Hobbykortet gav lättare vardagspussel

Nimenhuuto, Jalkkis, Wilma och Helmi. Whatsappgrupper och Facebookväggar. Det finns en uppsjö av appar och nätsidor som försöker hålla reda på vardagen, hemmet och skolan – för oss föräldrar. Och vi behöver all hjälp vi kan få, åtminstone behöver jag det.

Alltid hinner man ändå inte med. Vi har fem barn, så de äldsta har redan fått lära sig att hantera sin vardag själva. Vi klarar av att koncentrera oss på och koordinera ett eller två barns hobbyer, och så hoppas vi att det tredje har så pass mycket koll på kalendern att vi kan alarmeras om hjälp behövs. Det att våra två äldsta har körkort gör vardagen lättare. Men ändå trillar något igenom emellanåt.

Vi försökte i tiderna vara proaktiva och bygga upp en hanterbar hobbystruktur. En idrott och ett instrument per barn, inte mera. Och absolut inte ishockey. Livskvalitet är i vår familj är att man kan dricka många koppar kaffe på morgnarna – i sitt eget kök, inte i ishallen.

Det har fungerat ganska bra, men ändå känns det som om det är alltför glest mellan de vardagskvällar då alla sitter tillsammans runt matbordet. Det här är vi inte ensamma om.

Jag besökte Island i mitten av mars. På Island vaknade man för tjugo år sedan till insikt om att ungdomarna inte har det så bra som man önskade. I undersökningar kom det fram att över 40 procent av 15-åringarna under den senaste månaden varit kraftigt berusade. Andelen som använt droger var hög även den, över 20 procent. På kvällarna kryllade det av ungdomar med ölflaskor i handen på Reykjaviks gator. Någonting måste göras.

Alla skall ha en hobby, var receptet, och det skall vara lätt för familjerna. Bakom tanken låg seriös forskning. Om man inte får annan stimulans, någonting annat att fokusera på tar man till alkohol och droger.

Man gick in för att utveckla eftermiddagsklubbarna. Man samarbetade med idrottsföreningarna och kopplade samman träningsverksamheten med skolornas eftermiddagsprogram. Man anställde professionella tränare och införde ett hobbykort som i praktiken fungerade som en subvention för hobbyavgifterna.

I dag använder över 80 procent av barnen i den yngre tonåren hobbykortet. Andelen 15- till 16- åringar som har varit berusade under den senaste månaden har sjunkit från över 40 procent till 5. Andelen ungdomar som röker eller använder hasch har sjunkit från ca 20 procent till 2.

Det här är otroligt stora förändringar.

Samtidigt har man fredat kvällarna för familjegemenskapen. De flesta hobbyer tar slut före klockan 19. Barnen har mera tid hemma med sina föräldrar – familjerna har mera tid tillsammans.

Hem och skola på Island har också dragit sitt strå till stacken. Via ett famljekontrakt har man kommit överens om de gemensamma spelreglerna. Barnen kan inte längre skylla på att ”Pelle nog får”, för Pelle får inte heller.

Den isländska modellen visar att man kan uppnå mycket med små medel. Kopplingen mellan förnuftig sysselsättning, en strukturerad vardag och ett allmänt välbefinnande är trots allt inte oväntad. Ändå behövdes det ett isländskt experiment för att vi alla skall kunna se det.

Om man samtidigt gör vardagspusslet lite lättare för oss föräldrar låter det som en win-win, eller vad tycker ni?

 

(Pääkirjoitus lehdessä Hem och skola 2/2018)

Puhe veteraanipäivän juhlassa Kirkkonummella

Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvät ystävät, naiset ja herrat.

Bästa veteraner, bästa vänner, mina damer och herrar.

Olemme taas kerran kokoontuneet tänne kiittämään sotiemme veteraaneja siitä, mitä meillä on. Asioista jotka voivat tuntuu itsestään selviltä – kunnes ne eivät sitä enää ole.

Te, hyvät veteraanit – te jos jotkut tiedätte että mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä. Elämä on hauras. Ystävyys on hauras. Itsenäisyys on hauras.

Suomen itsenäisyys, joka viime vuonna täytti sata vuotta oli hyvin hauras 1939 kun sitä ensimmäisen kerran toden teolla koeteltiin. Takana oli kansalaissota ja tilanne jossa naapuri taisteli naapuria vastaan. Miten kaukana se hetki oli?

21 vuotta – se on kuin tästä päivästä vuoteen 1997, pari vuotta jääkiekon maailmanmestaruuden jälkeen. Se oli kuin eilen. Haavat olivat auki, muistot olivat selvät – mutta kuitenkin kansa pystyi yhdistymään vaaran edessä. Tekemään töitä rintamalla ja kotirintamalla jotta itsenäisyys säilyisi.

Det är svårt att förstå hur det kunde vara möjligt att ett folk, vi finländare, som just gått igenom ett fruktansvärt tragiskt inbördeskrig kunde enas som vi gjorde då – som ni gjorde då. Hur kunde man glömma gamla oförrätter, gamla sorger, och tillsammans stå upp för det som förenar?

Det måste ha funnits en alldeles unik glöd, en unik vilja att försvara det gemensamma.

När jag går omkring riksdagshuset kan jag inte låta bli att slås av samma tanke. Hur kunde ett folk som nyss blivit självständigt, i en värld där vad som helst kunde hända, år 1926, 8 år efter självständigheten, ha mod och kapacitet att bygga ett sådant hus? Tron på självständigheten måste ha varit stark. Tron på Finland som nånting som består, som nånting som klarar sig.

Och det gjorde Finland sannerligen – tack vare er, bästa veteraner.

Nuori Suomi uskoi silloin itseensä ihailtavalla tavalla. 8 vuotta itsenäisyyden jälkeen se lähti rakentamaan itsenäiselle Suomelle itsenäisyyden pyhättöä, eduskuntataloa. Keskellä tyhjää Töölöä, hyvin epävarmassa tilanteessa.

21 vuotta itsenäisyyden jälkeen se pakotettiin unohtamaan menneet, ja yhtymään ulkoisen uhan edessä.

Sukupolvia verrataan usein toisiinsa. Se kuuluu asiaan. Onko tämä sukupolvi edellisten veroinen. Pystyisimmekö me samaan?

Sitä on mahdoton mitata, ennen kuin tarve tulee.

Mutta itse haluan uskoa, ja uskon sitä todellakin, että meillä on ainutlaatuinen yhtenäisyys. Se koostuu monesta asiasta ja sitä vaalitaan monella tavalla. Maanpuolustustahtoa vaalitaan monella tavalla. Itse vietin alkuviikon kansallisella maanpuolustuskurssilla. Se on kansainvälisestikin ainutlaatuinen instituutio jonka piirissä tuodaan yhteen ihmisiä yhteiskunnan eri aloilta nimenomaan siksi, että me tiedämme, että maanpuolustus on yhteinen asia.

Minulla on viisi lasta. Heistä vanhin on tällä hetkellä armeijassa. Hän suorittaa varusmiespalveluksensa Dragsvikissa jonne hän äsken palasi Haminasta. Tämän myötä olen itsekin tullut pohtineeksi maanpuolustustahtoa ja varusmiespalvelusta.

Jag vill själv tro att vi finländare besitter en speciell sorts enighet, en endräkt. Det ni gjorde, bästa veteraner är ett bevis på det.

Enighet, gemenskap, det byggs på många sätt. Genom gemensamma upplevelser, genom gemensamma minnen. Genom gemensamma sånger, gemensamma seder, gemensamma drömmar.

Min äldsta son genomför för tillfället sin värnplikt i Dragsvik. Med anledning av det har jag fått fundera lite på det här med gemenskap, och försvarsvilja. Jag tror att värnplikten har många funktioner, att den har många uppgifter.

Det handlar inte bara om att lära ut en funktion – att gå i takt, at ta ett stormgevär i bitar och sätta ihop det igen, att bädda sängen eller att sätta upp ett halvplutonstält. Det är framförallt en kollektiv upplevelse av tillväxt.

Vikten av det, att en årskull tillbringar ett år tillsammans är enorm eftersom det skapar en delad upplevelse, en gemensam förståelse. En förståelse för att vi finländare är olika, men lika

Arvoisat veteraanit, Lotat, ystävät, kuntalaiset.

Yhtenäisysys muodostuu monesta asiasta. Ja yhtenäisyyttä tarvitaan silloin kun kriisi on edessä. Yhteenkuuluvuuden tunne kasvaa yhteisistä kokemuksista, toiveista, unelmista – jaetuista hetkistä.

Om poikani ei toivottavasti ikinä joudu soveltamaan käytäntöön sitä, mitä hän tällä hetkellä oppii. Te jouduitte sen tekemään. Te jouduitte,  arvoisat veteraanit, arvoisat  Lotat, ja siirryitte sitten eteenpäin. Rakensitte Suomea ja sitä poikkeuksellista yhteiskuntaa jossa me nyt elämme. Nostitte sen Euroopan takapajulasta maailman kärkivaltioksi. Monella mittarilla maailman parhaaksi maaksi.

Se on iso työ yhdeltä sukupolvelta. Iso työ josta me olemme kiitollisia.

Omasta ja Kirkkonummen kunnan puolesta kiitän teitä siitä. Hyvää veteraanipäivää

Tack vare er, tack vare ert arbete kan vi i dag bo i världens tryggaste, jämlikaste land. Å Kyrkslätts kommuns – och mina egna vägnar vill jag tacka er. Glad veterandag.

En cirkelsåg som inte borde startas

Social- och hälsovårdsreformen har diskuterats aktivt på HBL:s sidor de senaste veckorna. Det är bra. Det handlar om det självständiga Finlands största reform och den förtjänar en ordentlig debatt.

Det börjar dock bli bråttom med att sätta fakta på bordet. Regeringen vill att paketet ska vara godkänt i början av juni så att vi kan ha landskapsval i oktober. Det är bråttom, eftersom Centern inser att stödet för i synnerhet landskapsreformen är obefintligt. I den ekvationen verkar det att vi i så fall går emot bl.a. OSSE:s valtidtabellsrekommendationer inte ha någon betydelse.

Det svaga stödet är inte förvånande. Trots att reformens slutresultat till en del hänger på hur den förverkligas finns det mycket vi redan nu kan förutspå.

Idag har vi ett system som sporrar till god vård i alla skeden. Det är kommunerna som har hand om den förebyggande vården, bashälsovården och kostnaderna för specialsjukvården. I alla steg svarar kommunerna för följderna och kostnaderna av sitt arbete.

Problemet med det vi har idag är att många kommuner är för små för att de skall kunna sköta bashälsovården på ett effektivt sätt. Men incitamenten är det inget fel på, för ansvar och pengar går hand i hand. Det finns helt enkelt incitament att sköta saker väl.

I det som nu föreslås är det tvärtom.

Om reformen godkänns som sådan kommer kommunerna fortsättningsvis att sköta den förebyggande vården, men de svarar inte för följderna då social- och hälsovårdscentralerna sköter bashälsovården.

Social- och hälsovårdscentralerna igen behöver inte bekymra sig för följderna av sitt arbete, eftersom landskapets affärsverk tar hand om specialsjukvården. Tvärtom, de har ett direkt incitament att flytta jobbiga patienter över till landskapets affärsverk.

Man kan införa kontrollinstrument och sanktioner för att styra vården. Men om de grundläggande incitamenten inte fungerar är det inte troligt att det hjälper. Det är mycket osannolikt att regeringens inbesparings- och vårdmålsättningar uppnås. Tvärtom – kostnaderna torde stiga.

Efter reformen ska social- och hälsovårdscentralerna tävla mot varandra på marknaden. Enligt den så kallade kapitationsprincipen betalar landskapen en ersättning åt sote-centralerna för varje patient. Två tredjedelar av ersättningens storlek är fast, oberoende av den vård som patienten behöver. Det leder till ett enormt sårbart system där allt hänger på hur exakt man räknar ut kostnaderna för en viss patientprofil. Om kalkylen är för hög skenar kostnaderna iväg. Om den är för låg finns den en risk för undervård och det, att inga privata social- och hälsovårdscentraler dyker upp på marknaden.

Ministeriet säger att man kan justera ersättningssumman med täta mellanrum. Men vilket privat företag vill göra en stor investering i en sote-centralsverksamhet om ersättningen inte är förutsägbar?

Tanken bakom hela reformen är att undvika ökande kostnader i specialsjukvården genom att man satsar mer på bashälsovården. Men då incitamenten för oss i fel riktning och den ekonomiska modellen är sårbar finns det skäl att vara orolig.

Professor Kekomäki jämförde sote-modellen med en cirkelsåg vars sågblad snurrar åt fel håll. Den ordbilden är bara delvis korrekt. I det som nu föreslås snurrar inte bara bladet åt fel håll utan hela maskinen är felaktigt monterad. Att starta den i brådskande ordning är oansvarigt inte bara med tanke på snickarens händer, utan med tanke på hela verkstaden.

Det system vi har idag har många problem, men samtidigt är det konkurrenskraftigt i internationell jämförelse. Att införa ett enhetligt patientdatasystem skulle redan förbättra mycket, men enligt HUS kommer social- och hälsovårdsreformen att göra det omöjligt. De små kommunernas bekymmer kunde rättas till genom att överföra bashälsovården på sjukvårdsdistrikten. Vi har fungerande modeller på flera håll i landet som kunde införas på nationell nivå. Det finns många alternativ till det vi nu håller på att göra. Många alternativ som är klart bättre än detta.

 

(Mielipidekirjoitus Hufvudstadsbladetissa 26.4.2018)

Adlercreutz ja Torsti: Turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa on parannettava

Kansanedustajat Anders Adlercreutz (RKP) ja Pilvi Torsti (SDP) ovat jättäneet kirjallisen kysymyksen turvapaikanhakijoiden heikentyneestä oikeusturvasta. Tähän ongelmaan ovat puuttuneet niin lukuisat kansalaisjärjestöt, UNICEF kuin oikeusoppineetkin.

– Kyse on paitsi lakimuutoksista myös selkeästi muuttuneista käytännöistä. Paine toimeenpanna käännytyksiä on johtanut siihen, että sekä Maahanmuuttoviraston että poliisin toiminnassa on ollut oikeusturvan näkökulmasta huolestuttavia piirteitä, Adlercreutz sanoo.

Adlercreutz nostaa esille esimerkkitapauksen, jossa kuusihenkisen irakilaisen perheen kaksi vasta täysi-ikäistynyttä lasta, Raneen ja Omar, käännytettiin, vaikka muun perheen prosessi oli vielä kesken ja molempia nuoria odotti Irakissa pidätysmääräys ja kuulovammaista tytärtä pakkoavioliitto. Tästä huolimatta heidät käännytettiin, ja perhe revittiin kahtia. Nuorille ei annettu edes mahdollisuutta hyvästellä perhettään.

– Raneenin ja Omarin tapaus on esimerkki siitä, miten pahasti turvapaikanhakijoiden oikeusturva ontuu. Heidän käännytyksen toimeenpanokieltohakemus hylättiin samana päivänä kun se jätettiin ja heidät käännytettiin silti, vaikka uusi tieto pidätysmääräyksestä oli lisätty hakemukseen. Tapaus on järkyttävä ja on äärimmäisen huolestuttavaa, että suomalaiset viranomaiset toimivat tällä tavoin, Adlercreutz sanoo.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Vihervuori ja professori Tuomas Ojanen ovat julkisuudessa arvostelleet heikentynyttä oikeusturvaa.

– KHO on arvioinut jo vuonna 2016, että lakimuutokset ulkomaalaislakiin tulevat heikentämään turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Tulisi selvittää miten tehnyt muutokset lainsäädännössä toimivat oikeudenmukaisuuden, inhimillisyyden ja turvallisuuden näkökulmasta. Meille oikeusvaltioon syntyneille voi olla vaikea ymmärtää, miten ihminen toimii, jos ei ole koskaan elänyt maassa, jossa viranomaisiin voi luottaa. Näille ihmisille viranomaiset ovat olleet uhka. Siksi turvapaikkahaastatteluissa pitää tehdä töitä myös sen eteen, että ilmapiiri on luottamuksellinen ja ihmiset tulevat kuulluksi, sanoo Torsti.

– Turvapaikanhakijoiden heikentyneeseen oikeusturvaan on puututtava. Maahanmuuttoviraston menettelyitä tulisi tarkistaa ja turvapaikanhakijoiden oikeusavun saannin ja laadun varmistaminen on tärkeää. Varsinkin säilöönoton ja maasta poistamisen yhteydessä oikeussuojan tarve on korostunut. Vaadimme hallitukselta toimia tilanteen parantamiseksi, Adlercreutz ja Torsti sanovat.

Kirjallinen kysymys keräsi runsaasti allekirjoituksia muista puolueista.

 

Uusi tietosuojalaki uhkaa piilottaa osan kulttuuriperinnöstämme

– Miljoonat julkiset kuvat, jotka ovat osa meidän suomalaisten yhteistä kulttuuriperintöä uhkaavat jäädä tietosuojalain jalkoihin ja arkistojen pimentoon, jos hallituksen esitys tietosuojalaista hyväksytään sellaisenaan, sanoo Anders Adlercreutz, RKP:n kansanedustaja ja varapuheenjohtaja.

 Hallituksen esitys estää sellaisten kuvien julkaisemisen, joissa näkyy poliittista toimintaa, vakaumuksen harjoittamista, uskonnollisuutta tai vaikkapa terveyteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää tietoa. Se tarkoittaa, että arkistojen, kirjastojen tai museoiden olisi käytännössä suljettava suuren osan julkisista kuva-arkistoistaan.

 Esitys liittyy EU:n tietosuoja-asetukseen, joka astuu voimaan 28. toukokuuta. Suomen sovellutus siitä on kuitenkin erittäin tiukka.

 Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Tämän jälkeen kuva jossa näkyy vihkiminen, mielenosoitus tai vaikkapa loukkaantunut urheilija, ei enää voisi olla julkinen, jos on olemassa epäilys siitä, että joku kuvassa näkyvä on elossa, eikä häntä ole tavoitettu suostumuksen saamiseksi. SAK:n vappumarssi 60-luvulta, Urho Kekkosen hautajaiskulkue tai kuva sotilassairaalan pihalta täyttää nämä vaatimukset. Tämä on täysin absurdia, toteaa Adlercreutz.

 Arkistojen ja museoiden julkisissa kuvapankeissa on tällä hetkellä miljoonia kuvia, jotka tämän myötä jäisivät lukkojen taakse.

 – Pelkästään Finna.fi-palvelussa on miljoonia kuvia ja vuositasolla kymmeniä miljoonia käyttäjiä. Jos suljemme tällaisen materiaalin kansalaisilta menetämme samalla pääsyn isoon osaan yhteistä kulttuuriperintöämme. Tämä esitys on ehdottomasti korjattava, sanoo Adlercreutz.

Sustainability is a prerequisite – speech at the IPU 138 meeting in Geneva

I think we all can agree, that sustainable development is a prerequisite, an absolute need for peace. When a society becomes unsustainable, when it can’t provide for its inhabitants, unrest follows.

In this regard we are seeing challenges piling up in front of us. As we speak great areas of land are becoming uninhabitable, and are forcing people to go on the move, to find new places where they can settle down, build a home, try to get on with their lives.

3 years ago Europe was facing a wave of immigration. There is no reason to think that this was the last time. And there is no reason to think that the way to tackle challenges like that is border-technicalities or bureaucracy, security measures or fences.

The only way to create sustainability on a lasting scale is by attacking the root causes themselves. And those are failing democracies and accelerating climate change.

On climate change there is a road map. I want to believe that there is a will. But no country should think that it is easy. It requires a road map, it demands goals, it needs action.

Building democracy again – that is more difficult. Authoritarianism wants to cling to its guns. Corrupt regimes fear openness. But the idea, that you can gain lasting prosperity by constraining the democratic process, by keeping minorities from voting, by limiting the participation of women in society goes against logic and is unsustainable.

Sustainable peace can only be achieved in inclusive societies where everybody can participate and where you embrace diversity, whether it means accepting those that are moving in or including minorities that are living by your side.

Nationalism, a narrow definition af what you are, leads to stagnation and conflict. We have seen this in Europe in recent years with the annexation of Crimea and the following war in Ukraine. We have seen it in Myanmar with the persecution of the Rohingya. The list goes on.

Sweden talked about the importance of an independent judiciary. This can’t be emphasised enough. We have lately seen some very troubling developments on our own turf, here in Europe. The eagerness for a politician to meddle in the judicial process is dangerous, and should not be tolerated. Here I call on all parliamentarians to understand their role.

There is a lot of talk about self-determination here. Self-determination is a good thing. But it is only valid if everybody is included. Self-determination by a select few, self-determination as a rhetorical means of sustaining a repressive regime, a failing democracy, is not sustainable.

Jos terä on asennettu väärinpäin sirkkeliä ei kannata käynnistää.

Markkinatalous toimii, jos kannustimet ovat oikeat. Jos syntyy monopoleja se ei toimi. Jos maksetaan väärästä asiasta se ei toimi.

Tilaaja-tuottajamallinen hankintaorganisaatio toimii, jos ostettava asia on selkeästi rajattu. Jos vastuu on selvä, eikä alku- tai loppupäässä ole joustovaraa.

SOTE-uudistuksessa nämä asiat ovat perustavanlaatuisesti pielessä ja on todella huolestuttavaa että tätä ei haluta tunnustaa.

Katsokamme nykytilannetta: Nykyinen terveydenhuoltojärjestelmämme on kaukana täydellisestä. Kunnallinen päätöksenteko on usein lyhytnäköistä ja oikeita  asioita ei aina osata priorisoida. Hartiat ovat kieltämättä kaposet mutta siitä huolimatta kustannustaso on kansainvälisessä vertailussa kohtuullinen koska kannustimet ovat oikeat. Ne ohjaavat oikeaan suuntaan.

Kunnilla on vastuu ennaltaehkäisevästä työstä. Kunnat kantavat myös huonosti hoidetun työn seuraukset, koska perusterveydenhuolto on kunnan vastuulla. Jos perusterveydenhuolto hoidetaan huonosti kunta kärsii, koska erikoissairaanhoidon kustannukset ovat kunnan vastuulla.

Raha ja vastuu kulkevat käsi kädessä. On siis kannustin toimia oikein.

Mitä nyt on tapahtumassa? Kunta hoitaa ennaltaehkäisevän työn, mutta se ei kanna huonosti hoidetun työn seurauksia. SOTE-keskus hoitaa perusterveydenhuollon, mutta se ei vastaa erikoissairaanhoidon kustannuksista. Päinvastoin – SOTE-keskuksella on suoranainen kannustin siirtää potilaita erikoissairaanhoidon puolelle, maakunnan liikelaitokseen.

Tässä mallissa on perustavaa laatua oleva valuvika. Toivo siitä, että tällä mallilla tulisi säästöä tai tehokkuutta voidaan unohtaa. Malli, jonka toiveet tehokkuudesta perustuvat valvontaan ja kontrolliin, ei toimiviin kannustimiin, on tehoton. Sirkkeli pyörii väärinpäin.

Yksityisillä toimijoilla tulee olla paikkansa SOTE-uudistuksessa. Mutta markkinat on rakennettava oikeiden, toimivien kannustimien varaan. SOTE-keskusten tulisi kantaa erikoissairaanhoidon kustannukset. Sotekeskusten potilasvalinnan tulisi perustua ennaltamäärättyyn asiakasjoukkoon jossa on sekä paljon että vähän hoitoa tarvitsevia. Tai sitten koko tilaaja-tuottajamallista SOTE-keskuksineen pitäisi luopua. Nyt esitetty ja valitettavasti mitä ilmeisimmin hyväksymisputkessa oleva malli on markkinatalouslogiikan vastainen.

Arvioidaan, että esitetty maakuntauudistus mm. näistä syistä tulee nostamaan kustannustasoa. Tiedämme myös, että valtiontalous pitkälti on nollasummapeli. Siksi on syytä pelätä että valtion suunnasta tullaan kiristämään kuntataloutta.

Se tarkoittaa kiristyvää kustannuspainetta kuntaan jääviin velvoitteisiin – pääasiassa koulutukseen ja päivähoitoon.

Ja mitä erikoisinta: Kokoomus ja keskusta ovat sitä mieltä, että esitys pitää hyväksyä – koska muutakaan ei voi. Hallituksen sisäisen luottamuspulan takia ei haluta edes pitää kiinni hallitusohjelman kirjauksesta siitä, että uudistuksen toimeenpanon kanssa edetään vaiheittain. Sirkkeli laitetaan pyörimään, silmät kiinni – ja väärään suuntaan.

Puhe eduskunnan keskustelussa sote-uudistuksesta 14.3.2018

Arvoisa puhemies,

Tuntuu kuluneen ikuisuus siitä hetkestä, jolloin hallitus löi sote-uudistuksen tavoitteet lukkoon ja paalutti sen etenemisen.

Piti kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja terveyseroja, parantaa palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä kustannuksia.

Tähän piti päästä leventämällä hartioita, yhtenäistämällä rahoituspohja ja tuomalla mukaan valinnanvapaus.

Ärade talman,

Det känns som om en evighet skulle ha förflutit sedan den dag då regeringen stipulerade social- och hälsovårdsreformens mål.

De är mål som idag känns mycket avlägsna. Man skulle minska på skillnader i hälsa, minska på skillnaderna i tillgängligheten till vård och samtidigt stävja kostnadsökningen.

Allt det genom att förverkliga en reform i tre steg.

Det lät bra, för målen var bra. Planen var bra.

Ända tills allting raserades en november kväll.

Arvoisa puhemies,

Nuo alkuperäiset hyvät tavoitteet ovat enää muisto vain. Niistä ei ole tässä esityksessä jäljellä kuin nimi, valinnanvapaus.

Marraskuisena iltana lyötiin kiinni poliittiset tavoitteet, ja käytäntö unohdettiin. Ja sillä polulla olemme vieläkin.

Politiikka edellä lähdettiin toteuttamaan itsenäisen Suomen suurinta uudistusta. Samalla sen tavoitteet unohdettiin. Ajatus maakunnista, kahlituista maakunnista, riitti Keskustalle. Kokoomukselle taas riitti muutama palveluseteli. Halvalla menee.

Palatkaamme tähän hetkeen.

Suomen nykyinen järjestelmä on kustannustehokas. Se on sitä, koska taloudelliset rakenteet tukevat kustannustehokkuutta. Hartiat ovat liian kapeat, mutta ne ovat kustannustehokkaat.

Kunta vastaa ennaltaehkäisevästä työstä, ja kantaa huonosti hoidetun työn seuraukset, koska vastaa perusterveydenhuollosta kustannuksineen.

Kunta vastaa myös perusterveydenhuollon seurauksista, koska kantaa erikoisterveydenhuollon kustannukset. Eli on kannustin hoitaa hoivatyö joka tasolla hyvin.

Mitä tässä uudistuksessa on nyt tapahtumassa?

Kunta hoitaisi ennaltaehkäisevän työn. Mutta se ei vastaisi huonosti hoidetun työn seurauksista.

Sote-keskus hoitaisi perusterveydenhuollon, mutta ei vastaisi huonosti hoidetun työn seurauksista, koska erikoisterveydenhuolto on maakunnan liikelaitoksen heiniä. Kaiken lisäksi sote-keskus voisi lähettää hankalat tapaukset suoraan maakunnan liikelaitokseen.

Kermankuorinnan riski on ilmeinen.

Tämä rakenne yhdessä kapitaatioperusteisen rahoituksen kanssa luo kustannuspaineen ja toimii integraatiopyrkimyksiä vastaan. Se toimii koko uudistuksen tavoitteita vastaan.

Kun tähän vielä liittää hallituksen kustannusrajoittimen, eli maakuntakahleet, niin on syytä olla huolissaan.

Uudellamaalla jo ensimmäisen vuoden säästöpaineet ovat 300 miljoonan euron luokkaa. Se tarkoittaa suuria leikkauksia. Koska rakenteet lisäävät kustannuspainetta, budjettirajoitin tarkoittaa suuria leikkauksia. Ja myös sitä, että alkuperäiset tavoitteet karkaavat yhä kauemmas.

Tehokas terveydenhoitojärjestelmä ei edellytä raskasta maakuntahallintoa. Se syntyy digitalisaation kautta, leveämpien hartioiden kautta, parhaita käytäntöjä soveltamalla.

Ne saatetaan toimeenpanon kautta saada tähänkin versioon upotettua, tai säätämällä koko järjestelmää. Mutta varmaa on, että terveydenhoidon pakottaminen paksuun maakuntapaitaan ei sitä edistä.

Pitääkö tämä uudistus viedä maaliin? Sitä puoltavat lausunnot viittaavat siihen, että tähän on jo panostettu liikaa. Että kunnat odottavat uudistusta. Että epävarmuus on liian iso.

Ymmärrän tällaisen näkökulman.

Mutta Suomen suurinta uudistusta ei pitäisi viedä raskaasti puutteellisena läpi uponneiden kustannuksien pelossa. Ei siksi, että muutakaan ei voi.

Eikä ainakaan kertaheitolla.

Arvoisa puhemies,

Pääministeri Sipilä on puhunut kokeilulkulttuurin puolesta. Tässä olisi siihen nyt oiva tilaisuus. Esimerkiksi peruskoulu-uudistus oli suuri menestys, joka vietiin vaiheittain läpi.

Miksi emme tässä tekisi samalla tavalla? Kokeillaan uudistusmallia kokonaisuudessaan yhdessä maakunnassa, tai yhdellä ERVA-alueella. Ja siitä oppien, pakettia säätäen, myöhemmin koko massa. Se olisi turvallinen, vastuullinen tapa toteuttaa sote-uudistus.

Ärade talman,

Den här reformen skall inte genomföras på detta sätt, inte som den ser ut nu. Gör ett experiment. Pröva modellen i ett landskap, eller på ett specialupptagningsområde. Gör de justeringar som behövs och gå sedan vidare.

Då kan vi få en modell som gagnar hela landet, som kan ha allas stöd, och som når de mål vi ställt upp.

Puhe keskustelussa keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmasta 13.3.2018

Ilmastopolitiikka on monimutkaista ja politisoitunutta. Osaoptimointi ei ole sille vierasta. Koko rakennelma on monimutkainen: on päästökauppaa, taakanjakosektoria ja LULUCF:ää.

Päästöt ovat kuitenkin yhteiset ja yhden osan osaoptimointi ei auta, jos toinen vuotaa.

Ilmastotoimilla on myös taloudellisia seurauksia. Liikumme alueella, jossa on sekä taloudellisia intressejä että alueellisia intressejä.

Suomen ilmastopolitiikka nojautuu vahvasti biotalouteen ja tälle on hyvät ja painavat syyt. Suomessa on paljon metsää, ja meillä on paljon alan osaamista. Biopolttoaineet ovat selkeästi yksi osa tulevaa energiapalettiamme, mutta se on myös sektori, joka on erittäin arka lainsäädännön muutoksille.

Samalla on todettava, että meidän on muistettava missä todelliset haasteemme ovat ja millä aikavälillä ne on kohdattava. Vuoteen 2030 mennessä päästöt pitää liki puolittaa. Tämä on kunnianhimoinen tavoite.

Tässä perspektiivissä biopolttoaineiden ja biotalouden edut ovat jo paljon kyseenalaisemmat. Siksi on oleellisesta, että nämä polttoaineet ohjataan oikeisiin kohteisiin, esimerkiksi raskaaseen liikenteeseen. Kohteisiin, joissa on vaikea löytää korvaavia energialähteitä.

Suomi on linjannut, että tavoittelemme metsien hakkuuvolyymin lisäämistä. Tällä hetkellä ne ovat 70 miljoonan kuution vuosiluokkaa. Se on kymmenen miljoonaa kuutiota enemmän kuin vuosikymmen sitten. Tulevaisuudessa määrä tulee nousemaan 80 miljoonaan kuutioon.

Tämä tarkoittaa, että hiilinielu pienenee. Vuoteen 2030 mennessä se arvioidaan puoliutuvan, kasvaakseen sen jälkeen uudestaan.

Pitkällä tähtäimellä ei ole suuri ongelma, jos kasvu vuoden 2030 jälkeen on ripeää, mutta lyhyellä tähtäimellä se ei ole ilmastotavoitteidemme mukaista. Ja ilmastonmuutoksen torjunnassa on kiire. Siitä on olemassa suuri asiantuntijoiden yhteisymmärrys.

Tässä tilanteessa on erityisen tärkeää, että nämä puutuotteet ohjataan pitkäikäisiin puutuotteisiin – ei polttoaineisiin tai paperiin.

Noin 50 prosenttia päästöistämme liittyy suoraan tai välillisesti rakentamiseen. Noin 50 prosenttia Europan primääriresursseista käytetään rakentamiseen. Se, miten rakennamme, on osa ilmastohaasteen ratkaisua.

Yksi kilo puuta sitoo 1,8 kg hiilidioksidia. Yksi pientalo sitoo 30 tonnia hiilidioksidia. Jos rakennamme enemmän puusta ja jos hakkuumäärien kasvu menee puurakentamiseen, ilmastohaasteemme on paljon helpommin voitettavissa.

Tähän pääsemme, jos toteamme sen, jonka pitäisi olla itsestään selvää.

Suomalainen puu ei pala paremmin Suomessa kuin Ruotsissa. Ruotsalaiseen puukerrostaloon sijoitettu suomalainen kakkosnelonen ei pala huonommin kuin suomalaiseen puukerrostaloon sijoitettu lauta.

Meidän tulee selkeästi todeta tämä rakennusmääräyksissämme. Todeta, että jos puu suojataan rakenteellisesti, niin sprinklausta ei tarvita, ja päinvastoin. Meidän tulee tässä seurata Ruotsin esimerkkiä.

Meidän tulee myös huomata, että E-lukuun tuijottaminen ei edistä hyvää ja tervettä rakentamista.

Helsingin energian tutkimukset toteavat, että korrelaatio E-luvun ja energiatehokkuuden välillä on hyvin heikko. Samaa osoittavat Juha Vinhan tutkimukset Tampereen teknillisessä yliopistossa.

Samalla tiedämme, että maamme yli pyyhkäisee homerakentamisen epidemia, ja että eristekerroksen kasvattaminen lisää virheherkkyyttä.

Tämä on korjattavissa. Jos siirrymme E-luvun mittaamisesta hiilijalanjäljen mittaamiseen, mittaamme oikeita asioita: materiaalin hiilijalanjälkeä, rakennuksen kestävyyttä ja sen uudelleenkäytettävyyttä.

Samalla siirtyisimme pois betonista, mineraalivillasta ja muovista hyvään puuhun.

Tämä olisi ilmastoteko ja kestävän rakentamisen lähtölaukaus.

Lång väg att gå efter #metoo

Många människor har gått omkring och burit på en hemlighet. En gammal oförrätt som legat i minnets dunkla vrå och gnagt på självkänslan, på självbilden. Var det mitt fel? Kunde jag ha undvikit det? Varför jag?

Minnet finns fortfarande där – men i dag kan många konstatera, alltför många, att de inte var ensamma. Att det finns många andra som har blivit utsatta för samma sak.

Sexuella trakasserier är inget nytt, men först den här hösten har de blivit ett diskussionsämne som på allvar tagit upp spaltmeter och medietid. Först nu kan ingen förneka att det är ett problem som finns på alla nivåer i vårt samhälle. Metoo-kampanjen sköljde över världen och visade med obestridd klarhet att vi ännu har en lång väg att gå innan alla kan känna sig trygga i vardagen.

#dammenbrister synliggjorde #metoo hos oss här i Svenskfinland. I tysthet samlades hundratals berättelser in för att åskådliggöra att vi inte heller är immuna – berättelser om trakasserier på jobbet, på fritiden, hemma och i skolan. De som startade #dammenbrister har gjort ett otroligt jobb. I och med kampanjen fick många styrka att gräva i sina mest smärtsamma minnen och berätta om det de upplevt för alla att se och ta lärdom av.

Varken #dammenbrister eller #metoo handlar om förövarna. På #dammenbrister är det inte värt att surfa för att försöka komma över namn att hänga ut. Det handlar om hela vårt samhälle.

Om man läser berättelserna står det klart för vem som helst att det handlar om fall där gränsen klart har överskridits. Det är inte svårt att veta vad som är rätt och fel.

Nu gäller det att se till att dessa berättelser inte nedtecknats förgäves. Att vi tar tag i detta på allvar och försöker åstadkomma en förändring.

Jari Sinkkonen, barnpsykiater, har tagit upp vikten av att inte glömma att kramas och visa fysisk ömhet när barnen kommer in i tonåren. En pojke på 14 år har samma behov av närhet som en pojke på 8. I synnerhet kan han behöva få känna att han duger som han är, att han är värd att få en kram. Eller kanske en brottningsmatch.

När man är säker på sig själv, på att man duger som man är – då har man inget behov av att nedvärdera andra. Då vågar man också ta avstånd från trakasserier och kan avstå från att gå med i någonting man inte känner sig bekväm med.

Hemmet har en viktig uppgift i att lära ut respekt, empati och hur en sund parrelation kan se ut. Skolan i sin tur kan ta upp frågor som sexuellt trakasseri till diskussion och göra tröskeln att berätta om det man upplevt så låg som möjligt. Många av de redskap man tar till i fall av mobbning fungerar också här. Eller varför inte ta modell av Danmark, där man i skolan aktivt tar upp frågor om hur en sund parrelation ser ut? Vad som är ok – och vad som inte är det.

Den stora behållningen av #metoo är att de som har upplevt en oförrätt nu kan tala ut. Att man kan berätta om en händelse man upplevde för flera år eller årtionden sedan. Att man inser att offret inte gjorde fel, utan förövaren.

När vi alla anammat lärdomen av #metoo kan vi börja vägen mot en skolmiljö, en arbetsmiljö, ett samhälle där inläggen på #dammenbrister inte glöms, men inte heller blir fler.

 

(Pääkirjoitus lehdessä Hem & skola 1/2018)