Antti Herlin : Jokainen vauras yrittäjä on jokaisen suomalaisen onni

Koneen pitkä ikä ja koko tekevät yrityksestä ainutlaatuisen Suomen mittakaavassa. Mitä mielestäsi pitäisi tehdä, jotta Suomeen syntyisi lisää samankaltaisia yrityksiä? 

Suomessa käydään keskustelua siitä, mistä hyvinvointiyhteiskunta muodostuu ja miten meidän yhdessä luomamme varallisuus pitäisi jakaa. Pidän tärkeänä, että yrityksillä ja yrittäjillä on mahdollisuus vaurastua. Tämä vauraus säteilee kaikkialle yhteiskuntaan.

Koneella on ollut historian saatossa paitsi kykyä ja taitoa, myös onnea matkassa. Yksi merkittäviä tekijöitä menestyksellemme on ollut se, että isoisäni ja isäni ymmärsivät kansainvälistymisen merkityksen jo yrityksen alkutaipaleella. Jos yrityksen halutaan kasvavan suureksi, Suomi ei pienenä markkinana siihen riitä. Kansainvälistyminen on ensiarvoisen tärkeää. Tässä ajassa esimerkiksi peliyhtiöt ja pienet, digitaaliseen maailmaan syntyvät yritykset globaaleiksi. Niille eivät Suomen rajat merkitse mitään.

Eduskunnassakin keskustellaan paljon yritysten kilpailukyvystä. Millaisena kilpailutekijänä pidät suomalaisen yhteiskunnan läpinäkyvyyttä ja luotettavuutta?

Sillä on ollut Suomelle suuri merkitys, että Koneen omistajat ovat suomalaisia ja haluavat pysyä suomalaisina. Isääni haastateltiin aikoinaan aiheesta, ja hän sanoi jotenkin niin, että ”Kyllähän tämä maa on verohelvetti, mutta jotakin tässä maassa on”. Tämä ei ole muuttunut juuri miksikään. Toisaalta Suomi on maailman ykkösmaita, mitä tulee onnellisuuteen ja yhteiskunnan luotettavuuteen. Nämä asiat ovat kaikki sidoksissa toisiinsa. Pidämme helposti näitä hyviä ominaisuuksia itsestäänselvyytenä, mutta se ei pidä paikkaansa. Näitä asioita pitää vaalia, ja toivon, että pidämme niistä kiinni myös jatkossa.

Koneen tuotekehityksen keskus on Suomessa. Näetkö näköpiirissä mitään sellaista, mikä voisi vaarantaa Suomen houkuttelevuuden tuotekehityksen kehtona? 

Nykyinen hallitus on tehnyt paljon hyvää, mutta koulutusleikkauksia minun on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Meillä on esimerkiksi paljon sääolosuhteista johtuvia vastoinkäymisiä, ja lisäksi maailmanmarkkinat ovat logistisesti kaukana. Nytkin kun katsoo ympärilleen, voi todeta ison osan infrastruktuurista olevan lumen peitossa. Iso joukko ihmisiä käyttää paljon aikaa siirtääkseen lunta paikasta toiseen. Kun meillä on sekä maantieteellisiä esteitä että luonnonesteitä, meidän täytyy pystyä toimimaan älykkäästi. Tässä koulutus näyttelee isoa roolia.

Onko Koneen helppo houkutella osaajia ulkomailta?

On toki ihmisiä, jotka tulevat mielellään Suomeen maamme turvallisuuden, koulutusjärjestelmän ja muiden arvojen takia, mutta kyllä sijainti on enemmän haitta kuin hyöty. Meillä on paljon ulkomaalaisia työntekijöitä toimipisteissämme Espoossa ja Hyvinkäällä, mutta etenkin korkeamman tason rekrytoinneissa on haasteita. Esimerkiksi Outokumpu, Sanoma, Pöyry ja Neste ovat kuitenkin saaneet suomalaisyrityksinä ulkomaalaisen toimitusjohtajan. 

Vaalien jälkeen kirjoitetaan hallitusohjelma. Mitä nostaisit sen keskiöön?

Ilmastonmuutosta vastaan taisteleminen on tärkeää, ja valtiovallalla on siihen paukkuja. Suomalaiset yritykset ovat ymmärtäneet, että ilmastonmuutosta vastaan taisteleminen on myös hyvää bisnestä. Kone on ympäristöasioihin vakavasti suhtautuva yritys, mutta samalla olemme myös tehokkaita hissien tekijöitä ja huoltajia. Hallitusohjelmassa pidän tärkeänä hiilinielujen koon kasvattamista. Eduskunta pystyy vaikuttamaan tähän tavoitteeseen ohjaamalla Metsähallituksen toimia. Myös koulutukseen satsaaminen on tärkeää – sen edistämiseen tarvitaan hyvä linja. 

Yritysvastuu on ajankohtainen aihe. Jotkut yritykset on lähteneet kampanjaan, joka peräänkuuluttaa Suomeen yritysvastuulakia. Mitä ajattelet tästä?

En näe, että kaivataan lisää lakeja. Hoivayritysskandaali näyttää hyvin sen, että nykyaikana ei voi toimia huonosti. Ainoa tapa toimia kestävästi on tehdä asiat kestävällä tavalla. Informaatioteknologia ja kansainvälisyys ovat saaneet aikaan sen, että hämärää kabinettitoimintaa 80-luvun malliin ei enää ole. Asiat tulevat julki, ja sen jälkeen ei välttämättä ole enää bisnestä. 

Koneella on nollatoleranssi yhteiskunnan lakien ja normien vastaiselle toiminnalle. Ulkopuoliset auditoijat tarkkailevat toimintaamme ja alihankkijoitamme. Olemme ymmärtäneet sen, että puheet ja teot eivät voi olla ristiriidassa.•

Itämeri ei voi odottaa – keskustelu Christina Gestrinin kanssa

Suomi toimii parhaillaan HELCOMin eli Itämeren suojelukomission puheenjohtajana. Ensi kesästä lähtien olemme myös EU:n puheenjohtajamaa. Lisäksi toimimme Arktisen neuvoston puheenjohtajana, joten meille on avautumassa erinomainen mahdollisuus viedä Itämeri-yhteistyötä voimalla eteenpäin.

Kesä on tulossa ja olemme jo kuulleet huolestuttavia uutisia tutkijoilta. Tilanne näyttää suurelta osin yhtä huonolta, kuin vuosi sitten: kuollutta merenpohjaa on ennätyksellisen paljon, ja Suomenlahteen on saapunut suuri ravinnekuorma Itämeren pääaltaasta. Kaikesta tehdystä työstä huolimatta tilanne näyttää haastavalta. Pitäisikö meidän luovuttaa, vai onko vielä toivoa?

– Meidän täytyy jatkaa päästöjen vähentämistä. Ei ole olemassa mitään nopeaa tapaa puhdistaa Itämerta, vaan kyseessä on pitkäjänteinen työ. On hyvä muistaa, että päästöt ovat todellakin laskeneet sitten 80-luvun, eli oikeaan suuntaan on menty. Samaan hengenvetoon joudumme toteamaan, että vanhat syntimme ovat niin suuria, että on vaikeaa palauttaa tilannetta hyväksi. Tarvitaan jatkuvia toimia, jotta maataloudesta, kotitalouksista, teollisuudesta ja  liikenteestä tulevia päästöjä saadaan vähennettyä.  Ilmaston lämpeneminen on myös uusi Itämereen kohdistuva uhka.

Mitä tapahtuu, jos vesi lämpenee joitain asteita? Millainen merkitys sillä on rehevöitymiselle? Entä Itämeren sisäiselle kuormitukselle, jonka vuoksi Itämeren tilanne ei parane?

– Lämpimämpi Itämeri merkitsee lisää sadetta, mikä johtaa suolapitoisuuden vähenemiseen ja ravinteiden huuhtoutumiseen mereen kaikkina vuodenaikoina. Tämä lisää eläin- ja kasvilajien kokemaa stressiä. Nämä asiat tulee huomioida ja korjata niin pian kuin mahdollista.

Laatimasi raportti kertoo, ettei yhteistyö aina suju kuin tanssi, mutta se on kuitenkin johtanut selviin tuloksiin. Mitä tähän asti tehdyllä työllä on saavutettu?

– Pietarissa puhdistetaan nyt 98 prosenttia jätevesistä, mikä on huima parannus verrattuna 30 vuoden takaiseen tilanteeseen. Tämä on hienoa, mutta meillä ei ole takuita siitä, että korkea taso pysyy. Vedenpuhdistus edellyttää jatkuvaa ylläpitoa, kuten kemikaalien lisäämistä. Tämän takia on tärkeää, että teemme kansainvälistä yhteistyötä Itämeren ympärysmaiden kesken.

Jos olen ymmärtänyt oikein, niin yhteistyö Venäjän kanssa on hankalaa, koska kansalaisilla ei siellä ole ymmärrystä tilanteesta. Sieltä puuttuu myös vahvoja, asiaa eteenpäin ajavia instituutioita. Kehitystyö on yksittäisten tulisielujen varassa. Mitä tapahtuu, kun nämä henkilöt väistyvät? 

– Ympäristöyhteistyön keskeytyminen vaikuttaisi ajan myötä kielteisesti ympäristöön, minkä vuoksi on tärkeää jatkaa ympäristötyötä kaikkien Itämeren alueen maiden kanssa poliittisesti vaikeista ajoista huolimatta.

 Sanktiot ovat johtaneet siihen, ettei mitään uusia kansainvälisiä ympäristöprojekteja ole voitu aloittaa Venäjällä vuoden 2014 jälkeen. Viime vuosina monet ympäristöasiantuntijat ovat eläköityneet, joten meillä on vähemmän henkilökohtaisia kontakteja ympäristöyhteistyössä Venäjän kanssa kuin joitakin vuosia sitten.

Olemme käsitelleet tätä haastetta eduskunnan Venäjä-ryhmässä, jonka varapuheenjohtaja olen. Onko sinulle asti kantautunut viestejä siitä, että venäläiset puhdistuslaitokset kokevat toimintansa kärsivän esimerkiksi varojen tai varusteiden puutteesta?

– Venäläisiltä tahoilta ei tällaista huolta ole esitetty, mutta minusta meillä on syytä huoleen. Pietarin vedenpuhdistuslaitosta auttanut Ecovod, joka on suomalaisista vedenpuhdistuksen asiantuntijoista koostuva konsulttiyhtiö, lopetti vuoden alussa toimintansa Pietarin puhdistamoissa. Ecovodin tehtävä on ollut seurata vedenpuhdistuslaitosten toimintaa ja raportoida virheistä ja puutteista heti, jos sellaisia löydetään.

Ecovodin pois jääminen yhdistettynä heikentyneeseen taloustilanteeseen ja uusien yhteisten projektien puuttumiseen voi merkitä riskiä säästää käyttökuluissa. Tämä voi johtaa tilanteen huononemiseen. Juuri kansainvälinen yhteistyö on auttanut pitämään tekniikan ja laitosten käytön hyvällä tasolla.

Suomessa kansalaiset ovat osallistuneet keskusteluun ja luoneet painetta meille poliitikoille ja muille päättäjille. Mikä tilanne on Venäjällä?

– Tammikuussa osallistuin ympäristöseminaarin järjestämiseen Suomen kunniakonsulaatissa Pietarissa. Sinne oli kutsuttu venäläisten kansalaisjärjestöjen jäseniä. Järjestöjen suuri aktiivisuus ja luovuus tekivät minuun vaikutuksen. Joissain kaupunginosissa ne ovat järjestäneet jätteenkierrätyksen, koska yhteiskunnan panostukset kierrätykseen ja materiaalien uusiokäyttöön ovat olemattomat. Verrattuna suomalaisiin ympäristöjärjestöihin kansalaisjärjestöjen toiminta Venäjällä on vaikeampaa kuin Suomessa, vaikka samaan aikaan ongelmat ovat paljon isompia. Ympäristöjärjestöt tekevät silti tärkeää ruohonjuuri- ja valistustyötä.

Nyt Pietarin vedenpuhdistus on suurilta osin kunnossa, mutta jäljellä on edelleen yli sata ongelmallista päästöpistettä. Yksi näistä on Viipuri ja Viipurin jätevedet. Myös eläintalous on suuri päästöjen lähde. Nyt kun Venäjä on keskittynyt sanktioiden myötä kotimaiseen ruuantuotantoon, se panostaa ennemmin tuotannon tehostamiseen kuin sen mahdollisiin ympäristövaikutuksiin. 

Ratkaisemattomia ongelmia on siis paljon, ei vain Venäjällä, vaan myös esimerkiksi Puolassa. Meidän on vain yritettävä saada kaikki maat mukaan HELCOMin eli Itämeren suojelukomission työhön. Tässä työssä Suomella on puheenjohtajamaana tärkeä osa.

Ruotsissa käytetään rakennekalkkia peltojen päästöjen vähentämiseen. Suomessa olemme kehittäneet metodin, joka perustuu kipsin käyttöön. Se tuntuu olevan lupaava tekniikka ja voisi toimia laajasti esimerkiksi Varsinais-Suomessa. Hallitus on juuri lisännyt Itämeren suojeluun vuosittain 15 miljoonaa, ja iso osa tästä summasta käytetään todennäköisesti juuri peltojen kipsikäsittelyyn.

Kiertotalouden kehittyminen näyttelee sekin isoa roolia Itämeren suojelussa. Kiertotalouden osalta kysymykset liittyvät muun muassa siihen, miten voimme tulevaisuudessa hyödyntää lannoitteita paremmin. Miten onnistumme erottelemaan ravinteet lannasta ja käyttämään lantaa biokaasun tuotantoon.

Jos sinun pitäisi motivoida suomalaisia päättäjiä tekemään nykyistä enemmän Itämeren eteen, niin mitä sanoisit heille?

– Kuten monissa muissakin vaikeissa kysymyksissä, tulisi tässäkin keskittyä mahdollisuuksiin. Paitsi että Itämeri on tärkeä ympäristökysymys, se on Suomelle myös taloudellinen mahdollisuus. Usein rajoitteet ja lainsäädäntö nähdään pikemminkin uhkana kuin mahdollisuuksina. Rikkidirektiivi, jonka pelättiin tappavan suomalaisen merenkulun, on todellisuudessa tarjonnut suomalaiselle teollisuudelle mahdollisuuksia kulkea kansainvälisen kehityksen kärjessä, mitä tulee vähäpäästöisiin merimoottoreihin.

Lähdettyäni Christinan luota ja kääntyessäni Kirkkonummella Masalantielle huomaan pohtivani, mitä minä voin tehdä. Päällimmäisenä on ajatus siitä, että yhteistyötä Venäjän kanssa on vaalittava. Siinä minä voin auttaa. Maiden väliset kontaktit ympäristökysymyksissä ovat tärkeitä Venäjään kohdistuvista sanktioista huolimatta. Lisäksi Suomen EU-puheenjohtajuudella voi olla suuri merkitys Itämerelle. On tärkeää, että viimeistään nyt silmät aukeavat myös muissa EU-maissa. Puolankin on tehtävä osansa.

Täällä koto-Suomessa tervehdin ilolla 15 miljoonan lisärahoitusta vaikka tiedänkin, ettei yksittäinen projektirahoitus riitä ratkaisemaan Itämeren tulevaisuutta. Itämeren hyvinvoinnilla on niin suuri merkitys meille kaikille, että sekä rahoituksen että ympäristötyön tulee olla pitkäkestoista ja jatkuvaa.

Stinan Itämeri-vinkki: Syö enemmän Itämerestä pyydettyä kalaa. Silakka- ja lahnapihvit sopivat hyvin myös kuntien suurkeittiöihin. Kalastaminen on tapa poistaa ravinteita Itämerestä. Sen lisäksi paikallisista raaka-aineista tuotettu ruoka tarkoittaa lyhyempiä kuljetuksia. •

Ilmastopaneelin terveiset tulevalle hallitukselle – keskustelu Markku Ollikaisen kanssa

Olin marraskuussa ALDEn eli Euroopan liberaalien puolueiden kattojärjestön konferenssissa Madridissa. Siellä minulle valkeni, että eri puolilla Eurooppaa suhtaudutaan ilmastonmuutokseen ja sen aiheuttamiin ongelmiin ja ratkaisuihin hyvin eri tavoin. Kokouksesta päällimmäiseksi jäi tunne, että olemme – kaikesta kritiikistä huolimatta – päässeet ilmastokeskustelussa Suomessa jo aika pitkälle. Kun kahdeksan eduskuntaryhmää kirjoitti yhteisen kannanoton tulevan hallituskauden ja Suomen EU-politiikan keskeisiksi linjauksiksi, hallituksen asettama ja useista asiantuntijoista koostuva Ilmastopaneeli antoi niistä oman näkemyksensä.

Puhummeko me poliitikot oikeista asioista? Onko jotain, mistä toivoisit käytävän vilkkaampaa keskustelua?

– Kyllä keskustelu ilmastosta on Suomessa suhteellisen hyvällä tasolla. Toki täälläkin on joitakin aiheita, joista tuntuu vallitsevan epätietoisuutta. Esimerkiksi liikenteestä puhuttaessa tuntuu siltä, että kokonaiskuva on monelta hukassa. Samoin metsästä keskusteltaessa asioita yksinkertaistetaan herkästi. Jos juututaan keskustelemaan ainoastaan hakkuumääristä – siitä, pitäisikö niitä lisätä vai vähentää – ei kysymykseen löydy yksinkertaista vastausta. Pitää katsoa kokonaisuutta eli sitä, mikä on Suomen metsien ja maaperän kyky sitoa hiiltä lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Juuri pitkän aikavälin kehitys on olennaista. 

RKP:n tavoite on, että Suomi olisi hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä, eli että päästöt ja nielut olisivat yhtä suuret. Mitkä ovat sinun mielestäsi kolme keskeistä asiaa, joihin tulevan hallituksen pitäisi keskittyä?

– Suomen pitää pyrkiä siihen, ettei ilman lämpötila nouse yli 1,5 astetta. Tämä tarkoittaa sitoutumista 55–60 % päästövähennyksiin vuoteen 2030 mennessä. Konkreettiset toimenpiteet liittyvät esimerkiksi liikennepolitiikan muuttamiseen. 

-Julkisen liikenteen isot väyläratkaisut ovat tärkeitä. Todella merkittäviä asioita ovat esimerkiksi raideliikenteen kehittäminen ja yksityisautoilun rakennemuutos. Meidän tulee täydentää latausverkostoa ja tuoda sähköautoja markkinoille työsuhdeautopolitiikkaa muuttamalla. Kaikessa päätöksenteossa pitää kuitenkin huomioida sosiaalinen tasa-arvoisuus: muutokseen sitoutuminen ei voi koskea ainoastaan hyväosaisia.  

-Poliitikkojen pitää uskaltaa ottaa reippaasti kantaa siihen, miten maatalouden ja metsätalouden tulisi osallistua ilmastotyöhön. Ilmastostrategian kirjoittamisen ytimessä on kysymys siitä, miten maamme 15 miljoonaa hehtaaria turvepeltoja ja -metsiä hoidetaan. Jos ne hakataan avohakkuuperiaatteella, niin ilmaan pääsee 7–8 miljoonaa tonnia hiilioksidia. Tällaisen toiminnan ilmastovaikutukset olisivat hurjat. Ilmastopoliittisesta näkökulmasta meidän pitäisi myös vapauttaa maataloudelle tarpeettomia lannanlevitysalueita metsäksi, sillä tarvitsemme 400 000 hehtaaria uusia istutuksia. Hiilinielun kasvattamiseksi olisi hyvä löytää päteviä kannustimia.

Tarkoitatko siis, että metsänomistajat ja maanviljelijät saisivat tuloa hilinielujen ylläpidosta ja kasvattamisesta eivätkä pelkästään puukuutioiden myynnistä?

-Juuri näin. Lyhyellä tähtäimellä puun tarjonta saattaa supistua, mutta tutkimukset osoittavat, että pitkällä tähtäimellä se lisääntyy.

-Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta kriittistä roolia näyttelee tietysti myös energiasektori. Energiantuotanto pitää saada fossiilivapaaksi. Kivihiilikiellon jälkeen meillä on jäljellä vielä turve ja maakaasu. Turpeesta voimme päästä eroon. Turpeen verokohtelu pitää saada samalle viivalle muiden polttoaineiden kanssa. Riski on nyt se, että jotkin laitokset siirtyvät kivihiilen jälkeen turpeeseen, jolloin käytännössä siirrytäänkin vain yhdestä päästöjä tuottavasta energiamuodosta toiseen. Pitää varmistaa, että näin ei pääse käymään. Biokaasutuotannon lisääminen olisi tästä syystä tärkeää. Toivomme, että EU tekee päästökaupan osalta oikeita päätöksiä. 

Kiitän Markku Ollikaista antoisasta kahvilakeskustelusta. Näillä evästyksillä on hyvä lähteä vaaleihin ja toivottavasti myös hallitusneuvotteluihin. Ilokseni huomaan, että Ilmastopaneelin ajatukset ovat hyvin linjassa RKP:n ilmasto-ohjelman kanssa. 

Katsoessani ulos kahvilan ikkunasta huomaan, että turistijoukot ovat löytäneet kevään tullen sankoin joukoin Pohjoismaiden puhtaimpaan pääkaupunkiin. Aasialaisille turisteille puhdas ilma voi olla eksoottinen kokemus. Meille se on ollut – ja on toivottavasti myös tulevaisuudessa – itsestäänselvyys. •

Harry Lunabba : Pojat, joita ei oteta vakavasti

Minulla on tapana aloittaa nuorten kanssa tekemäni haastattelut keskustelemalla ensin tutkimuseettisistä kysymyksistä. Näin varmistun siitä, että nuoret ymmärtävät, että tutkimushaastatteluun osallistuminen on aina vapaaehtoista. Niin tein myös haastatellessani Peetua ja Santtua, kahta 14-vuotiasta poikaa, jotka kohtasin eräässä yläkoulussa kerätessäni aineistoa väitöskirjatutkimustani varten. Kun olimme keskustelleet tutkimusetiikasta, esitin pojille kysymyksen: osallistuivatko he haastatteluun vapaaehtoisesti? Peetu vastasi myönteisesti, kuten olettaa saattaa. Santtu puolestaan antoi yllättäen kielteisen vastauksen, johon hän vielä lisäsi, että olin pakottanut heidät osallistumaan!

Olen kirjoittanut tutkimusartikkelin, jossa tarkastelen yksityiskohtaisemmin, miten tulkitsin Santun ja Peetun vastauksia. Artikkelini loppupäätelmä oli, että Santun vastaus ”sinä pakotit meidät” oli vitsiksi tarkoitettu. Analyysini ei rajoittunut ainoastaan haastattelun alkuvaiheen tarkasteluun, vaan pohdin myös, miten haastattelu ja kohtaamisemme ilmapiiri kehittyi keskustelumme edetessä.

Santtu perui haastattelun aikana väitteensä haastatteluun pakottamisesta, mutta päätelmäni kannalta vielä keskeisempi havainto oli, miten keskusteluamme ympäröinyt tunneilmapiiri muuttui haastattelun edetessä. Keskustellessani murrosikäisten poikien kanssa yläkoulussa oli melko tavallista, että haastattelun aluksi pojat vitsailivat pitkään ja kysymyksilleni naureskeltiin. Mutta lähes joka kerran haastattelu saavutti myös toisenlaisen vaiheen, missä vakavoiduttiin jonkin asian äärelle. Poikien puhe muuttui pehmeämmäksi ja hitaammaksi. He kuuntelivat tarkemmin ja tunnelma vakavoitui.

Tässä vaiheessa pystyin myös esittämään haastateltavilleni tutkimukseni keskeisimpiä kysymyksiä: Minkälaiseksi pojat kokevat väitetyn poikakriisin? Miten he kokevat tulevansa kohdatuiksi koulussa? Ja kenen aikuisen puoleen pojat kääntyvät, jos he kohtaavat vaikeuksia? Tässä vaiheessa sain myös Santulta myönteistä palautetta siitä, että noin neljän kuukauden kenttätyön aikana olin osoittanut ymmärtäväni, mikä on huumoria ja mikä ei.

Peetun ja Santun sekä lukemattomien muiden poikien kanssa käymieni keskustelujen myötä olen alkanut epäillä, että pojat saavat aivan liian harvoin tilaisuuden vakavaan keskusteluun aikuisen kanssa.

Moni haastattelemani poika kertoi, että keskustelut kanssani olivat olleet aika ainutlaatuisia; se, että tiedustelin heidän mielipidettään merkittäviin asioihin ja odotin heiltä kunnon vastauksia, oli jotakin, mitä he eivät yleensä arjessaan kokeneet.

Tutkijat Stephen Frosh, Ann Phoenix ja Rob Pattman ovat tehneet samansuuntaisia havaintoja. Kirjassaan Young Masculinities he kuvaavat, miten opettajat ja muut aikuiset varoittivat tutkijoita siitä, etteivät pojat kykenisi pitkiin tutkimushaastatteluihin. Tutkimuksen tulokset todistivat kuitenkin muuta: pojat viihtyivät haastattelutilanteissa hyvin. Haastatteluissa kävi myös ilmi, että pojilla oli ollut harvoin tilaisuus syvälliseen ja vakavaan keskusteluun aikuisten kanssa.

Ehkä vakavat keskustelut ovat juuri sitä, mitä moni poika tarvitsisi ja mistä moni poika hyötyisi. Kriittisessä poikatutkimuksessa mainitaan usein ”pojat ovat poikia” -asetelma, jolla viitataan aikuisten tapaan ohittaa poikien kohtaamat haasteet luonnollisina ja ohimenevinä, pojille tyypillisenä ilmiönä. Jonakin, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Vaikka Pisa-tutkimukset osoittavat kerran toisensa jälkeen, että kouluissamme on paljon poikia, joiden koulukäynti ei oikein suju, hyvinvointiyhteiskuntamme ei ole vakavissaan puuttunut poikien koulukäyntihaasteisiin ja hiljentynyt pohtimaan, miten poikien ilmeisiä kouluhaasteita tulisi kohdata!

Vakavat keskustelut eivät ehkä auta poikien kaikkiin haasteisiin, mutta niiden avulla voitaisiin ehkä muuttaa ”pojat on poikia” -asetelmaa. Pojat eivät ole vain poikia, vaan haavoittuvia yksilöitä, joilla on joskus vakaviakin huolia, joihin pitäisi suhtautua asian vaatimalla vakavuudella.

Poikien kohtaaminen voi olla haastavaa, eivätkä vakavat keskustelut synny itsestään. Tie tällaiseen keskusteluun voi olla kivinen, kuoppainen ja vaikea. Mutta poikien sielunmaiseman vakava ja syvällinen tarkastelu on mahdollista. Siellä ääni on pehmeämpi, puhe on hitaampaa ja kuuntelu intensiivisempää. Siellä voidaan myös löytää keinoja poikien auttamiseksi.

xx§

Homekoulujen aika on ohi

En halua nähdä enää yhtäkään homekoulua! Meidän on jatkossa varmistettava rakentamista säätelevien laatunormien toteutuminen, huolehdittava rakennusten ammattimaisesta ylläpidosta ja vaadittava rakennusyrityksiä kantamaan vastuunsa. Vanhan ja uuden rakennuksen erot on ymmärrettävä ja energiamääräyksiä muutettava niin, että rakennamme vikasietoisia, korjattavia ja kestäviä rakennuksia.  Tämä on resepti, jolla synnytämme terveellisiä ja turvallisia rakennuksia.  

Puurakentamiseen erikoistuneena arkkitehtina kaikki rakentamiseen liittyvä on lähellä sydäntäni. Kansanedustajana olen ollut järkyttynyt niiden ihmisten määrästä, jotka ovat altistuneet homeelle huonon rakentamisen ja rakennusten puutteellisen ylläpidon seurauksena. Siksi olen ollut perustamassa eduskunnan sisäilmaryhmää, jonka tehtävänä on pureutua sisäilmaongelmien estämiseen lainsäädännöllisin keinoin.

Kansallinen ongelma

Homeongelma on kansallinen ongelma. Olen seurannut sitä erityisen läheltä omassa kotikunnassani Kirkkonummella, missä moni koulu – esimerkiksi  Gesterbyn koulukeskus – kamppailee sisäilmaongelmien kanssa.

Kysymys on sekä huolimattomuudesta että välinpitämättömyydestä. Jokaisen rakentamista ymmärtävän pitäisi välttää kiusaus työntää näkyviä ongelmia eteenpäin: Ne eivät häviä sillä, että ne peitetään silikonimassalla. Jos ongelma on olemassa tänään, se tulee eteen kahta pahempana huomenna.

Modernit rakennukset ovat vanhoja rakennuksia monimutkaisempia ja sisältävät  kerroksellisia rakenteita. Kun jokin kerroksista pettää, syntyy ketjureaktio. Yksinkertaisissa, massiivipuisissa rakenteissa tällaiset ketjureaktiot eivät olleet mahdollisia. Osa uusista rakenteista toimii laboratoriossa, muttei tosielämässä. Riskit ovat ilmeiset, ja ne realisoituvat tällä hetkellä ympäri Suomea.

Vanhoihin rakennuksiin ei pidä soveltaa samoja vaatimuksia kuin uusiin, ei energiatehokkuuden eikä ilmanvaihdon suhteen. Usein näkemäni virhe, joka lyhentää vanhan, toimivan rakennuksen elinikää, on tuoda siihen – usein toki hyvässä tarkoituksessa – nykyaikainen, koneellinen ilmanvaihto lämmön talteenottolaitteineen.

Rakennusyrityksillä on vastuu

On aiheellista peräänkuuluttaa rakennusyrityksiltä korkeaa ammattietiikkaa. Ammattitaitoisen rakentajan pitää tunnistaa erilaisiin ratkaisuihin liittyvät riskit. Jos tätä ei voida muulla tavoin taata, pitää harkita, tulisiko rakennustoiminnan pyörittämisen olla luvanvaraista – tämähän on käytäntö monella muulla alalla.

Vastuuta on vaikea peräänkuuluttaa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua rakennusprojektin valmistumisesta, joten on panostettava työn valvontaan ja työn laadun tarkastamiseen. Joku voi sanoa, että valvonta maksaa liikaa, mutta minä väitän, että huonosta laadusta syntyvät kustannukset ovat suurempia.

Rakennuksista pitää pitää huolta

Suomalaisen rakentamisen laadun nostaminen on selvä tavoite. Toinen tärkeä tavoite on oppia pitämään yhä monimutkaisemmista taloista huolta. Kuka tahansa ei tällaisesta ylläpitotyöstä selviä, vaan se edellyttää ammattitaitoa. Määräajoin järjestettävien katsastusten avulla voitaisiin välttää ongelmien kumuloituminen. Jos kuntotarkastus on tehty ja homekoira on antanut päiväkodille puhtaat paperit, niin ovessa komeileva hymiö voisi kertoa vanhemmille, että täällä lapsen on hyvä olla.

Lääkkeet ovat siis tiedossa, mutta niitä ei vielä monikaan potilas ole nielaissut nikottelematta. Kysymys on paitsi valistustyöstä myös rohkeudesta säätää lakeja, joilla ongelmiin pystytään puuttumaan. Näiden lakien pitää olla huolellisesti laadittuja ja yksiselitteisiä, ja niiden valmistelussa pitää kuunnella sekä rakennusalaa että käyttäjiä. Kepin sijaan tarvitaan porkkanaa. Laadukkaan rakentamisen pitää olla kannattavampaa kuin lyhytnäköisen rakentamisen. Rakentamis- ja suunnittelupalveluita ostettaessa pitää uskaltaa arvioida hinta-laatusuhdetta. Olen toiveikas sen suhteen, että huonot kokemukset ovat kypsyttäneet maaperän muutokselle.

Arkkitehtina koen erityistä vastuuta terveestä rakentamisesta ja olen sitoutunut työskentelemään sisäilmaongelmien ratkaisemiseksi ja rakentamisen laadun parantamiseksi myös tulevalla eduskuntakaudella.

Keskisuuri on kaunista – keskustelu Philip Aminoffin kanssa

Philip Aminoff, olet puhunut paljon omistamisesta ja ennen kaikkea omistamisesta työnä. Me suomalaiset tarkastelemme omistamista usein pysyvänä asiana: omaisuus kertyy tai se peritään, ja sen jälkeen sen ajatellaan kasvavan itsekseen ”korkoa korolle”. Kuten osuvasti toteat, omistaminen edellyttää kuitenkin työtä ja vaivannäköä – omaisuudesta on pidettävä jatkuvasti huolta.

Omistamisen ja säästämisen perinne on Suomessa ja Ruotsissa varsin erilainen. Ruotsissa kansalaisilla on enemmän henkilökohtaista omaisuutta ja myös yritykset ovat omavaraisempia ja kasvuhakuisempia. Se johtaa vakaampaan talouskasvuun ja korkeampaan työllisyysasteeseen. Nämä asiat olisivat Suomellekin juuri nyt ensiarvoisen tärkeitä. Suomessa puolestaan yrityksiä myydään varhaisessa kasvuvaiheessa ennen kuin ne ovat alkaneet tuottaa merkittävästi.

– Meidän teollinen historiamme rakentuu pääomaintensiivisten yritysten toiminnalle. Meillä on ollut aikojen saatossa esimerkiksi isoja paperitehtaita ja sulattamoja. Se mitä meiltä puuttuu – ja mitä tarvitsisimme – ovat keskisuuret yritykset. Meillä on suuryrityksiä ja pieniä, muutaman hengen yrityksiä, muttei riittävästi useampien kymmenien miljoonien liikevaihtoa tekeviä yrityksiä. Ruotsissa tilanne on toinen. Siellä elää vahvana kauppavaltion perinne ja omaisuus jakautuu tasaisemmin yhteiskunnan eri toimijoiden kesken.

Kun vertaamme esimerkiksi minulle tuttua rakennusteollisuutta Suomessa ja vaikkapa Itävallassa tai Saksassa, ero on merkittävä. Noissa maissa on meihin verrattuna runsaasti keskisuuria ja innovatiivisia perheyrityksiä.

 – Juuri näin. Tämä on yksi niistä syistä, miksi katson usein Saksan suuntaan hakiessani mallia sille, miten meidän kannattaisi toimia Suomessa. Saksassa ymmärretään keskisuurten yritysten merkitys kansantaloudelle, mutta jostain syystä Suomesta ei ole löytynyt poliittista kiinnostusta tämän kokoisia yrityksiä kohtaan. Start-up-kulttuurin tukeminen on tärkeää, mutta kun haluamme työllistää ihmisiä ja täyttää valtion kassaa, ovat keskisuuret yritykset avainasemassa. Ne eivät saa jäädä tukia nauttivien suuryritysten jalkoihin. Talous hyötyisi merkittävästi omalla pääomalla ja hiellä rakennettujen yritysten määrän kasvusta. Ja niitä olisi hyvä olla ympäri Suomea.

Monipuolisen yritysmaiseman varjeleminen on hyvä ja tärkeä huomio. Suomi on suhdanneherkkä ehkä juuri siksi, että meillä on useita suuria, puoliksi valtio-omisteisia yrityksiä, mutta vain vähän yksityisesti omistettuja pienempiä yrityksiä. Ymmärränkö oikein, että meidän poliitikkojen olisi pitänyt osata tarttua tähän kysymykseen paljon hanakammin?

 – Kyllä minun mielestäni on kyse nimenomaan tahdon ja ehkä myös ymmärryksen puutteesta. Pienten ja keskisuurten yritysten toiminnan ja kilpailukyvyn kasvattamiseksi tarvitaan selvä poliittinen ohjelma. Suomen yrityskannan rakenteen tulisi olla pyramidin muotoinen: alhaalla olisivat muutaman hengen yritykset, keskellä keskisuuret, kymmeniä tai satoja ihmisiä työllistävät yritykset, ja ylhäällä tuhansia ihmisiä työllistävät yritykset. Nyt keskisuuret yritykset ovat aliedustettuina.

Mitä meidän pitäisi mielestäsi tehdä, jos haluaisimme saada tiimalasin näyttämään oluttuopilta?

– On olemassa monia keinoja. Yksi tärkeimmistä muutostarpeista on ollut tiedossa vuosikymmeniä, mutta hyvin vähän on tapahtunut käytännössä. Kyse on lisäkäsien palkkaamisen helpottamisesta. Niin kauan kuin uusien ihmisten palkkaaminen on yrittäjän silmissä ensisijaisesti kohtuuton riski, todellinen kasvu antaa odottaa itseään. Siksi moni yrittäjä pyrkii hoitamaan aivan liian paljon asioita itse. Meillä ei edelleenkään ole aitoa ymmärrystä siitä, että yrittäjäksi ryhtyvä panee yleensä likoon koko elämänsä: henkilökohtaisen taloutensa, perheensä ja ehkä jopa tulevien sukupolvien hyvinvoinnin. Jos riskien ottamisesta tehdään kohtuuttoman raskasta, yrittäjät uupuvat ja tyytyvät nykytilanteeseen sen sijaan että rakentaisivat innostuneina yritystoimintaansa eteenpäin.

Tätä riskien kantamisen taakkaa ei moni päättäjä ehkä hahmota.

– Meillä on Suomessa monia eri omistuskategorioita, mutta vain yhdessä yritysmuodossa yrityksen tasetta heikennetään automaattisesti yrityksen omistajan kuollessa. Epäkohta konkretisoituu, jos otetaan vertailukohdaksi ulkomaalainen perhe, joka omistaa suomalaisen yrityksen. Naapurimaissamme ei ole perintöveroa, joten ulkomaalaisen omistajan kuolemantapaus ei heikennä yrityksen mahdollisuutta investoida tulevaisuuteen. Jos taas suomalainen, suomalaista yritystä omistava henkilö kuolee, niin yrityksen on maksettava osinkoja, jotta yrityksen perijä voisi maksaa perintöveronsa. Tämä on suoraan pois yrityksen investointivalmiudesta. Omistuspohja ja omistajan asuinpaikka ratkaisevat. Tällaisia eroja ei pitäisi EU:n sisällä olla.

Toinen esille nostamasi asia on se, että omaa ja vierasta pääomaa käsitellään eri tavoin.

– Olen iloinen, että tästä käydään keskustelua nyt myös meillä Suomessa. Pitkäksi ajaksi yritykseen sidottuun pääomaan kohdistuu nyt kaikkein huonoimmat ehdot. Oman pääoman kokonaisveroasteen ei pitäisi koskaan olla korkeampi kuin vieraan pääoman. Nykyinen järjestelmä ruokkii lyhytkestoista omistusta. Se tukee ajatusta, että yrityksiä perustetaan myytäväksi tai pörssiin listattavaksi. Minun mielestäni poliittisen päätöksenteon pitäisi kannustaa omistajia kehittämään yrityksiään pitkäjänteisesti.

Yritystuet ovat aihe, joka nousee eduskunnassa varmasti kevään aikana esille. Mitä mieltä olet niistä?

– Ajatus siitä, että yrityksiä pitäisi tukea niiden toimialan perusteella, on mielestäni väärin. Ei pidä olla tilanteessa, missä tuetaan ruudullisen muttei raidallisen kankaan tuottajaa. Tukijärjestelmä on markkinaan puuttumista tavalla, joka ei ole kestävä. Yhden teollisuudenalan tai teknologian tukeminen on väärin erityisesti tilanteessa, jossa kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Yritystukien sijaan pitäisi keskittyä verottamaan erilaisia haittoja.

Edessä ovat pian uudet hallitusneuvottelut. Millaisia terveisiä haluaisit lähettää tulevalle hallitukselle?

 Haluaisin nähdä visionäärisen maastrategian. Millainen on Suomi, joka pärjää pitkällä aikavälillä? Mitä meidän pitäisi tehdä taloudellemme, jotta koko yhteiskuntamme voisi hyvin? Mikä on hyvin, mikä on huonosti ja mitä pitää korjata? Poliittisten päättäjien pitäisi kuvailla myönteisessä hengessä, miltä Suomi voisi näyttää kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Voimme tehdä viisaita päätöksiä ainoastaan, jos tiedämme minne olemme matkalla. Meidän pitäisi myös hyväksyä, että muutoksia ei saada läpi yhdessä vaalikaudessa.

 

Suunniteltaessa uutta, ei sovi unohtaa vanhaa. 

Viime maanantaina lisäsimme Kirkkonummen kaavoitusohjelmaan uuden osayleiskaavan Veikkolaan. Syy siihen oli ns ELSA-radan, myös Tunnin junaksi kutsutun radan, rakentaminen. Jotta se aikanaan pysähtyisi Veikkolassa se tarvitsee aseman – ja asema puolestaan kaavoitusta. 

Kun kansallisella tasolla puhutaan raideliikenteestä puhumme usein juuri näistä uusista, mahdollisesti tulevista, hankkeista. Puhumme Tunnin junista länteen ja pohjoiseen, Itäradasta ja jopa arktisesta radasta. Keskustelusta usein unohtuu olemassa olevat yhteydet. Ne joita käytämme tänään. Ja toivottavasti huomennakin. Uusia miljardihankkeita on mukava suunnitella, mutta vanhatkin yhteydet tulee pitää kunnossa. 

Rantarata on kärsinyt huomattavia takaiskuja tällä hallituskaudella. Sen ovat huomanneet hyvin konkreettisesti niin Inkoolaiset, Siuntiolaiset kuten Kirkkonummelaisetkin. Yksiraiteisen radan pieneen kapasiteettiin vedoten Y-junaliikenne Karjaalle lakkautettiin pitkän taistelun jälkeen vuonna 2016. Sen jälkeen Turun junan pysähtymisiä Kirkkonummella karsittiin kovalla kädellä. 

Tänään saattaa tulla esiin se tilanne, että kun minä Jorvaslaisena haluan lähteä Turkuun, niin reittiopas reitittää minut Tampereen kautta, Turun junan kulkiessa Kirkkonummen ohi. 

Tässä ei ole mitään järkeä. 

Rantarata on Kirkkonummelle ja koko läntiselle Uudellemaalle elintärkeä yhteys. Kun suunnittelemme uutta emme saa unohtaa olemassa olevaa. On koko läntiselle Uudellemaalle elintärkeää, että Rantarata ja sen kunnostaminen nousee seuraavan hallituksen prioriteettilistalle, riippumatta siitä, mitä ns Tunnin junalle tapahtuu. Rantarata tarvitsee joka tapauksessa toisen raideparin Kirkkonummi-Karjaa välille ja se on syytä rakentaa nyt, eikä myöhemmin. 

Ett jämlikt arbetsliv kräver en familjeledighetsreform

När jag år 2003 stannade hemma med vår mellersta son Alvar efter min fru Ias moderskapsledighetsperiod var det verkligen inte mainstream. Och så här som riksdagsledamot kan jag bara beklaga att jag inte då var med i politiken – HBL gav mig nämligen ett helt uppslag och YLE:s nyheter kl. 20.30 gjorde ett flera minuter långt inslag om vår familj. Nyhetsexponering som en riksdagsledamot sannerligen inte skulle tacka nej till!

Vårt arrangemang väckte också frågor i vår närkrets. Hur klara sig Anders där hemma? Kommer han ihåg att sköta barnen? Är du inte orolig på dagarna, Ia?

Idag skulle samma beslut lyckligtvis inte väcka lika mycket uppmärksamhet. Trots att vi män fortfarande bara använder en bråkdel av till exempel föräldraledighetsperioden är det inte mera en stor nyhet när någon gör det. Men fortfarande är behovet av en föräldraledighetsreform lika stort: en kvinnas euro är 83 cent, en stor del av kostnaderna för familjeledigheterna faller på företagarna inom kvinnodominerade branscher och kvinnor avancerar inte i yrkeslivet i samma takt som män.

Genom att upprätthålla de strukturer som leder till en ojämlik fördelning av föräldraledigheterna skapar vi vissa väntevärden. Väntevärden som gäller till exempel det, att en kvinna förväntas vara borta från arbetslivet i några år. Eller det, att en företagare i en kvinnodominerad bransch utgår från att hen tvingas stå för en extra kostnad i och med att ett barn föds. Eller det, att en man förväntas nöja sig med en tre veckors pappaledighet.

Dessa väntevärden leder till att vi bygger in inte bara ojämlikhet, men också ineffektivitet i vårt samhälle.

Då hittar inte alla människor sina rätta platser. Då får inte alla förverkliga sig på bästa sätt. Då fungera inte dynamiken inom familjerna så bra det kunde och då får inte båda föräldrar heller den kontakt med barnen de kunde få.

Så en reform av föräldraledigheten är nödvändig av flera skäl. För att vi ska ha ett mer jämlikt arbetsliv. För att vi ska ha en mer konkurrenskraftig ekonomi. Och för att våra familjer – föräldrar och barn – ska må bättre.

SFP har i ett decennium förespråkat en 6+6+6-modell. I tio års tid har vi talat för behovet av en reform. Denna regeringsperiod lyckades Sannfinländarna stoppa reformen. Nästa regeringsperiod ska de inte ha den möjligheten.

För det har inte våra mammor och pappor, våra företag, våra barn och vårt samhälle som helhet råd med.

Totalrenovera energibeviset

När man mäter fel saker kan man inte få rätt svar. Energibeviset för byggnader skall mäta en byggnads energieffektivitet och den vägen styra vårt byggande i en mer resurseffektiv riktning. I energibeviset framkommer det teoretiskt uträknade E-talet, som anger hur energieffektiv byggnaden är. Vad har vi då fått? Om man får tro Helens statistik över […]

Miten käy SOTEn?

Tätä vaalikautta on enää pari kuukautta jäljellä. Eduskunta jää vaalitauolle reilun kuukauden päästä. Ennen sitä eduskunnalla on kuitenkin pitkä lista lakiesityksiä käsiteltävänään – isoin niistä on sosiaali- ja terveysuudistus – niin sanottu SOTE.

Sosiaali- ja terveysuudistus koostuu useasta lakipaketista. Kaikkien käsittely on vielä kesken. Perustuslakivaliokunta tekee parhaillaan omaa arviointiaan ns. valinnanvapauspaketista. Se valmistunee lähipäivinä. Sen jälkeen hallintovaliokunnan, jossa minä istun, pitäisi vielä saada niin sanottu maakuntauudistuksen toinen osa, MAKU 2, valmiiksi. Tämä siksi, että maakuntauudistuksen ensimmäinen osa käytännössä on riippuvainen toisesta osasta. Maakuntauudistuksen ensimmäinen osa ja valinnanvapauspaketti liittyvät toisiinsa paitsi lakiteknisesti ja sisällöllisesti, niin myös Kokoomuksen ja Keskustan yhteisellä sopimuksella. Mikään ei etene, ennen kuin molemmat ovat valmiita.

Tämä kytkös uhkaa nyt upottaa koko SOTE-laivan. Perustuslakivaliokunta saattaa hyvin löytää paljon korjattavaa ns. valinnanvapauslaista ja saattaa myös käydä niin, että hallintovaliokunta ei ehdi saada omaa työtään valmiiksi maakuntauudistuksen toisen osan kanssa.

Molemmissa tapauksessa koko uudistus todennäköisesti kaatuu. Tämä tarkoittaisi sitä, että seuraavan hallituksen pitäisi aloittaa uudelleen. Ei nollapisteestä, jo tehtyä työtä ei kannata heittää hukkaan, mutta monta askelta peruuttaen.

Tästä prosessista on syytä ottaa opiksi. Sosiaali- ja terveysuudistus on jo itsessään todella iso ja vaativa uudistus. Sitä ei missään nimessä olisi kannattanut kytkeä yhteen maakuntauudistuksen kanssa, eräänä marraskuisen iltana, kuulematta asiantuntijoita.

Jos uudistus tippuu seuraavan hallituksen pöydälle, niin oppi on tämä: Tehdään sosiaali- ja terveysuudistus, ei muuta. Haetaan sille laaja tuki eduskunnan sisältä, jotta ei ajauduttaisi tilanteeseen, jossa käytännössä mikään puolue ei oikeastaan kannata tehtyä esitystä. Jalkautetaan uudistus askeleittain, alueittain niin, että ehdimme kerätä kokemuksia ja oppia matkan varrelta. Hyvä verrokki on tässä suhteessa peruskoulu-uudistus, joka toteutettiin onnistuneesti alueittain, pohjoisesta etelään edeten. Sen jälkeen voimme pohtia, pitäisikö luoduille SOTE-alueille antaa lisää tehtäviä.