Länsimetro – ei vielä kuten Strömsössä

Länsi-metroa ei rakennettu Strömsö’hön, vaan tänne Uudellemaalle, missä meillä ihmisillä on kiire tehdä muutakin kuin leipoa tiikerikakkuja ja nikkaroida ajankulukseen linnunpönttöjä. Me uusmaalaiset olemme malttamatonta porukkaa, mutta onko tuo ihme: kilpailu on kovaa ja töihin olisi syytä ilmestyä ajoissa. Siinä eivät tökkivät liiken­neyh­teydet naurata.

Meillä monella on myös muistissa Länsimetron raken­nus­hankkeen hankaluudet ja loputtomalta tuntuvat viivästymiset. Asetelma on valmis: ”Eihän tämän nyt voinut odottaakaan toimivan!”. Suunnit­te­lu­pöy­dällä kaikki näytti vielä ruusuiselta, mutta arjen koittaessa totuus on paljastunut: kaikki ei menekään kuin Strömsössä.

Meillä ihmisillä on taipumus hallita elämäämme rutiineita luomalla. Työmatka jos joku, on turvallinen rutiini.Tai ainakin sen pitäisi voida sitä olla. Rutiinien arvostamisessa ei ole mitään pahaa, usein päinvastoin. Ja kun joku – kuten HSL – sörkkii rutiinejamme, niin on arvattavissa, että siitä ei hyvää seuraa. Nyt olemme pettyneitä ja harmistuneita, sillä tuttu reitti on joko kadonnut tai matka-aika on pidentynyt. Tai se on hankala.

Totuus on, että suurhank­keisiin sisältyy yleensä aina lastentauteja. En ole huolissani siitä, etteikö metro kulkisi tulevai­suu­dessa moitteet­to­masti. Tai etteikö liityn­tä­lii­ken­nettä pysäköin­teineen saataisi sitäkin kohtuullisella aikataululla toimimaan sujuvasti. Se mistä sen sijaan olen huolestunut, on yleinen suhtautuminen joukko­lii­kenteen kehittämiseen. Liian usein pöydällä on joko-tai hankkeita sen sijaan, että valittavana olisi sekä-että vaihtoehto. Itse olen julkisen liikenteen suurkuluttaja ja uskon vahvasti, että meidän pitäisi säilyttää osa suorista bussi-yhteyksistä ja lisätä investointeja raide­lii­ken­teeseen. Rantarata, ELSA-rata ja lentorata ovat kaikki tärkeitä hankkeita. Kuten on Länsimetrokin. Olen vakuuttunut siitä, että myös me kirkko­num­me­laiset tulemme 10 vuoden kuluttua pitämään sitä itses­tään­sel­vyytenä ja hyvin positiivisena asiana.

Tänään yhteydet eivät kuitenkaan vielä toimi. Meidän tulee kuntana aktiivisesti vaatia tiettyjen suorien bussilinjojen palauttamista ja myös Rantaradan yhteyksien parantamista. Minä tulen tekemään työtä tämän asian eteen. Jokainen toimenpide, joka mahdollistaa autojen jättämisen talliin, on hyvä. Suur-Helsinki on suomen urbaanin elämän mekka ja hyvät joukko­lii­ken­neyh­teydet ovat kehittyvän pääkau­pun­ki­seudun – ja Kirkkonummen – elinehto.

Jos joskus, niin nyt olisi syytä äänestää jaloillaan ja käyttää julkista liikennettä enemmän kuin koskaan. Vain kysyntä varmistaa tarjonnan. Valitettavasti elämä on tässä ja nyt ja moni toimii ymmär­ret­tä­västi juuri toisin päin: bussi vaihtuu autoon. Toivon taisteluhenkeä kaikilta kuntalaisilta. Ja myös vähän hyvää tahtoa: olen varma, että saamme rakentavilla keskusteluilla ja vankoilla perusteluilla systeemiä kehitettyä oikeaan suuntaan.

(kolumni Kirkkonummen Sanomissa 14.1.2018)

Uljasta ja inspiroivaa uutta vuotta!

Menneen vuoden aikana olemme saaneet viettää Suomen itsenäisyyden juhlavuotta. Kouluissa ja päiväkodeissa, kotona ja työpaikoilla olemme palauttaneet mieliimme sen tien, jonka olemme yhdessä itsenäisenä kansana kulkeneet. Takanamme on kokonainen vuosisata, edessämme on 101. vuotemme itsenäisenä maana. Sadassa vuodessa yksi Euroopan alikehittyneimmistä ja köyhimmistä maista on kasvanut yhdeksi Euroopan menestyksekkäimmistä.  Suomi on tänään yksi maailman tasa-arvoisimmista, puhtaimmista, turvallisimmista ja vähiten korruptoituneista maista. Hyvät asiat on syytä muistaa ja niitä on syytä juhlistaa ei vain kerran vuosisadassa, vaan joka päivä.

Päivittäisessä työssäni eduskunnassa Suomen 100-vuotisjuhla on näkynyt monella tavalla:

Eduskunta muutti takaisin vanhoihin tiloihinsa alkusyksystä. Olen ollut huomaavinani, että arvokkaasti restauroiduilla tiloilla on ollut positiivinen vaikutus eduskuntatyöhön. Ajatus siitä, miten iso investointi eduskuntatalo aikoinaan oli vain kymmenen vuotta vanhalle tasavallalle, on päätä huimaava. Arkkitehti J.S. Sirénin Töölönlahden kupeeseen, kukkulan päälle suunnittelema demokratian monumentti oli varmasti vaikuttava näky valmistuessaan vuonna 1931. Pieni tasavalta uskalsi ajatella ihailtavan isosti.

Sata vuotta sitten Suomi oli samassa tilanteessa, kuin missä moni kehitysmaa on tänään. Rohkeat valinnat sekä usko tulevaisuuteen ja toisiimme, ovat johtaneet siihen, että olemme kehittyneet koko ajan paremmiksi. Monet maat voisivat oppia tarinastamme. Olemme näyttäneet että usko koulutukseen, kansanvaltaan ja toisiimme – toisin sanoen keskinäinen luottamus – voi viedä pitkälle.

Tässä onkin tärkein pääomamme: luottamus. Luottamus mahdollistaa sen, että voimme toimia tehokkaasti ja joustavasti. Jos sovittu sana pitää ja uskomme toistemme hyvään tahtoon, kaikki sujuu paremmin ja helpommin.

Se työ, jota me valtuutetut saamme tehdä, perustuu juuri tähän voimavaraan – luottamukseen. Uusi valtuusto aloitti työnsä kesän kynnyksellä. Joukossa on uusia kasvoja, jotka merkitsevät uusia raikkaita  ajatuksia. Joukossa on myös kokeneita päättäjiä, jotka tuovat perspektiiviä päätöksentekoon. Ensimmäinen vajaa vuosi työskentelyä uudessa valtuustossa on sujunut todella positiivisessa hengessä. Työtä on leimannut halu päästä yhteisymmärrykseen ja halu yhdessä työskentelemiseen. Sitä asennetta tarvitsemme myös seuraavan sadan vuoden rakentamiseen.

Tulevien vuosien aikana kunnassamme tulee tapahtumaan paljon. Ympäröivä maailma muuttuu sekin. Meidän tulee valmistautua nurkan takana olevaan sosiaali- ja terveysuudistukseen. Samaan aikaan meidän pitää varmistaa, että kuntamme on houkutteleva ja kilpailukykyinen niin asukkaiden kuin yritystenkin näkökulmasta. Meidän tulee pitää huolta siitä, että kuntakeskuksemme kulkee kehityksen kärjessä ja että pystymme tarjoamaan hyvät palvelut niin iäkkäille kuin nuorille. Ja että jokainen kirkkonummelainen voi luottaa siihen, että se ympäristö, jossa hän viettää päivänsä on turvallinen ja terveellinen. Näissä asioissa on meille haastetta riittämiin. Ilman sujuvaa yhteistyötä eri puolueiden ja virkamiesten välillä tavoitteita on mahdotonta saavuttaa. Luottamus on pidettävä arvojen keskiössä.

Hyvät ystävät, yhdessä teemme ensi vuodesta tätäkin vuotta paremman. Kiitän teitä lämpimästi tästä vuodesta  ja toivotan uljasta ja inspiroivaa uutta vuotta!

Regeringens linje är inte i Finlands intresse: nationella kvoter behövs

Få människor bestrider det faktum, att systemet för hur vi idag organiserar asylärenden i Europa inte fungerar. Det så kallade Dublin-avtalet stipulerar att det land till vilket en asylsökande först anländer skall registrera den asylsökande och behandla ansökningen. Senast för drygt två år sedan stod det klart att detta system inte fungerar.

Nånting måste alltså göras, med vad?

Hos oss i Finland har invandringspolitiken varit en het potatis, inte minst på grund av att Sannfinländarna eller deras efterträdare haft det som en hjärtesak. Detta har också gjort regeringens manöverutrymme obefintligt och tvingat den till ställningstaganden som helt klart inte är i vårt nationella intresse. Även om man kan ana en lätt uppmjukning i regeringens linje konstaterade Juha Sipilä inför EU-toppmötet att regeringen inte backar.

Det som nu föreslås av EU-parlamentet är att det införs permanenta och bindande nationella kvoter som baserar sig på flera faktorer – t.ex. landets storlek och ekonomiska situation. Asylsökanden registreras när de anländer till Europa men fördelas sedan enligt dessa kvoter – med beaktande av familjeband och andra anknytningar, förstås.

Detta skulle på många sätt förbättra situationen. Dels skulle det finnas ett intresse för att registrera dem som kommer. Så är det nämligen inte idag, vilket vi fick erfara åren 2015–2016. Dels skulle ansvaret fördelas jämnt mellan de europeiska länderna, vilket skulle bidra till ökad stabilitet, förhoppningsvis bättre integration och ett större förtroende för EU. Med ökad solidaritet kommer ökad legitimitet.

Denna modell skulle också innehålla ett sanktionselement. De länder som inte följer kvotsystemet skulle se minskade EU-bidrag som följd. Speciellt Ungern, Polen, Tjeckien och Slovakien motsätter sig förslaget. De hör också till de medlemsländer som har tagit emot minst asylsökanden – eller inga alls.

Frågan är – varför motsätter sig Finland detta? Varför motsätter sig Finland bindande kvoter? Det är svårt att hitta ett rationellt svar. För ett perifert – och genom det utsatt – land som Finland är det uppenbart att kvoter är i vårt intresse. Idag är det Italien och Grekland som är i ett utsatt läge, men imorgon kan det vara Finland. För två år sedan fick vi bevittna några ”proof-of-concept”-läckage längs med östgränsen, och de var inga tillfälligheter.

Ett land som väljer att deloptimera och ta russinen ur bullan kan inte förvänta sig solidaritet sedan när hjälpen behövs. Därför är det otvetydigt i Finlands intresse – i vårt själviska intresse – att förhålla oss positivt till bindande, objektiva sameuropeiska kvoter.

 

(Mielipidekirjoitus HBL 18.12.2017)

 

Lainsäädäntöä seksuaalisesta häirinnästä on syytä tarkentaa

Pinnan alla on kytenyt pitkään.

Kun lukee verkkoon tallennettuja kertomuksia, on häkellyttävää huomata, miten pitkään niitä on kätketty. Miten pitkään niitä on kannettu, ja miten syviä jälkiä ne ovat jättäneet. Ja vasta nyt, näiden kampanjoiden myötä, on tullut tilaisuus kertoa näistä tapahtumista. Monelle se on varmaan ollut suuri helpotus.

Mutta kertominen itsessään ei tietenkään tee tehtyä tekemättömäksi. Meidän tehtävämme on nyt varmistaa se, että nämä kertomukset herättävät vastakaikua, että ne johtavat seurauksiin.

Jag vill tacka ledamot Haatainen för det här initiativet. Många människor har i många år burit på en stor börda. I många år har de som utstått en oförrätt burit den med sig, utan att tala ut. De har inte vågat berätta. De har kanske tänkt att de inte blir trodda. De har kanske trott att de har fel, att de borde ha gjort på annat sätt.

Jag hoppas att de idag ser att Finland tar detta problem på allvar.

Det är vår uppgift här i riksdagen att markera att vi här har ett problem som vi måste ta ställning till. Det att vi nu diskuterar sexuella trakasserier ger stöd åt dem som burit det de råkat ut för med sig. Men det räcker inte. Det finns saker vi kan göra i lagstiftningen. Vi kan klarare markera vad som är rätt och fel, vad som är trakasserier och vad som inte är det. Att ord också har betydelse. Det hoppas jag att riksdagen nu tar itu med.

Meidän tehtävämme täällä eduskunnassa on nyt varmistaa, että nämä kertomukset eivät unohdu, että ne eivät toistu. Siksi meidän on syytä tarkentaa seksuaalista häirintää käsittelevää lainsäädäntöä.

Näiden kertomusten pohjalta on myös selvä, että Suomen tilastot raiskausten lukumäärästä ovat todella metsässä. Lainsäädäntöä on tässäkin asiassa syytä tarkentaa. Pelkkä sana ei, se että ei halua, tulee riittää.

 

Itsenäisyyspäiväpuhe Steiner-koulun juhlassa 5.12.2017

Tämä ei ole teidän ensimmäinen itsenäisyyspäivänne. Seiskaluokkalaiselle se taitaa olla 14., opettajalle ehkä neljäskymmenes. Minulle tämä on neljäskymmenesseitsemäs.

Mutta meille kaikille tämän on ensimmäinen ja ainoa kerta jolloin Suomi täyttää sata vuotta. Suomen sadas itsenäisyyspäivä.

Ensimmäisten sadan vuoden aikana Suomi on kulkenut pitkän matkan ja oppinut paljon. Ihan kuten tekin opitte täällä koulussa joka päivä. Suomi on kulkenut pitkän tien siitä pisteestä, missä se oli 100 vuotta sitten. Silloin olimme pieni, outo maa Euroopan pohjoiskolkassa – yksi Euroopan köyhimpiä, vähiten kehittyneitä maita.

Kun katsoo Suomea nyt, kun katsoo teitä täällä, niin näemme, että olemme kulkeneet pitkän matkan niistä päivistä.

För 100 år sedan var vi ett okänt, fattigt land i norra Europa. Ett av de mest underutvecklade. Ett av de absolut fattigaste. Det var inte mycket som talade för att Finland skulle gå den väg vi som land har gått. Att vi hundra år senare skulle vara en modell för många andra.

Att vi skulle vara ett av de mest jämställda, tryggaste, renaste, bäst fungerande länderna. Ett land som alltid nämns då man diskuterar fungerande modeller, en bra skola, en trygg vardag.

Ibland förstår vi finländare ändå inte att uppskatta vårt land tillräckligt. Ibland glömmer vi bort hur bra vi har det här.

Hemma hos oss bodde förra året en 17 år gammal pojke, Santiago. Han är hemma från Colombia, i Sydamerika, från andra sidan jordklotet. När Santiago – eller Santtu, som vi kallar honom, kom till oss frågade vi honom – varför valde du Finland? Santtu svarade så här: ”Mitt land, Colombia, är fattigt. Där finns många problem, mycket som borde vara bättre. Jag vill göra mitt land bättre, men för att kunna göra det, måste jag veta vad som fungerar. Jag läste om Finland, att ni har en bra skola, att ni har ett bra land. Jag kom hit för att lära mig, så att jag sen skall kunna hjälpa i mitt eget land.”

Så sade Santiago om Finland. Det är det landet ni bor i, det är nånting att vara stolt över.

Meidän perheessämme asunut colombialainen vaihto-oppilas tuli Suomeen, koska hän halusi saada meiltä eväitä siihen, miten hän voisi rakentaa omaa maataan paremmaksi.

Se, että meillä on asiat niin hyvin, on monen asian summa. Olemme tehneet oikeita valintoja. Olemme ajatelleet isosti.

Minä työskentelen eduskunnassa, eduskuntatalossa. Sen rakennustyöt aloitettiin silloin kun Suomi oli kymmenen vuoden ikäinen. Kymmenen vuotta maata, perheitä ja yhteisöjä jakaneen sodan jälkeen. Aikana jolloin ei ollut poikkeuksellista, että lapsi syntyi saunassa, tai että perhe näki nälkää.

Moni olisi sen ajan Suomessa voinut ajatella, että itsenäisyys oli tilapäistä, että Suomi ei selviä. Mutta niin ei silloin ajateltu. Huolimatta siitä, että kaikki oli hyvin epävarmaa, huolimatta siitä, että kaikesta oli pulaa, ajateltiin isosti. Rakennettiin kansanvallan pyhättö, eduskuntatalo, monumentti nuorelle demokratialle. Haluttiin osoittaa, että uskoa on, että usko tulevaisuuteen on vahva.

För att det skall gå bra måste man många gånger göra rätt val. Och våga tänka stort. Och ha tillit till varandra.

När vårt land var tjugo år gammalt stod det igen inför en stor utmaning. För en människa idag, är det svårt att förstå det många män och kvinnor måste gå igenom, hur de kunde gå igenom två krig. Och hur ett land som tjugo år tidigare hade gått igenom ett inbördeskrig kunde ena sig då det krävdes.

När man tänker på vad som gör ett land starkt, vad som gör det framgångsrikt, så finns svaret i den egenskapen som de här händelserna återspeglar: i det att man stöder varandra, att det finns en tillit.

När ni gör ett grupparbete i skolan så går det mycket bättre om ni kan lita på att alla gör sitt, och det kan ni säkert oftast. Det här tycker jag att är vårt Finlands största styrka, att vi litar på varandra. Vi har förtroende för att det vi säger stämmer, och är sant. För då går allt mycket lättare. Det är den största gåvan vi, vi som lever här idag, fått av det hundraåriga Finland.

Se polku mitä Suomi on kulkenut, on rakennettu luottamuksella. Se on minun mielestäni satavuotiaan Suomen suurin lahja meille.

Moni on pohtinut tämän vuoden aikana mitä itse voisi antaa satavuotiaalle Suomelle. Mitä minä, sinä, tai meidän yhteisömme voisi antaa satavuotiaalle maallemme? Te olette ehkä pohtineet sitä täällä koulussakin.

Minulla on ajatus, jonka toivon juurtuvan mieliinne.

Me luotamme toisiimme, mutta joskus ehkä emme huomaa tai huomioi toisiamme tarpeeksi. Ja kuitenkin tiedämme, miten hyvältä tuntuu ja miten iloiseksi tulemme siitä, että joku huomioi. Siitä että joku kohtaa meidät hymyllä, ystävällisyydellä.

Minä toivon, että teidän lahjanne satavuotiaalle Suomelle olisi se, että aina kun näette yksin kulkevan ihmisen tulevan vastaanne kadulla, te hymyilisitte ja tervehtisitte. Olen varma siitä, että se henkilö ilahtuu – ja vastavuoroisesti ehkä iloisesti itse puolestaan tervehtii seuraavaa vastaantulijaa.

Jag hoppas att er gåva till det hundraåriga Finland är det, att ni alltid då ni ser en ensam människa komma emot er på vägen eller gatan, fast ni inte känner personen, hälsar med ett glatt hej. Jag är säker på att den människan blir glad och kanske hälsar glatt på nästa människa som kommer emot.

Jag hoppas också att ni berättar om det åt era föräldrar hemma, åt era syskon. Att ni får andra att komma med i den här gåvan.

På det sättet sprider sig det goda. Många hälsar, många småler – och många människor blir glada under en dags lopp. Och glada människor sprider goda saker omkring sig.

Ottakaa kaverit mukaan tämän lahjan lahjoittajajoukkoon. Koska hyvä kiertää – pankaa se yhdessä kiertämään.

Pienillä asioilla on iso merkitys. Tervehdys ja pieni hymy voi hyvin pelastaa jonkun päivän. Sillä voi olla iso merkitys niin nuorille kuin vanhoillekin. Sellaisille jotka ovat asuneet täällä pitkään – ja ehkä ennen kaikkea heille, jotka vasta ovat tänne tulleet.

Om vi alla tar varandra i beaktande och bemöter varandra vänligare skulle det utan tvekan vara bra för hela landet, för oss alla. Glädje som delas är dubbel glädje. Och det är en gåva som jag och ni kan ge Finland, världens bästa land, som imorgon fyller 100 år.

Siinä minun lahjatoiveeni satavuotiaalle Suomelle. Kiitos siitä, että sain jakaa tämän hetken kanssanne, ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää – glad självständighetsdag.

Puhe Kirkkonummen kunnanvaltuuston budjettikokouksessa 4.12.2017

Bästa fullmäktige,

Kun yhdeksän puoluetta neuvottelevat kunnan talousarviosta, niin kukaan ei voi saada kaikkea haluamaansa. Siitä huolimatta luulen, että tässä salissa istuu varsin tyytyväinen joukko valtuutettuja.  Vaikka ilmassa, niin meidän kunnassamme kuin muissakin, on epävarmuutta tulevien muutosten johdosta, niin ilmassa on myös positiivista virettä.

Kirkkonummella on edessään suuria haasteita mutta myös paljon mahdollisuuksia. Ei Tarmon tuoli ole niitä helpoimpia, sitä kukaan meistä tuskin väittää – mutta samalla luulen, että Suomen kaikista kunnanjohtajista varmaan 99 % mielellään ottaisi Kirkkonummen kunnan kaltaisen paketin johtaakseen. Meillä on asiat varsin hyvin, ja olen varma siitä, että Kirkkonummi tulee kuulumaan tulevaisuudessakin niihin kuntiin, joissa on hyvä asua ja elää.

Jag nämnde de kommande förändringarna. De ställer krav på oss, på Kyrkslätt. De ställer också krav på denna budget och på vår ekonomi.

Om några år är det troligt att social- och hälsovården sköts av landskapet Nyland. Det är en enorm förändring, den största förändringen i det självständiga Finlands historia. Därför är det viktigt att komma ihåg två saker. Det vi om några år ger över till landskapet måste vara i skick. Om det är ett fungerande servicenät är det troligt att det får bli kvar.

Lika viktigt är det nu att hålla kostnaderna i styr. Våra kommande statsandelar kommer att basera sig på en bild av hur vår kommunala ekonomi ser ut nu. De betyder att en kostnadsökning inom den sektor som ges över till landskapet kommer att inverka negativt på våra statsandelar.

On siis välttämätöntä, että me huolehdimme paitsi siitä, että maakunnalle siirtyvät toiminnot ovat houkuttelevia ja hyvin hoidettuja, myös siitä, että emme anna kustannustason karata käsistämme. Koska jos niin käy, niin se tulee näkymään vuosien ajan pienentyneinä valtionosuuksina siirtymän jälkeen.

Ulkopuolinen saa helposti kuvan, että kunnallinen päätöksenteko on eripuraa ja ristiriitoja. Tämänkin vuoden talousarvioneuvotteluista tällainen oli kaukana. Siitä kiitos teille kaikille ja erityisesti neuvottelut vetäneelle kunnanhallituksen puheenjohtajalle. Kun tämä talousarviokirja tänään hyväksytään, moni asia menee oikeaan suuntaan. Me saamme enemmän kestävää kehitystä, enemmän ennaltaehkäisevää työtä ja vähemmän eriarvoisuutta. Kaikki hyviä asioita tulevaisuutta ajatellen.

Mer hållbar utveckling, mer förebyggande arbete, mer sunda hus och mindre ojämlikhet. Det är alla bra saker med tanke på framtiden. Jag vill tacka er alla för er insats och hoppas på måttliga och väl underbyggda inlägg.

Lopuksi haluan vielä kiittää niitä lukuisia kunnan työntekijöitä, jotka tänäkin vuonna ovat tehneet hienoa työtä sen eteen, että Kirkkonummella olisi mahdollisimman hyvä elää.

Uponneen perään on turha haikailla

Putosivatko hanskat, kun neljä Meri-Lapin kuntaa päätti ulkoistaa terveydenhoitonsa Mehiläiselle?

Se jää nähtäväksi, mutta selvää on, että soten tiellä on runsaasti kantoja kaskessa. Kunnat eivät tiedä, mitä tuleman pitää ja päätöksenteon punaisen langan puute ei kasvata luottamusta prosessiin. Suomen itsenäisyyden ajan suurin uudistus on kutistunut puoluepoliittisten intohimojen taistelukentäksi – taisteluksi siitä, kumpi saa mitäkin. Se, mitä sen jälkeen jää käteen, näyttää kyynikon silmissä olevan toissijaista.

Tätä teatteria katsellessa ei ole ihme, että kunnat tekevät omia ratkaisujaan. Kun niillä ei ole varmuutta tulevaisuuden linjauksista, ne tekevät hätäisiä ratkaisuja. Joskus jopa Keskustan äänin, kuten Meri-Lapissa tehtiin. Muualla pohditaan parhaillaan SOTE-kiinteistöjen kohtaloa. Miten niille käy pohtivat kunnat, ja jonottavat kiinteistöyhtiöiden ovella myydäkseen heikossa kunnossa olevat kiinteistönsä alihintaan. Tuleepa ainakin jokin tulo, lienee ajatus.

Suomen terveydenhoito on Euroopan mittapuilla erittäin kustannustehokasta. Tämä on se taso, josta pitäisi lähteä parantamaan. Hallitusohjelmassa oli tähän hyvät eväät. Marraskuisena iltana 2015 ne eväät kuitenkin levisivät. Onnettomasta koplauksesta maakuntahallinnon ja valinnanvapauden välillä on tullut koko sote-uudistuksen kompastuskivi. Se on estänyt järkevän asteittain etenemisen ja pakottanut hallituksen yrittämään ratkaista koko paketti kerralla. Kerralla, jotta kukaan ei sitä saisi seuraavien vaalien jälkeen purettua.

”Sote-uudistuksen alkuperäiset ylevät tavoitteet on kadotettu jo aikaa sitten ja tilalle on astunut politiikka”, totesi sote-uudistustyötä pitkään seurannut professori Jussi Huttunen 20.11.2017 Helsingin Sanomissa. Samoilla linjoilla on valtaosa asiaan perehtyneistä asiantuntijoista.

Luottamus hallituksen sisällä on ilmeisen heikko. Luottamuksen puute vie järjenvastaisiin konstruktioihin, kuten maakuntauudistuksen ja valinnanvapauden yhdistämiseen. Ja sellaiset konstruktiot puolestaan tekevät koko uudistuksesta äärettömän monimutkaisen, huonosti tavoitteitaan palvelevan – ja hallitusohjelman vastaisen.

Poliittinen pääoma on katoavaista. Tämän uudistuksen kohdalla se on mennyttä, ja tämä tulisi tunnustaa. Se on uponnut kustannus jonka perään on turha haikailla. On totta, että parlamentaarisella valmistelulla on haasteensa. Mutta siinä umpikujassa jossa olemme se tuntuu ainoalta ulospääsytieltä. Se on myös paras tae sille, että mihin tahansa ratkaisuun päädymmekään, niin se pysyy.

Samassa yhteydessä olisi syytä pohtia sitä, mitä voisimme saada irti olemassa olevista toimivista rakenteista – parhaista käytännöstä, kunnista ja terveydenhoitopiireistä – askel askeleelta edeten.

Ilmanlaatumerkintä tulisi ottaa käyttöön julkisissa rakennuksissa

Koulun pitää olla valmis elokuussa kolmen vuoden päästä, mutta päätöksenteko yskii. Pöydällepanoihin lautakunnassa tärvätty aika kurotaan umpeen rakentamisaikataulua rukkaamalla.

Suunnittelijat pitää kilpailuttaa, mutta laatumittareita ei uskalleta käyttää. Halvin suunnittelija käyttää suunnitteluun vähiten aikaa, mutta hänet valitaan ja koulua lähdetään toteuttamaan halvimman suunnitelman pohjalta.

Toteuttajaksi valitaan halvin tekijä, jolla on kyseenalainen maine. Mutta parin vuoden takaiseen hankintaan liittynyt oikeusprosessi pelottaa ja pelataan varmaan päälle – hankintainsinöörin näkökulmasta.

Rakentamisen aikana harkitaan työmaan suojaamista teltalla. Kireän budjetin takia se jätetään kuitenkin tekemättä. Runsasvetinen talvi kastuttaa rakenteet ja kuivaustoimet pidentävät runkorakentamisvaihetta.

Menetetty aika joudutaan juoksemaan kiinni pinnoitustyövaiheessa. Betonin kosteusmittaukset tulkitaan optimistisesti, ja muovimatto laitetaan vielä aavistuksen märän betonin päälle – kiire kun on.

Luovutuksen jälkeen kunta kilpailuttaa rakennuksen huoltotyön. Oy Huolto Ab voittaa kilpailutuksen alihintaisella tarjouksella. Heikki Huoltomiehellä on 20 muutakin huoltokohdetta, jotka hän tuntee kaikki yhtä huonosti, kuin tämän koulurakennuksenkin. Ensimmäisenä talvena kattokaivot tukkeutuvat ja vesi vuotaa voimistelusaliin.

Tapahtumakuvaus ei ole poikkeuksellinen, eikä edes erityisen kuviteltu. Se kuvaa suomalaiselle – valitettavasti usein julkisen puolen – rakentamiselle liiankin tuttuja menettelytapoja, jotka ovat kaukana vastuullisesta toiminnasta. Seurauksista kärsivät niin lapset kuin aikuisetkin. Niin omassa kunnassani kuin muuallakin. Maksumiehiksi joutuvat kuntalaiset.

Kirkkonummen Gesterbyn koulukeskukseen tuli muutama viikko sitten rivi parakkeja, tilapäisiä koulukontteja. Naapurikunnassa Siuntiossa vastaavissa konteissa opiskelee kohta 75 % kunnan oppilaista. Eivätkä nämä kunnat ole mitenkään yksin. Liian moni koululaisistamme, päiväkotilapsistamme ja opettajistamme työskentelevät joka päivä sairaissa tiloissa.

Jotain olisi siis tehtävä.

Kunnallisiin päätöksentekoprosesseja johtaville ihmisille pitää vääntää vaikka rautalangasta se tosiasia, että rakentamiseen ja suunnitteluun on varattava sen vaatima aika ja raha. Piste.

Hankinnoissa pitää käyttää laatumittareita ja alihintainen tarjous pitää uskaltaa hylätä. Piste.

Rakennustyömaa pitää suunnitella siten, ettei kastumista tapahdu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun eristeet tuodaan paikalle, rakennuksen päällä tulee olla huppu. Piste.

Huoltotoimenpiteet tulee koordinoida sellaisen ihmisen toimesta, joka on ollut prosessissa mukana jo suunnittelu- ja rakentamisvaiheessa. Piste.

Ja lopuksi: kuntotutkimus ei ole asia, johon turvaudutaan vasta ongelmien ilmetessä. Kuntotutkimuksen tulee olla oleellinen osa huoltosuunnitelmaa. Tällä hetkellä ravintolan ovessa on terveystarkastajan myöntämä hymynaama merkkinä siitä, että voit syödä ravintolassa turvallisesti.

Miksi emme ottaisi käyttöön samaa merkintää julkisissa rakennuksissamme? Rakennus, joka on läpäissyt joka viides vuosi tehtävän kuntotutkimuksen ja joka toinen vuosi vierailevan homekoiran saa hymynaaman oven pieleen. Tällöin isä, joka vie poikansa aamulla päivähoitoon voi olla varma siitä, että päiväkoti on terveyden kannalta lapselle turvallinen. Asia, jonka pitäisi luonnollisesti olla hyvinvointiyhteiskunnassamme itsestään selvä asia.

Puhe eduskunnan keskustelussa käräjäoikeusuudistuksesta 8.11.2017

Ärade talman, arvoisa puhemies,

”Tuomariliitto pitää selvänä, että ehdotus vaarantaa kansalaisten oikeusturvan ja yhdenvertaisuuden ilman, että sillä olisi merkitystä valtion talouden kannalta.”

Tämä on suora sitaatti, ja aika selvää tekstiä. Tekstiä, josta olisi syytä ottaa koppi. Muutama vuosi siitä, kun edellinen uudistus tehtiin, ollaan nyt taas tekemässä – ja vielä äärimmäisin kyseenalaisin, puhtaasti fiskaalisin perustein – oikeusjärjestelmäämme leikkauksia.

Ja ei, vetoaminen siihen että digitaalisuus jotenkin pelastaisi tilanteen ei tässä asiassa käy. Tämä uudistus uhkaa selvästi kansalaisten yhdenvertaisia oikeuksia saada oikeutta.

Henkilö joka haluaa käsittelyn muulla kuin suomen kielellä on jo nyt heikommassa asemassa lain edessä. Tämä uudistus pahentaa asiantuntijoiden mukaan tilannetta.

Nämä ovat huolia joita voi ohittaa olankohautuksella, tai sitten ne voi ottaa vakavasti.

Jo nyt on vaikeuksia löytää riittävästi ruotsinkielentaitoista henkilökuntaa tuomioistuimiin. Ja alustavat tiedustelut viittaavat siihen, että kun nyt lakkautetaan toimipisteitä sekä läntiseltä että itäiseltä Uudeltamaalta, niin nämä henkilöt eivät tule muuttamaan työn perään Espooseen tai Vantaalle.

Värderade talman,

Man frågar sig varför denna reform görs. Vi har inte ännu hunnit utvärdera den tidigare reformen. Och de finansiella kalkylerna är mycket klena.

Samtidigt säger de sakkunniga entydigt, att vi genom det här förvärrar den regionala ojämlikheten liksom de språkliga rättigheterna.

Det har betydelse att vi i ett land som Finland kan säga att alla är lika inför lagen. Och då räcker det inte att man bara konstaterar att man skall fästa uppmärksamhet vid det, för strukturerna har också betydelse.

Man skall inte med vett och vilja försämra situationen när man har andra möjligheter, när det finns ett annat val.

Arvoisa puhemies,

Muutamia muita erikoisuuksia tästä ehdotuksesta:

Pietarsaaressa on uudet, kalliilla remontoidut tilat, joiden vuokrasopimus on voimassa vuoteen 2025. Tämä piste suljetaan siitä huolimatta. Onko tämä mitenkään perusteltavissa taloudellisin argumentein?

Samaan aikaan vanhoissa tiloissa toimiva pienempi Kauhavan yksikkö saa jatkaa.

Raaseporissa on tilaa, mutta Espoon raastuvanoikeus joudutaan Raaseporin lakkauttamisen myötä laajentamaan.

Moni on jo nostanut esille Varkauden tapauksen, ja mitä toimintojen siirtäminen Kuopioon todellisuudessa tulee maksamaan.

Tämän uudistuksen jälkeen ruotsinkielisiä tuomioistuinharjoittelupaikkoja on ainoastaan 2 kpl, ja molemmat sijaitsevat Ahvenanmaalla. 138 paikasta kaksi on ruotsinkielisiä, ja ne siis sijaitsevat Ahvenanmaalla. Oletteko tosissanne sitä mieltä, että tässä turvataan kaikkien tasavertaiset oikeudet lain edessä?

Lapissa on pitkät etäisyydet jo nyt, eikä maantietoa voi muuttaa. Mutta tuomioistuinten paikat ovat meidän käsissämme. Esimerkiksi ulosottoasioissa Ivalossa asuvan henkilön pitää vastedes matkustaa Ouluun asti, 510 kilometriä. Onko se oikein ja kohtuullista?

Tasavertainen asema oikeuslaitoksen edessä on perustavaa laatua oleva oikeus. Se on oikeusvaltion perusta. Sitä ei kannata muutaman hypoteettisen miljoonan takia uhrata.

Jos säästöt ovat kyseenalaiset. Jos suomalaisten oikeusturva on uhattuna. Jos tasavertainen kohtelu tuomioistuimien edessä jo nyt on heikkoa. Jos ilmenee selkeästi, että tämä kasvattaa sekä alueellista että kielellistä epätasa-arvoa. Niin eikö tämä esitys, arvoisa puhemies, olisi silloin syytä kuopata?

On aika palauttaa subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ollut suomalaisen varhaiskasvatuksen peruspilari. Se on taannut kaikille suomalaisille lapsille tasavertaiset oikeudet laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Se on niinikään ollut yksi lastensuojelun tärkeimmistä työkaluista; varhaiskasvatukseen osallistuvan lapsen perheessä ilmeneviin ongelmiin on ollut mahdollista tarttua aikaisessa vaiheessa.

Hallitus päätti vuonna 2015 rajata tätä subjektiivista oikeutta niin, että se rajoittuisi 20 tuntiin varhaiskasvatusta viikossa perheissä, joissa toinen vanhemmista on kotona työttömänä tai hoitamassa muita lapsia. Päätöstä kritisoitiin jo silloin ankarasti. Sen arveltiin johtavan lisääntyvään byrokratiaan ja sen pelättiin eriarvoistavan lapsia. Arvioituja säästöjä kyseenalaistivat niin Kuntaliitto kuin Valtiovarainministeriökin.

Kirkkonummen kunnanhallituksen enemmistö päätti kaksi vuotta sitten toimia lakimuutoksen mahdollistamalla tavalla. Kirkkonummella oikeutta varhaiskasvatukseen rajattiin. Toimenpiteellä tavoiteltiin noin 500 000 euron säästöä vuositasolla. Monet naapurikuntamme – esimerkiksi Espoo ja Helsinki – toimivat toisin. Näissä kunnissa oikeutta ei rajattu.

Tästä päätöksestä on nyt kulunut kaksi vuotta. Kuntaliiton kuntabarometrin mukaan säästöt koko maan tasolla ovat olleet oleellisesti hallituksen arvioita pienemmät – ensi vuonna kunnat arvioivat säästöjä tulevan koko maan tasolla noin 10 miljoonaa euroa. Kirkkonummen kunnanhallituksen pyytämään selvityksen mukaan toimenpide ei ole Kirkkonummella tuonut säästöjä lainkaan.

Säästämättä euroakaan olemme luoneet byrokratiaa, tarveharkintaa ja eriarvoisuutta. Se on nyt mahdollista korjata. Siksi me toivomme, että Kirkkonummi tulevassa budjetissaan palauttaa kuntaamme lapsen subjektiivisen oikeuden kokopäiväiseen varhaiskasvatuksen niin, että perheet itse, elämäntilanteesta riippumatta, voivat päättää minkälainen päivähoito heille sopii parhaiten – kuntamme ja lastemme parhaaksi.

Anders Adlercreutz kansanedustaja, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, RKP
Minna Hakapää, kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja, Vihreät
Hanna Haikonen, kunnanhallituksen jäsen, Kokoomus
Pirkko Lehtinen, kunnanhallituksen jäsen, SDP
Riikka Purra, kunnanvaltuutettu, Perussuomalaiset
Rita Holopainen, kunnanhallituksen varajäsen, KD
Irja Bergholm, kunnanvaltuutettu, Vasemmistoliitto
Antti Salonen, kunnanhallituksen jäsen, Keskusta
Pekka Sinisalo, kunnanhallituksen jäsen, Sininen valtuustoryhmä