maahanmuutosta bisneksenä, siitä että salakuljettajat hyötyvät tilanteesta
Nyt olisi tarjolla hallittu, turvallinen vaihtoehto – ja se halutaan estää.
Ollaan huolissaan siitä, että maahanmuuttajat radikalisoituvat.

No ketkä radikalisoituvat? Nimenomaan yksin tänne tulleet alaikäiset. Heitä on vastaanottokeskuksissa tällä hetkellä pari tuhatta. Heidän riskinsä radikalisoitua on suurin. He tarvitsevat perheensä. Nyt se halutaan estää.

Hallituksen esitys on niin monella tavalla ongelmallinen, sekä inhimillisesti, että loogisesti, että en tiedä mistä aloittaa. Tämä on ristiriidassa hallituksen puheiden ja tavoitteiden kanssa,  se on ristiriidassa inhimillisten arvojen kanssa.

Mitä tämä esitys pitää sisällään? Se pitää sisällään tulorajan, jonka alle tippuu puolet meistä suomalaisista. Tulorajan, joka kohdistuu niin alaikäisiin kun aikuisiin. Alaikäisenä tänne tulevan pitäisi tienata 2600€ verojen jälkeen jotta hän saisi vanhempansa ja veljensä tänne. Näitä alaikäisiä on tällä hetkellä Suomessa noin 2000. Mitä hallitus aikoo tehdä heille? Tuomitaanko heidät elämään vailla perhettä?

Esitys pitää sisällään 3 kuukauden aikaikkunan, jonka aikana turvapaikkapäätöksen saaneen perheen pitää jättää perheenyhdistämishakemus Suomen edustustoon. Tällaista edustusta ei kaikissa maissa ole, mikä tarkoittaa että perheen pitää paitsi matkustaa vieraaseen maahan hakemuksen jättämiseksi, myös saada oleskelulupa tähän maahan – koska se on ehto hakemuksen jättämiselle. Tämä on kohtuuton – ja monille mahdoton – tehtävä ja vaatimus.

Ministeri Orpo sanoi, että esitys on tarpeellinen. Tarpeellinen minkä asian kannalta? Se saattaa hyvinkin olla tarpeellinen hallituksen koossa pysymisen kannalta, koska näyttää yhä enemmän siltä, että sekä Kokoomus että Keskusta ovat Perussuomalaisten panttivankeina Valtionneuvostossa. Tämä esitys on saumaton osa ns Nuivaa manifestia, ei Kokoomuksen tai Keskustan aatemaailmaa – sellaisina kuin ne olen mieltänyt.

Toivoisin hallitukselta vihdoinkin rakentavaa suhtautumista maahanmuuttoon. Suhtautumista joka jättää politikoinnin taka-alalle ja pureutuu itse asiaan.  Suhtautumista joka tunnistaa haasteet, mutta myös mahdollisuudet. Sellaista suhtautumista joka tunnistaa kiistattomat tosiasiat,  joka näkee, että kotouttaminen on se suuri haaste ja tavoite.
Tätä toivon – siksi on niin valitettavaa, että hallitus ei ole koko kautensa aikana puhunut kotouttamisesta yhtään mitään.

 

 

 

Inlägg i interpellationsdebatten 6.4.2016

Värderade talman, Arvoisa puhemies,

Har regeringen en vision? Har regeringen en bild av den framtid vi marscherar emot? Onko hallituksella visio?

Vastaus tähän on meille kaikille selvä. Ei ole visiota, ei ole strategiaa, ei ole priorisointeja. On ainoastaan höylä, joka biotaloutta lukuunottamatta näivettää kaikki Oy Suomi AB:n menestyksen rakenteet.  Ei ole kykyä maalata kuvaa tulevaisuuden Suomesta, Suomesta joka olisi menestyvä, houkutteleva ja edelläkävijä.

Johtaminen ei ole pelkästään fiskaalinen toimenpide, se ei ole pelkästään numeroiden pyörittämistä. Johtamiseen kuuluu se, että tietää mihin on menossa, että tunnistaa matkan varrella olevat askelmerkit.

Hallituksen tien päässä oleva maali on tiedossa –  sen OECD kertoi meille raportissaan hiljattain. Jos nämä toimet toteutuvat, ellei koulutustason luisua saada pysäytettyä, ellei hallitus luovu tietoisista pyrkimyksistään heikentää koulutustasoamme – silloin annamme puolen prosentin vuosittaisen BKT-kasvun luisua läpi sormiemme. Siihen meillä ei ole varaa.

Joka ikisessä laitoksessa, joka ikisessa yrityksessä ympäri Suomea on tehostamisen varaa. Jokainen meistäkin voi tehdä työnsä tehokkaamminn ja nopeammin. Mutta tehostamisen tie ei ole tämä.

Mikä on yliopistojemme tehokkuus? Siirtelevätkö professorit siellä papereita kahvinjuonnin lomassa turhan panttina? Eivät, mutta näiden leikkausten, näiden toimien suunta vie siihen. Sanotaan, että ”tulisi karsia turhaa hallintoa”. Näiden leikkausten myötä karsitaan toki paljosta, muun muassa kaikista niistä tukitoimista jotka tekevät opiskelusta tehokkaampaa, ja nopeampaa, niistä palveluista jotka antavat opettajille tilaa opettaa. Mutta se ei vie tehokkuuteen, vaan tehottomuuteen. Ydintehtävä jää pimentoon.

Arvoisa puhemies,

Mikä on sitten nykytilanne, onko yliopistoissa tyhjää, laiskaa kapasiteettia?

Tutkimusten mukaan suomalaiset yliopistot ovat maailman huippuluokkaa kustannustehokkuudessa. Opintosuorituksen hinta on Suomessa alhainen.

Mutta tämä ei riitä.

Hallitus on nyt valinnut juustohöyläyksen linjan. Sen sijaan että se pureutuisi rakenteisiin se leikkaa tasaisesti kaikilta – paitsi tietenkin siitä ainoasta huippuyksiköstämme, Helsingin yliopistosta,  siitä hallitus leikkaa vielä muutama kymmenen miljoonaa lisää, vuositasolla. Tämä ei ole rohkeutta. Tämä on vastuun pakoilua, ja tasaista kurjistamista. Rohkeaa olisi tarttua rakenteisiin. Sitä voisi jopa kutsua kehittämiseksi. Ei tätä.

Olemme varmaan tässä vaiheessa päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että valittu tie on väärä. Olemmehan.

Arvoisa puhemies,

Leikkaukset eivät kuitenkaan lopu tähän. Kovaan käsittelyyn joutuu myös innovaatiotehdas Suomi. Sama tehdas, joka suoltaa ulos patentteja tahtiin, josta useimmat muut maat voivat ainoastaan uneksia. Mutta miten kauan?

On virheitä toki tehty aikaisemminkin. Jostain syystä TEKESin tutkimusrahoitus on ollut suosittu temmellyskenttä. Tutkimus vaatii kuitenkin pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä. Nykyinen poukkoilu johtaa tehottomuteen ja hankkeiden keskeyttämiseen. Tutkimukseen ja kehitystyöhön, kuten koulutukseen yleensä, ei sovi kvartaalitalouden tahti. Se että rahanhakumekanismeja joudutaan luomaan budjettivuosittain uudelleen, se että projektit ovat aina ja ikuisesti vaakalaudalla vie energiaa oikealta työltä.

Mitä sitten on tapahtumassa? Haluan nostaa esille muutaman yksityiskohdan.

Ensin nostetaan SHOKit pystyyn, sitten ne ajetaan alas. Samalla jo tehdyt investoinnint valuvat hiekkaan.

Pelkästään VTT:hen kohdistetut leikkaukset ovat itse asiassa nimellisiin leikkauksiin nähden moninkertaiset. VTT käyttää omaa rahoitustaan osarahoituksen muihin projektiin, tyyppillisesti noin 1/4 verran, mikä tarkoittaa että 20 miljoonan leikkaus VTT:ltä itse asiassa on moninkertainen.

Arvoisa puhemies,

Mihin häipyi usko siihen, että koulutus on suurin kilpailukykyetumme? Minne hävisivät lupaukset, minne hävisi selkäranka?

Värderade talman – Finland är förtjänt av en vision – Suomi ansaitsee vision.

Det finns en beställning på SFP:s vision

Vi är ett land med fem miljoner människor, det är halva Londons befolkning. Vi har goda naturtillgångar, ren luft och rent vatten. Det här är saker som vi tar som en självklarhet, trots att de på ett globalt plan är en bristvara. Enbart I dessa finns enorma ekonomiska möjligheter. Vi har en högt utbildad befolkning och minimal korruption. Vi har alla förutsättningar att gå i täten i den digitala revolutionen. Vi har allt som behövs för att lyckas.

Att vi inte lyckats bryta Finlands negativa spiral beror inte på att vi inte skulle ha förutsättningarna, utan på ett bristande förtroende, ett optimismunderskott. Finland behöver vision, vilja och framtidstro. Vi behöver en strategi som alla kan förbinda sig till. Vi behöver lagspelare, inte soloåkare. Vi behöver en atmosfär i vilken både ung och gammal vågar pröva sina vingar som företagare. Vi behöver konkreta beslut som motiverar och stöttar dem som redan valt den banan.

Vi måste kunna måla upp en bild av ett fungerande framtida Finland. Vi måste göra människor delaktiga i processen – det är lättare att sträva mot nånting som känns eget och meningsfullt. Jag är övertygad om att vi finländare i en svår situation är redo för förändring och till och med uppoffring om vi får de redskap som behövs för att förstå målen. Med den här filosofin i bakfickan är jag redo att ta över stafettpinnen från Carl Haglund.

Jag ställer mig till förfogande i SFP:s ordförandeval eftersom jag ser att partiet behöver en ledare med vision och en bred professionell kompetens. Jag har verkat som arkitekt och företagare, varit huvudplanerare för stora offentliga byggprojekt som inneburit åratal av förhandlande med olika intressenter, myndigheter och som krävt ett djupt lagtekniskt kunnande. Jag har varit i kontakt med myndigheter på professionell nivå i 20 år, vilket varit till stor nytta de senaste åren då jag också fått arbeta inom det politiska. Jag har en intensiv kontakt med näringslivet och har erfarenhet av styrelsearbete i börsbolag. Mina största lärdomar har jag trots allt fått som far i en familj med fem barn. Det jag lärt mig där: konsekvens och tålamod, har hjälpt mig att nå resultat också i politiken.

Men det krävs inte bara yrkeskunnande. Jag kommer från en skapande bransch och kan kreativ problemlösning. Jag är bra på att bygga sociala nätverk vilket hjälpt mig både före och efter mitt inträde i politiken. I riksdagen har jag snabbt byggt upp ett nätverk över partigränserna.

Jämställdhet är en självklarhet, det kan jag säga utan att darra på rösten. Jag är son till en kvinna i karriären, och gift med en annan. Jag hoppas att jämställdhet är ett självklart värde för mina barn, 4 pojkar och en flicka.  I mitt riksdagsarbete har jag synligt arbetat för jämställdhet.

När man ställer upp i ett ordförandeval i vårt parti skall det inte handla om personliga ambitioner, utan om en vilja att föra partiet framåt, och via det, Finland. Det här är också min motivation. Jag vill att de värderingar SFP står för skall få ett starkt fotfäste i så många finländares liv som möjligt. Och att SFP efter nästa val igen skall vara ett regeringsparti. Jag tror på att SFP genom att fortsätta utvecklas som organisation kan arbeta ännu bättre tillsammans, och har förutsättningar att vara ett ännu starkare parti och en positiv förändringskraft i Finland. Under våren fram till partidagen kommer jag att åka runt och träffa så många SFP:are och medborgare som möjligt för att höra deras syn på både Finlands och SFP:s framtid, och ge dem chansen att lära känna mig.

Men vilka är då SFP:s värderingar?

Frisinne, jämställdhet, en sund ekonomi, tolerans och företagsamhet. En förståelse för både landsbygd och stad. Ett ansvar för naturen, en insikt om framtidens utmaningar när det gäller ekonomin, men också miljön och klimatet. En tro på att Finland inte vinner på att definiera sig själv så snävt som möjligt, utan så brett, så omfamnande som möjligt. En övertygelse om att alla människor har ett unikt värde, oberoende av vem de är.

Det här är inga udda värderingar. De här är inte värderingar som bara berör 5% av landets befolkning. Det här är värderingar som en stor del av befolkningen säkert omfattar. Och det är bra. För det betyder att SFP har möjligheter att växa. Frågan är bara hur vi skall göra det, hur vi skall nå ut till dessa som känner igen sig i vårt budskap – utan att kanske veta om det. Det här är en lockande utmaning.

Mitt SFP är ett modernt, progressivt parti, med en bred politisk agenda. En levande tvåspråkighet är en central del av vår politik, och det senaste året har visat att vi har en viktig uppgift som svenskans försvarare. För att knyta tillbaka till det jag sade om delaktighet tidigare: Att befästa tvåspråkigheten är i hela landets intresse. Det budskapet måste fås fram. Först efter det är det möjligt att desarmera motsättningarna.

Under Carl Haglund tid som ordförande såg vi att vi kan nå ut över språkgränserna. Det här en helt avgörande orsak till att vi klarade oss bra i riksdagsvalet. Pendeln svänger fortfarande åt vårt håll, och vi måste ta vara på denna öppning. Jag vill leda ett parti som arbetar för ett Finland som svarar mot våra värderingar: en äkta mångkulturalism, en stark företagsamhet, en självklar jämställdhet. SFP skall stå för både stad och landsbygd, SFP skall kräva tvåspråkighet, men också tolerera den.

SFP är förtjänt av en öppen och djup diskussion om vilken väg vi skall ta. Jag ser fram emot livliga och öppna diskussioner med mina motkandidater. Jag tror att vi tillsammans kan föra SFP vidare, mot nya höjder.

 

 

Terveiset terveestä talosta

Eteisessä odottaa korillinen villasukkia viluisimpia vieraita varten. Sydäntalvella lattiat hohkaavat kylmää, eikä ylemmissäkään kerroksissa kuljeta ilman tossuja. Asumme 1920-luvulta peräisin olevassa laudoitetussa hirsitalossa, joka on kutakuinkin eristämätön. Kuten arvannet, se ei täytä kovinkaan montaa nykyrakentamisen vaatimuksista. Esteettömyydestä ei ole tietoakaan, ja nykystandardien valossa talossa on muitakin puutteita: eristävyys on heikko ja ilma vaihtuu ainoastaan painovoimaisesti. Käypää energiatodistusta talovanhuksemme ei saisi millään kepulikonstilla, ja sähkölaskukin on korkeampi kun mitä sopii toivoa – joskaan ei läheskään sen kokoinen, kuin mitä huvin vuoksi tekemäni energiatodistus antaa ymmärtää.

Enää ei tällaista taloa saisi rakentaa – siitä pitävät viranomaiset ja lainsäätäjät (pois se minusta) huolen. Merkille pantavaa on, että me asukkaat voimme talossamme erinomaisesti. Lapsemme ovat tänne muuton jälkeen olleet vuosien ajan huomattavan terveitä. Joulun jälkeen perheeseemme iskenyt influenssaepidemia olkoon poikkeus, joka vahvistaa säännön. Kaupungissa kerrostalossa viettämiämme vuosia sen sijaan leimasivat lukuisat hengitystieinfektiot ja korvasäryt.

Tiedämme kaikki, mitä nykyrakentaminen merkitsee: pitkälle kehitettyjä kerroksellisia rakenteita, joissa jokaisen komponentin ominaisuudet tunnetaan tarkkaan. Rakenteita, joissa jokainen kerros hoitaa yhden asian hyvin, mutta naapurin tehtävän huonosti. Rakenteita, joissa pienikin rakennusvirhe saattaa kaataa koko korttipakan.

CE-merkinnät vilisevät silmissä ja U-arvoja säädetään äärimmilleen. Kokonaisuus punnitaan tarkasti ja viimeinen säätö tapahtuu ilmanvaihtokoneen koneistossa. Kaikki tämä vain, jotta pääsisimme tarvittaviin E-lukuihin ja voisimme leimata papereihin ”Hyväksytty”-leiman. Meillä on käytössämme tieteellisen tarkka järjestelmä, joka ei kuitenkaan automaattisesti johda hyvään lopputulokseen – ei energiatehokkuuteen, ei kestävyyteen, eikä välttämättä myöskään käyttömukavuuteen.

Suomi on tunnetusti yhden totuuden maa, jossa herätään aika ajoin yhden totuuden rajallisuuteen. Olisikohan nyt aika herätä pohtimaan liiallisen energiatehokkuuden järkevyyttä? Sitä, voidaanko ekologista kestävyyttä mitata yksioikoisesti käytön aikaisella energiatehokkuudella, vai olisiko syytä siirtää katse kauemmas ja tarkastella koko ketjua? Meidän pitäisi uskaltaa katsoa paitsi energiankulutusta myös hiilitasetta ja rakennuksen käyttöikää. Voisimme katsella ympärillemme, haastatella ihmisiä ja vetää johtopäätöksiä olemassa olevasta rakennuskannasta ja niistä saaduista kokemuksista. Varsinkin kun voimme jo nyt hyvällä syyllä olettaa, että nykyiset ratkaisumallimme jäävät kovin lyhytikäisiksi.

Tänään puskutraktori ohittaa 1920-luvulla rakennetun kivitalon ja pysähtyy 1980-luvun toimistojärkäleen kohdalle. Millä konsteilla saisimme sen 30 vuoden kuluttua ohittamaan vuonna 2016 rakennetun päiväkodin?

Varför är förtroende en bristvara? / Mielipidekirjoitus HBL:ssä 15.3.2016

Förtroende är något vi är bra på i Finland. Lagt kort ligger, och överenskommelser håller. Det här brukar vi se som en källa till stolthet. Någonting man kan skryta med när man sitter utanför bastun med sina utländska vänner. Finland är ett redigt land!

Ändå känns det plötsligt som om just förtroende är en bristvara i vårt samhälle. Gång på gång havererar konkurrenskraftsavtalet lite före målstrecket. Den senaste omgången stöp som så många gånger förr på just det, en brist på förtroende. Ordföranden för PAM meddelade att de inte kan lita på regeringens löften, eller ens goda vilja.

Här är skillnaden mellan Finlands och Sveriges arbetsmarknader kännbar. I ett land som vårt, där man annars gärna talar om tillit är klyftan mellan arbetsgivar- och arbetstagarorganisationer förvånansvärt hög. Den här förtroendebristen slår ut i strejker och kollapsade förhandlingar, någonting vi fick bevittna för bara några dagar sedan. När vi har långt över hundra strejker årligen, kan antalet i Sverige räknas på en hands fingrar.

När förtroendet brister, träder kontrollmekanismer och bestämmelser in. Det leder till långa förhandlingar, men också till styva strukturer och regelverk. Den som fungerat som företagare vet vad jag talar om.

I Åbo verkar ett framgångsrikt, litet IT-företag som producerar en tjänst som gör det lättare att hantera evenemang och bokningar. Och som så många andra små uppstart-företag lever de på flexibiliteten – man arbetar då man vill, och kan själv disponera över sin tid. Så länge arbetet sköts. Det här fungerar för att det finns ett förtroende mellan arbetstagare och arbetsgivare. Ett förtroende som per automatik leder till trivsel och en god gemenskap.

Men det här förtroendet räcker inte för myndigheterna, vilket företaget fick erfara när arbetsskyddsmyndigheterna kom på besök. Listan på förseelser var enorm – det fanns inte listor, klock-kort eller styvt definierade strukturer för hur, när och var arbetet skall uträttas. De här sakerna skall ställas till rätta för att företaget skall undvika hårdare åtgärder. Och företagaren har inget annat val än att skrida till verket. Ut flyger spontanitet, flexibilitet och effektivitet – in kommer kontrollmekanismer, scheman och bestämmelser.

Vem vinner på det? Inte företaget, inte samhället – och inte de anställda. På samma sätt som förhandlingarna om konkurrenskraftsavtalet totalt glömmer bort t.ex. den stora gruppen egenföretagare och helt koncentrerar sig på att cementera gamla strukturer, är vår arbetslagstiftning totalt ovetande om små, växande företags behov. Bristen på förtroende, bristen på tillit till kontraktet mellan en enskild arbetsgivare och hans anställda hämmar utvecklingen, skadar trivseln på arbetsplatserna och tragiskt nog arbetsplatserna själva.

Normer behövs. Men det skall finnas utrymme för frihet under ansvar. Arbetsgivaren är inte arbetstagarens fiende som per automatik utmäter allt hen kan genom att hänsynslöst använda sin position som starkare part i förhållande till arbetstagaren. Den här risken finns, men dylika arbetsplatser och arbetsgivare brukar Darwins lag ta hand om i rask takt.

Fungerande förfarandesätt som alla samtycker till måste ha en plats i paletten. Lagstiftningen skall skrida in först då detta kontrakt inte fungerar.

Anders Adlercreutz
Riksdagsledamot, SFP
Medlem av riksdagens arbetslivs- och jämställdhetsutskott

Inlägg i debatten om regeringens utvecklingspolitiska redogörelse 17.2.2016

Vi diskuterar idag den utvecklingspolitiska redogörelsen. Tills i år har man med orsak kunnat vara ganska nöjd här hos oss i Finland. Vi har inte behövt skämmas för vår insats. Och om man läser våra målsättningar är det inte alls svårt att hålla med om den stora bilden. Vad vi vill uppnå, vad vi tror på.

Men orden har ingen betydelse, om inte aktionerna backar upp dem.

Arvoisa puhemies,

Ei ne sanat, vaan ne teot.

Hallituksen politiikan ristiriitaisuus ei toki ole uusi asia. Olemme syksyn mittaan keskustelleet kehityksen sumuverhoon verhoilluista leikkauksista. Siitä, miten työttömien päivähoidon oikeuden rajaaminen on kädenojennus lapsille. Tai siitä, miten turvapaikan saaneiden tai sitä hakevien integrointia autetaan leikkaamalla heidän toimeentuloaan ja lisäämällä epävarmuustekijöitä heidän arkeensa.

Kehityspolitiikan teoissa tämä ristiriita nousee räikeimmin esille.

Turvapaikkakeskustelussa yksi kantava niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden linjaus on ollut se, että ihmisiä pitäisi auttaa lähtömaissaan, ei täällä. Että maahanmuuton syihin pitäisi kohdistaa toimenpiteitä, eikä pelkästään seurauksiin.

Olemme samaa mieltä – syihin pitää puuttua. Mutta se vaatii panostuksia.

Ne samat äänet, jotka puhuvat paikallisen auttamisen puolesta ovat kaikkein äänekkäimmin, hyvin populistisen sävyyn, puhuneet myös kehitysyhteistyömäärärahojen leikkausten puolesta. Tässä on suunnaton ristiriita, jonka toivon hallituksen ymmärtävän. Ja korjaavan.

Ohjeilta siihen löytyy muun muassa meidän varjobudjetistamme.

Arvoisa puhemies,

Kakkua ei voi sekä syödä että säilyttää. Mitä nämä leikkaukset käytännössä tarkoittavat?

Leikkaukset tarkoittavat, että lukematon määrä hankkeita lopetetaan, kertaheitolla ja heti.

Onko tässä mitään järkeä? Ajatelkaa hetki.

Onko mitään mieltä rakentaa kymmenien miljoonien eurojen tehdas, jonka ovia ja ikkunoita ei ikinä asenneta, eikä tuotantoa käynnistetä. Tämä on tilanne usean kehitysyhteistyöhankkeen kohdalla. Pitkäjänteinen työ ja muutos eivät tule hetkessä, sen tiedämme kaikki – se työ valuu hukkaan kun lyödään viime metreillä lappu luukulle. Tämä on suunnatonta varojen ja työpanosten hukkaamista.

Tästä eivät luonnollisesti kärsi ainoastaan suomalaiset veronmaksajat ja järjestöt, vaan ennen kaikkea avun kohteena olevat. Pelkästään Suomen Lähetysseura keskeyttää 17 eri hanketta, ja vetäytyy neljästä maasta kokonaan. Pelkästään yhteen järjestöön kohdistuneet leikkaukset vaikuttavat suoraan satoihin tuhansiin ihmisiin. Satoihin tuhansiin ihmisiin – miehiin, naisiin, vanhuksiin, lapsiin.

Hallitusohjelman valopilkkuja ovat satsaukset vihreään talouteen ja kestävään ilmastopolitiikkaan. Siitä teille kiitos.

Sanoista on kuitenkin matkaa tekoihin.

Aikaisemmin päästökauppatulot ovat ohjautuneet kehitysyhteistyöhön, vaan eivät enää. Nyt nämä rahat kanavoidaan takaisin päästölähteeseen. Kuka tässä salissa uskoo että tämä vähentää päästöjämme? Kuka uskoo että tämä kannustaa kehittämään puhtaampia tuotantoprosesseja?

En minäkään.

Viime syksyn Pariisin ilmastokonferenssi oli tämän vuosisadan kenties tärkein kansainvälinen tapaaminen. Tulos oli hyvä, ja tärkeä. Mutta mitä teki Suomi – ennen kokousta hallitus päätti leikata kaiken tukensa YK:n ympäristöjärjestölle UNEP:lle. Kaiken. Minkä signaalin tämä lähettää? Kaiken tuen leikkaaminen on todella vakava viesti ja kertoo siitä, että Suomi joko pitää järjestön työtä täysin turhana, tai järjestöä täysin korruptoituneena. Mikä on hallituksen kanta kansainväliseen ilmastotyöhön?

Näinä päivinä muruistakin joutuu olemaan kiitollinen, joten on hyvä, että UNEP:lle myöhemmin ohjattiin pieni tuki.

Kehitysyhteistyö on myös ulkopolitiikkaa, kuten ministeri Toivakka totesi. Se on vaikuttamista paikallisesti. Se on esimerkin näyttämistä ja kestävää kehitystä.

Vetäytymällä näistä pöydistä Suomi paitsi heikentää kansainvälistä vaikutusvaltaansa myös ihan konkreettisesti omaa brändiään. Meistä tulee heikompia.

Värderade talman,

Biståndsarbetet är viktigt. Det är en möjlighet att inverka och utverka inflytande.

Det kräver strategiskt tänkande och ett långt perspektiv. Inte detta.

Puheenvuoro eduskunnan keskustelussa kehityspoliittisesta selonteosta 17.2.2016

Vi diskuterar idag den utvecklingspolitiska redogörelsen. Tills i år har man med orsak kunnat vara ganska nöjd här hos oss i Finland. Vi har inte behövt skämmas för vår insats. Och om man läser våra målsättningar är det inte alls svårt att hålla med om den stora bilden. Vad vi vill uppnå, vad vi tror på.

Men orden har ingen betydelse, om inte aktionerna backar upp dem.

Arvoisa puhemies,

Ei ne sanat, vaan ne teot.

Hallituksen politiikan ristiriitaisuus ei toki ole uusi asia. Olemme syksyn mittaan keskustelleet kehityksen sumuverhoon verhoilluista leikkauksista. Siitä, miten työttömien päivähoidon oikeuden rajaaminen on kädenojennus lapsille. Tai siitä, miten turvapaikan saaneiden tai sitä hakevien integrointia autetaan leikkaamalla heidän toimeentuloaan ja lisäämällä epävarmuustekijöitä heidän arkeensa.

Kehityspolitiikan teoissa tämä ristiriita nousee räikeimmin esille.

Turvapaikkakeskustelussa yksi kantava niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden linjaus on ollut se, että ihmisiä pitäisi auttaa lähtömaissaan, ei täällä. Että maahanmuuton syihin pitäisi kohdistaa toimenpiteitä, eikä pelkästään seurauksiin.

Olemme samaa mieltä – syihin pitää puuttua. Mutta se vaatii panostuksia.

Ne samat äänet, jotka puhuvat paikallisen auttamisen puolesta ovat kaikkein äänekkäimmin, hyvin populistisen sävyyn, puhuneet myös kehitysyhteistyömäärärahojen leikkausten puolesta. Tässä on suunnaton ristiriita, jonka toivon hallituksen ymmärtävän. Ja korjaavan.

Ohjeilta siihen löytyy muun muassa meidän varjobudjetistamme.

Arvoisa puhemies,

Kakkua ei voi sekä syödä että säilyttää. Mitä nämä leikkaukset käytännössä tarkoittavat?

Leikkaukset tarkoittavat, että lukematon määrä hankkeita lopetetaan, kertaheitolla ja heti.

Onko tässä mitään järkeä? Ajatelkaa hetki.

Onko mitään mieltä rakentaa kymmenien miljoonien eurojen tehdas, jonka ovia ja ikkunoita ei ikinä asenneta, eikä tuotantoa käynnistetä. Tämä on tilanne usean kehitysyhteistyöhankkeen kohdalla. Pitkäjänteinen työ ja muutos eivät tule hetkessä, sen tiedämme kaikki – se työ valuu hukkaan kun lyödään viime metreillä lappu luukulle. Tämä on suunnatonta varojen ja työpanosten hukkaamista.

Tästä eivät luonnollisesti kärsi ainoastaan suomalaiset veronmaksajat ja järjestöt, vaan ennen kaikkea avun kohteena olevat. Pelkästään Suomen Lähetysseura keskeyttää 17 eri hanketta, ja vetäytyy neljästä maasta kokonaan. Pelkästään yhteen järjestöön kohdistuneet leikkaukset vaikuttavat suoraan satoihin tuhansiin ihmisiin. Satoihin tuhansiin ihmisiin – miehiin, naisiin, vanhuksiin, lapsiin.

Hallitusohjelman valopilkkuja ovat satsaukset vihreään talouteen ja kestävään ilmastopolitiikkaan. Siitä teille kiitos.

Sanoista on kuitenkin matkaa tekoihin.

Aikaisemmin päästökauppatulot ovat ohjautuneet kehitysyhteistyöhön, vaan eivät enää. Nyt nämä rahat kanavoidaan takaisin päästölähteeseen. Kuka tässä salissa uskoo että tämä vähentää päästöjämme? Kuka uskoo että tämä kannustaa kehittämään puhtaampia tuotantoprosesseja?

En minäkään.

Viime syksyn Pariisin ilmastokonferenssi oli tämän vuosisadan kenties tärkein kansainvälinen tapaaminen. Tulos oli hyvä, ja tärkeä. Mutta mitä teki Suomi – ennen kokousta hallitus päätti leikata kaiken tukensa YK:n ympäristöjärjestölle UNEP:lle. Kaiken. Minkä signaalin tämä lähettää? Kaiken tuen leikkaaminen on todella vakava viesti ja kertoo siitä, että Suomi joko pitää järjestön työtä täysin turhana, tai järjestöä täysin korruptoituneena. Mikä on hallituksen kanta kansainväliseen ilmastotyöhön?

Näinä päivinä muruistakin joutuu olemaan kiitollinen, joten on hyvä, että UNEP:lle myöhemmin ohjattiin pieni tuki

Kehitysyhteistyö on myös ulkopolitiikkaa, kuten ministeri Toivakka totesi. Se on vaikuttamista paikallisesti. Se on esimerkin näyttämistä ja kestävää kehitystä.

Vetäytymällä näistä pöydistä Suomi paitsi heikentää kansainvälistä vaikutusvaltaansa myös ihan konkreettisesti omaa brändiään. Meistä tulee heikompia.

Värderade talman,

Biståndsarbetet är viktigt. Det är en möjlighet att inverka och utverka inflytande.

Det kräver strategiskt tänkande och ett långt perspektiv. Inte detta.

Lisää soraa raiteille / insändare i KS

Viime viikon lopulla saimme kuulla, että valtaosa Helsingin ja Turun välillä kulkevista pikajunista ei tulevaisuudessa enää pysähdy Kirkkonummella. Tämä on valitettavasti vain yksi monista viime aikoina tehdyistä rantaradan palvelutasoa heikentävistä päätöksistä.

Alkusyksystä päätettiin lakkauttaa Y-juna. Tämä oli päätös, joka jättää Inkoon maaliskuun lopusta lähtien vaille junaliikennettä. Koska ratkaisu heikentää Siuntion asukkaiden elämänlaatua, Siuntio tarttui ministeriön kehotuksesta itse toimeen ja neuvotteli sopimuksen HSL:n kanssa. Näin saatiin Y-junan tarjoamat yhteydet edes osittain palautettua – hinta tosin oli makea, eivätkä palautetut vuorot palvele parhaalla mahdollisella tavalla koululaisia ja pääkaupungissa työssä käyviä.

Isku iskun perään

Reilu kuukausi myöhemmin HSL äänesti täpärästi Mankin ja Luoman asemien lakkauttamisen puolesta. VR vaati seisakkeista luopumista käynnistääkseen Siuntion ja Helsingin välistä Y-junaa osittain korvaavan liikenteen. Tämäkin päätös aiheuttaa kunnille ja yhteiskunnalle lisää kustannuksia uusien bussivuorojen muodossa.

Näiden kahden junaliikenteeseen kohdistuneen vastaiskun olisi luullut riittävän jopa kiihkeimmille rantaradan vastustajille, mutta ei. Jostakin syystä Helsinki-Turku -välillä on VR:lle sen verran symboliarvoa, että näiden kahden kaupungin yhdistävän reitin nopeuttamiseksi ollaan valmiita uhraamaan lähiliikenteen palvelurakenne. Sen sijaan, että ryhdyttäisiin toimiin rantaradan saattamiseksi kauttaaltaan kaksiraiteiseksi, yritetään nyt putsata rata paikallisliikennematkustajista. Seuraukset saavat jopa surkuhupaisia piirteitä: miten voi olla järkevää ajaa Kirkkonummen ohi pysähtymättä ja kustantaa sen sijaan näiltä asemilta mukaan pyrkiville bussikuljetus Karjaalle, jossa he pystyvät nousemaan kaukojunan kyytiin?

VR:n suunnittelujohtaja Tuomisen näkemys tilanteesta on suorastaan surkuhupaisa. Hän toteaa lausunnossaan: “Näin saamme kokemuksia uudenlaisesta, eri matkustusmuodot yhdistävästä palvelusta”. Eli sen sijaan että kuljetettaisiin matkustajia junalla pisteestä A pisteeseen C, kokeillaan mallia, jossa kulkuneuvoa vaihdetaan pisteessä B. Kuka VR:llä on valmis ja kykenevä talonpoikaisjärjen käyttöön?

Junalla vai autolla?

Palvelun sujuvuutta kirkkonummelaisilla on jatkossa aikaa pohtia Turkuun matkustaessaan: ensin noustaan Kirkkonummella paikallisjunaan ja matkataan 40 minuuttia Helsinkiin, missä noustaan Helsinki-Turku pikajunaan ja matkataan puoli tuntia takaisin samaan pisteeseen mistä Kirkkonummella noustiin ja jatketaan siitä sitten Turkuun. Vaihtoehtoisesti istutaan tunnin bussissa Kirkkonummen ja Karjaan välillä. Onko ihme, jos yhä useampi tässä tilanteessa suosii yksityisautoilua?

Syksyn junakeskustelun sivujuonne oli keskustelu mahdollisesta tulevasta junaliikenteen yksityistämisestä. Itse olen suhtautunut asiaan skeptisesti. Pidän joukkoliikennettä luonteeltaan subventointia vaativana toimintana, jolla ohjataan ihmisten käyttäytymistä. Kannattavuus tulee välillisesti kansalaisten toiminnan tehostumisesta ja ympäristöystävällisyydestä.

Viime aikojen kokemukset siitä, minkälaisena VR näkee tehtävänsä ja vastuunsa joukkoliikenteen ylläpitämisessä ja kehittämisessä asettaa koko kysymyksen kuitenkin uuteen valoon. Jääkö muuta vaihtoehtoa, kuin antaa uusille, asiakaspalveluun tottuneille toimijoille mahdollisuus?

 

Tilläggsuppgifter:

Anders Adlercreutz, tel. 044 981 0191

Mörköjä soppaan?

Presidentti Niinistön eilinen puhe on herättänyt hämmennystä monella tasolla. Mitä hän tarkoitti ja kenelle hän puhui? Reaktiot ovat olleet vahvoja sosiaalisessa mediassa. Perussuomalaisten riveistä on kuulunut ylistäviä arvioita, ja Hommafoorumilaiset ovat suorastaan ekstaasissa, mikä on puheen sisällön huomioiden ymmärrettävää. Harvoin olen kuullut presidentin suusta eilisen tapaista vihjailevaa retoriikkaa, joka synnyttää kuulijassa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Ei etteikö puheessa olisi ollut jotain hyvääkin. Tilanteemme on haastava ja sen avoimesti sanominen on tärkeää ja tervettä. Yhteiskunnallisessa keskustelussa on presidentin peräänkuuluttamalle maltille tilausta. Mutta samaan aikaan maltti on juuri se, mitä en puheesta sitä kuunnellessani tai siihen uudestaan palattuani ole onnistunut löytämään.
Presidentti Niinistö piirsi yllättäen lähes halla-ahomaisen kuvan Euroopan tilanteesta. Siinä kansainväliset sopimukset aiheuttavat ikäviä velvoitteita ja eurooppalaiset arvot ovat uhattuina.
Me suomalaiset vastaamme itse omista arvoistamme ja jos joku on ne romuttaakseen, se olemme me itse. Me itse ohjaamme kulttuurista kehitystämme. Silloinkin kun kuvaan tulee uusia elementtejä. Minun arvomaailmassani jokaisen tulee kantaa itse vastuuta sanomisistaan ja tekemisistään. Tässä prosessissa maltilla on sijansa, mutta pelon lietsomisella ei.
Mitä nämä eurooppalaiset arvot sitten ovat? Puhummeko edelleen solidaarisuudesta, vastuunkannosta ja toisten auttamisesta hädässä? Objektiivisuudesta oikeusvaltion hengessä? Asioiden tarkastelusta neutraalisti, ilman valmiita arvolatauksia? Kansainvälisiin sopimuksiin sitoutumisesta?
Kansainväliset sopimukset ja niiden puutteellisuus – ovatko ne nyt syy kyseenalaistaa nämä eurooppalaiset, solidaarisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen perustuvat arvot? Kritiikille on varmasti tilaa, sillä on selvää, etteivät eurooppalaiset mekanismit toimi tällä hetkellä optimaalisesti. Dublinin sopimus on puutteellinen ja se vaikeuttaa yhdenmukaisten toimintatapojen toteuttamista Euroopan tasolla. Ulkorajoja tulee valvoa ja huolehtia siitä, että taakka jakautuu mahdollisimman tasaisesti yhteisön sisällä. Tämä on keskustelu jossa Suomella pitää olla aktiivinen ääni.
Minusta ei kuitenkaan jostain syystä tunnu siltä, että presidentti viittasi näihin ongelmiin eilisessä puheessaan. Vihjaus asyyliautomaatista toi mieleeni YK:n pakolaiskonvention. Ja jos Niinistö implisiittisesti ehdottaa, että tätä konventiota pitäisi rukata, olemme paljon fundamentaalisempien kysymysten äärellä. Eurooppalaiset arvot ovat voimakkaasti sidoksissa tähän sodan jälkeen kriisin keskellä syntyneeseen sopimukseen. Tilanteeseen, jossa Euroopassa oli suuri hätä. Onko tilanne nyt toinen vain siksi, että hädänalaiset ihmiset ovat toiset?
Suora puhe on tervetullutta. Mutta silloin sen olisi hyvä sisältää enemmän konkretiaa ja vaihtoehtoja. Oma näkemykseni on, että vihjailu satoi eilen sellaisen ideologian laariin, josta on tolkku ja maltti kaukana. Ei ole mielekästä lietsoa pelkoa Suomessa, jossa yleisessä turvallisuudessa ei ole mitään katastrofaalista. Jos jotain turvallisuusuhkia pitää etsimällä etsiä, ne eivät ole turvapaikanhakijoiden synnyttämiä. Turvallisuusuhkia saattaa syntyä Venäjän arvaamattomuuden seurauksena, tai vaikka siitä, että sen harjoittaman hybridisodankäynnin työkalupakkiin lisätään pakolaisvirrat. Tällä hetkellä tilanne ei kuitenkaan ole tämä.
Soisin kaikkien meidän yhteistä vastuuta kantavien vaikuttajien keskittyvän nyt entistä enemmän mahdollisuuksiin ja negatiivisen kierteen katkaisemiseen. Realismille ja riskien hallinnalle on aina annettava tilaa, mutta ei niin, että uuden luominen tyrehtyy ja jäämme junnaamaan paikoillemme. Suomi on ollut periferia ja olemme pitkään välttyneet monilta ikäviltä ilmiöiltä. Ei ole kuitenkaan realistista kuvitella, että nämä ongelmat saadaan pidettyä loitolla rajoja sulkemalla. Järkevämpää on keskittyä kehittämään yhteiskuntaa siten, että syntyvät ongelmat saadaan ratkaistua.

Lisää soraa raiteille

Viime viikon lopulla saimme kuulla, että valtaosa Helsingin ja Turun välillä kulkevista pikajunista ei tulevaisuudessa enää pysähdy Kirkkonummella. Tämä on valitettavasti vain yksi monista viime aikoina tehdyistä rantaradan palvelutasoa heikentävistä päätöksistä.

Alkusyksystä päätettiin lakkauttaa Y-juna. Tämä oli päätös, joka jättää Inkoon maaliskuun lopusta lähtien vaille junaliikennettä. Koska ratkaisu heikentää Siuntion asukkaiden elämänlaatua, Siuntio tarttui ministeriön kehotuksesta itse toimeen ja neuvotteli sopimuksen HSL:n kanssa. Näin saatiin Y-junan tarjoamat yhteydet edes osittain palautettua – hinta tosin oli makea, eivätkä palautetut vuorot palvele parhaalla mahdollisella tavalla koululaisia ja pääkaupungissa työssä käyviä.

Isku iskun perään

Reilu kuukausi myöhemmin HSL äänesti täpärästi Mankin ja Luoman asemien lakkauttamisen puolesta. VR vaati seisakkeista luopumista käynnistääkseen Siuntion ja Helsingin välistä Y-junaa osittain korvaavan liikenteen. Tämäkin päätös aiheuttaa kunnille ja yhteiskunnalle lisää kustannukisa uusien bussivuorojen muodossa.

Näiden kahden junaliikenteeseen kohdistuneen vastaiskun olisi luullut riittävän jopa kiihkeimmille rantaradan vastustajille, mutta ei. Jostakin syystä Helsinki-Turku -välillä on VR:lle sen verran symboliarvoa, että näiden kahden kaupungin yhdistävän reitin nopeuttamiseksi ollaan valmiita uhraamaan lähiliikenteen palvelurakenne. Sen sijaan, että ryhdyttäisiin toimiin rantaradan saattamiseksi kauttaaltaan kaksiraiteiseksi, yritetään nyt putsata rata paikallisliikennematkustajista. Seuraukset saavat jopa surkuhupaisia piirteitä: miten voi olla järkevää ajaa Kirkkonummen ohi pysähtymättä ja kustantaa sen sijaan näiltä asemilta mukaan pyrkiville bussikuljetus Karjaalle, jossa he pystyvät nousemaan kaukojunan kyytiin?

VR:n suunnittelijohtaja Tuomisen näkemys tilanteesta on suorastaan surkuhupaisa. Hän toteaa lausunnossaan: ”Näin saamme kokemuksia uudenlaisesta, eri matkustusmuodot yhdistävästä palvelusta”. Eli sen sijaan että kuljetettaisiin matkustajia junalla pisteestä A  pisteeseen C, kokeillaan mallia, jossa kulkuneuvoa vaihdetaan pisteessä B. Kuka VR:llä on valmis ja kykenevä talonpoikaisjärjen käyttöön?

Junalla vai autolla?

Palvelun sujuvuutta kirkkonummelaisilla on jatkossa aikaa pohtia Turkuun matkustaessaan: ensin noustaan Kirkkonummella paikallisjunaan ja matkataan 40 minuuttia Helsinkiin, missä noustaan Helsinki-Turku pikajunaan ja matkataan puoli tuntia takaisin samaan pisteeseen mistä Kirkkonummella noustiin ja jatketaan siitä sitten Turkuun. Vaihtoehtoisesti istutaan tunnin bussissa Kirkkonummen ja Karjaan välillä. Onko ihme, jos yhä useampi tässä tilanteessa suosii yksityisautoilua?

Syksyn junakeskustelun sivujuonne oli keskustelu mahdollisesta tulevasta junaliikenteen yksityistämisestä. Itse olen suhtautunut asiaan skeptisesti. Pidän joukkoliikennettä luonteeltaan subventointia vaativana toimintana, jolla ohjataan ihmisten käyttäytymistä. Kannattavuus tulee välillisesti kansalaisten toiminnan tehostumisesta ja ympäristöystävällisyydestä.

Viime aikojen kokemukset siitä, minkälaisena VR näkee tehtävänsä ja vastuunsa joukkoliikenteen ylläpitämisessä ja kehittämisessä asettaa koko kysymyksen kuitenkin uuteen valoon. Jääkö muuta vaihtoehtoa, kuin antaa uusille, asiakaspalveluun tottuneille toimijoille mahdollisuus?