Kirjastosta – mielipidekirjoitus KS 23.11

Kirkkonummelta löytyy erityisen hieno palvelu. Kunnallinen palvelu, joka on toiminut samoissa tiloissa jo 30 vuotta, aikana jolloin kunnan väliluku on kaksinkertaistunut. Tämä palvelu on kirjasto – kunnallisista palveluista ehkä se demokraattisin – se tarjoaa maksutonta sivistystä ja iloa kaikille jotka sitä hakevat.

Muutaman vuoden ajan kirjaston laajentaminen on ollut kunnan suunnitelmissa. Porkkanana suunnitelman toteuttamiselle on ollut valtion myöntämä 29% tuki laajennukselle. Tuesta huolimatta hanke poistettiin viime vuonna investointiohjelmasta. Moni ajatteli silloin, että kirjaston laajeneminen pysähtyy siihen. Iloksemme olemme kuitenkin saaneet näiden talousarvioneuvottelujen alla kuulla, että näin ei suinkaan ole. Mikäli me nyt päätämme käynnistää hankkeen, niin tukea on vielä luvassa. Mutta se vaatii positiivista päätöstä kunnanvaltuustolta. Kirjaston laajennus on mukana kunnanjohtajan pohjaehdotuksessa, kunnanhallituksen esityksessä ja toivottavasti myös valtuuston käsittelyn jälkeen.

Miksi laajennus tulisi rakentaa?

Kirkkonummen kirjasto on poikkeuksellisen hyvä.  Kirjasto on myöskäyttäjien määrällä mitaten kunnallisista palveluista käytetyin. Liki 80 % kuntalaisista – vauvasta vaariin – käyttää kirjastopalvelujamme. Kuntalaisbarometrin tyytyväisyysmittauksissa kirjasto on myös saanut vuosi vuoden jälkeen parhaat arvosanat.

Kirkkonummella kirjasto tekee tiivistä yhteistyötä koulujen ja päiväkotien kanssa. Lukemisen taitoa kehitetään määrätietoisesti läpi koko lapsuuden ja nuoruuden. Kirjasto palvelee monessa tapauksessa myös koulukirjastona. Jatkossa kirjaston rooli lisääntyy senioriväestön hyvinvoinnin vahvistajana – jo nyt ikäihmisten tietokonetohtorin vastaanotolle on jonoa.

Kirjastomme on jatkuvasti kehittänyt toimintaansa tilanpuutteesta huolimatta. Seinät tulevat kuitenkin vastaan. Laajennuksen myötä kirjasto saisi kunnolliset lasten- ja nuortenosastot. Laajennuksesta löytyisi keskustan kaipaama nuorten tila ja musiikkileikkikoululle luokat. Kirjasto olisi monitoimitalo, jossa tilat olisivat myös koulun, yhdistysten sekä mm. kansalaisopiston ja musiikkiopiston käytössä.

Kirjasto olisi monitoimitila joka parantaisi ei pelkästään kirjoista kiinnostuneiden kuntalaisten palveluja, vaan lukuisten järjestöjen ja harrastusseurojen toimintaedellytyksiä. Ja jos näin suuren tehon saavuttaa vielä valtion tuen kyydittämänä, niin silloin tilaisuuteen olisi syytä tarttua.

Keskustan tilanteen tunnemme kaikki. Se ei kuntaamme mairittele. Palvelut katoavat kauppakeskuksiin, eikä väkeä torilla juuri näy.  Muutama kuukausi sitten teimme päätöksen rakentaa päiväkoti Finnsbackaan. Se tukee keskustan kehittämistä. Ensi vuodeksi on suunnitteilla torialuetta käsittävä arkkitehtuurikilpailu. Se on luonteva seuraava askel sille, että kuntalaiset saisivat torinsa takaisin. Kirjaston laajentaminen tukisi myös tätä tavoitetta. Uudistunut kirjasto toisi keskustaan ihmisvirtoja – koululaisia, eläkeläisiä, lapsia ja vanhempia. Se virkistäisi myös alueen yrityselämää ja vähittäiskauppaa.

 Keskustan elävöittämisen tulisi olla etusijalla kun pohdimme Kirkkonummen vetovoimatekijöitä ja mihin panostamme. Meillä on nyt tilaisuus valtion tuella piristää keskustaamme. Älkäämme menettäkö tätä tilaisuutta.

Mutta talous – onko meillä tähän varaa? Kuntatalous on joukko valintoja. Ja tänään tilanne on kieltämättä tukala. Kirkkonummi päättää kuitenkin itse tulevaisuudestaan. Me määrittelemme itse minkälaisen kunnan rakennamme. Me voimme käpertyä puolustusasemiin, tai aktiivisesti yrittää muokata Kirkkonummea ja sen kuvaa. Elävä keskusta on oleellinen vetovoimatekijä, ja uudistunut kirjasto olisi sen sydän.

 

Anders Adlercreutz, kunnanvaltuutettu, rkp

Minna Hakapää, kunnanvaltuutettu, vihreät

 

 

 

Mera om motivation, insändare i HBL 19.11.2014

Svante Sandström kritiserar (HBL 10.11) min insändare om arbetstrivsel (HBL 31.10). I min insändare – som jag inte själv satte rubriken till – använder jag ordet ”ingenjör” i en karrikerad, stereotyp betydelse, och det är aldrig rätt. Det ber jag om ursäkt för, Svante. Jag inser till fullo ingenjörernas betydelse, och är själv en representant för ingenjörskonsten.

I min insändare ville jag lyfta fram det, att vi i Finland ofta i alltför hög grad fokuserar på siffror och detaljer när vi borde se på större helheter, och människorna i maskineriet. Det här är egentligen en fråga om balans mellan siffror och HR-funktioner. I organisationer leder en obalans  till att de lätt blir mycket hierarkiska och toppstyrda. Här har vi mycket att lära från Sverige.

I så gott som alla samhällssituationer organiserar vi oss och skapar formella stukturer för att uppnå effektivitet och undvika kaos. Det innebär nästan alltid att det finns någon som har en ledarroll med befogenheter och ansvar. Trots att det är så allmänt, är det få av oss som har fått utbildning i detta.

Poängen med min ambition att lyfta fram den mänskliga motivationen som en avgörande beståndsdel i vårt samhälles utveckling, var att vi kan göra livet bättre för både arbetstagare och -givare genom att fokusera på detta. Inte heller den här frågan är svartvit eller binär. Vi utvecklas även i på det här området, men jag anser att vi kunde göra mycket bättre ifrån oss om vi prioriterade det mer.

Om vi ser på vårt skolsystem kan vi känna igen samma tendenser där, och då syftar jag på en obalans mellan hur vi värdesätter kunskap, siffror och mera immateriella färdigheter.  Vi är mycket bra på att lära ut information, men fäster kanske inte tillräckligt stor uppmärksamhet med att lära ut sociala kompetenser och växelverkan. Om man igen drar en parallell till vårt västra grannland, vars skola inte glänser i Pisa-undersökningarna, kan man se en klar skillnad. Man kan säga att samma sak  återspeglas i Nokias nedgång. Nokia gjorde fantastiska innovationer, men var inte tillräckligt bra på att förstå användarens, konsumentens behov.

Sen tror jag inte att något framgångsrikt företag ser personalen som en ekonomisk börda som Svante Sandström insinuerar. Ingen god företagsledare lever i den villfarelsen att hen ensam sköter biffen.

 

Tämä lapsi olisi syntynyt autoon.

 

Olen koko viikon pitänyt peukkuja Porvoon synnytyssairaalan jatkamisen puolesta. Tänään tehtiin vihdoin viisas ja toivottavasti pitkäkestoinen päätös. Lähisynnytyssairaalan tärkeydestä on meidän perheessä nimittäin omakohtaisia kokemuksia.

 

Asumme 15 minuutin päässä Jorvin sairaalasta. Sekin matka on muutamaan kertaan tuntunut äärimmäisen pitkältä. Viides lapsemme olisi varmasti syntynyt autoon jos automatkaa olisi ollut 10 minuuttia enemmän. Omien kokemusten valossa viimeaikaiset synnytysosastojen lakkauttamisuhat tuntuvat pelottavan lyhytnäköisiltä. Lakkauttamista perusteellaan taas turvallisuudella – 8 osastoa ehdotetaan lakkautettavan, koska niiden vuotuiset synnytysmäärät ovat alle 1000 kpl. Suurin osa niistä on harvaan asutussa Keski- ja Pohjois-Suomessa, jossa tilanne lakkauttamisen myötä muuttuu todella pelottavaksi. En halua edes ajatella miltä tuntuu hypätä autoon aamuyöstä kun lapsivesi on mennyt ennenaikaisesti, tietäen että ajomatkaa on edessä vielä 3 tuntia.

 

Uudellamaalla lakkautettiin Tammisaaren yksikkö muutama vuosi sitten. Yksikkö joka oli niin hyvä ja pidetty, että sinne tultiin ulkomailta asti synnyttämään, maksusta.

 

Nyt lakkauttamislistalla oli Porvoon sairaala. Tällä hetkellä vaara näyttää olevan hetkeksi ohi – HUS:in hallitus päätti tänään hakea yksikölle poikkeuslupaa, mikä tarkoittaa että asia on Sosiaali- ja terveysministeriön käsissä. Toivottavasti päätös pitää. Ellei, niin lakkautetaan paitsi lähipalvelu myös Uudenmaan edullisin synnytysyksikkö.

 

Ymmärrän hyvin, että erikoissairaanhoitoa pitää keskittää. Suomi on pieni maa, ja erikoisosaamisen määrä on rajallinen. Synnyttäminen ei kuitenkaan ole rakettitiedettä. Hollannissa, esimerkiksi, synnytykset tapahtuvat suurelta osin kotona. Siihen me tuskin olemme menossa. Autoon synnyttäminen sen sijaan näyttää olevan tulevaisuuden vaihtoehto sairaalasynnytykselle jos nykyinen kehitys jatkuu. Siksi synnytyssairaaloiden verkko on pidettävä mahdollisimman tiheänä.

 

 

 

Paperivuoren purkutalkoot

Hallitus pyysi ministeriöiltä  ehdotuksia työllisyyden parantamiseksi. Sato ei ollut kummoinen, mutta eihän tämä toki ihan helppoa olekaan.
Liikenne- ja Viestintäministeriö keksi myydä jäänmurtajan itselleen. No, itse asiassa valtion omistamalle osakeyhtiölle. Saaduilla rahoilla keksittiin toki ihan hyvää käyttöä, kuten panostaminen infra- ja tietoliikennehankkeisiin.
Ympäristöministeri panostaa varovaisesti Cleantechiin ja puhuu lisää byrokratian keventämisestä. Byrokratian kevennystä olisi helppoa ohittaa populismina, mutta on siinä perääkin. Omasta kokemuksesta tiedän, että rakennusluvan hakeminen on tätä nykyä aika rakettitiedettä. Pikkuruisen rakennuksen sisäisen laitoskeittiömuutoksen luvan hakemiseen piti viime viikolla liittää 20 liitettä. On siinä muutama liikaa.
Nyt bisnesidea pätevälle bittinikkarille: kehitä palvelu, jonka piiriin pakotat kaikki Suomen kunnat ja kaupungit. Palvelussa hoidetaan rakennuslupa-asiat. Konsepti on nerokas: sama asia täytettään ainoastaan kerran ja ainoastaan yhteen kohtaan. Ei seitsemääntoista eri paikkaan. Ohjelma tunnistaa rakennusluvan tyypin, kertoo hakijalle tietotarpeet, imee itseensä kuvat ja lähettää kaiken oikeaan kuntaan.
Kunnassa säästyy merkittävästi aikaa ja resursseja. Säästyneet ihmistyövuodet ohjataan vaikka kunnan rakennushankkeiden suunnittelun ja toteutuksen koordinointiin, jolloin vältymme muutamalta homekoululta.

Puheeni Ruotsalaisuuden päivän juhlassa Kirkkonummella 6.11.2014

 

Svenska dagen. Den firades för första gången 1908, för mer än 100 år sedan. Då var det en stor folkfest på Senatstorget i Helsingfors, med runt 100000 deltagare. Här är vi ju lite färre, men vi skall inte låta det störa oss. Totalt sett är vi ju faktiskt inte färre, vi finlandssvenskar. Tvärtom, vårt antal växer hela tiden. Antalet tvåspråkiga växer också. Det är helt enkelt lite coolt att vara finlandssvensk, och det skall vi vara glada över. För vi är en glad minoritet.

Men vad betyder det att vara en minoritet?

Jag studerade arkitektur i Barcelona i mitten av 90-talet. Den katalanska självkänslan hade just blossat upp som en följd av de olympiska spelen i Barcelona 1992, och katalanskan höll på att ta över som lingua franca i Katalonien. Det var en tid av stor nationell stolthet, och känslor som varit fördämda under Franco blossade upp överallt. Det var en primärt positiv självkänsla, som ändå av vissa spansktalande upplevdes som negativ. Barcelona var en tvåspråkig stad, men spanskan var helt klart på tillbakagång. Katalanerna samlades kring sitt språk. De kände en enorm stolthet för det, och för sina traditioner.

När jag i år besökte Barcelona hörde man inte mera spanska på gatorna, katalanskan hade tagit över helt och hållet. Fotbollslaget FC Barcelona är idag det stora och vackra medan Espanyol, de spansktalandes lag, håller till på en relativt liten stadion i förorterna.

Men varför berättar jag nu detta? Vad har ett fotbollslag i Barcelona att göra med Svenska dagen och Finland?  Jo, utanför Espanyols stadion såg jag en stor skylt med texten ”Meravillosa minoria”. Den ”underbara minoriteten”. Espanyol hade beslutat att vända sin litenhet till en styrka. Så här står det på fotbollsklubbens hemsida:

”Till alla er som känner er obekväma i majoritet.

Till alla er som anser att den som accepterar den enda vedertagna tanken inte tänker.

Till alla er som undrar vad som finns på andra sidan.

Till alla er som tycker att den enda sanningen är för enkel.

Till alla er som frågar, till alla nyfikna, till alla rastlösa.

Kanske ni inte vet hur viktiga ni är.  Ni kanske känner er obekväma, konstiga, irriterande, bullriga.

Men ni är de som förändrar världen.

Får den att stanna upp, reflektera, lyssna på en annan röst.

Ni kommer aldrig att bli en majoritet.

Men lyckligtvis för världen, kommer ni aldrig att upphöra att existera.”

(CITATET SLUT)

Det här är stora, pompösa ord, men jag tror att många av oss känner igen oss i dem. För det finns något mycket positivt i att vara mindre, färre, en minoritet. Man känner automatiskt en samhörighet med andra i samma situation. Det är säkert bekant för er också, att då man t.ex. i butikskön hör någon tala svenska, vänder man sig om, två blickar möts och leenden byts ut. Det finns en koppling som den gemensamma bakgrunden och språktillhörigheten leder till, en koppling som gör det lättare för oss att fungera tillsammans över yrkesmässiga, åldersmässiga eller sociala gränser. För vi finlandssvenskar är sannerligen ingen homogen grupp. Vi sträcker oss över ett brett socialt, geografiskt och, om inte språkligt så dialektalt, spektrum. Men språket binder oss samman.

Det är ingen tillfällighet att vi i Svenskfinland enligt statistiken lever längre, och generellt sett lyckligare än den genomsnittliga befolkningen. Det är kanske för att en känsla av gemenskap ger lycka. Om man automatiskt känner ett band till en medmänniska är det lättare att knyta kontakt, att kommunicera, att arbeta tillsammans.

Men identitet är mycket mer än språk. Och vi finlandssvenskar är inte bara det, finlandssvenskar.

Den första svenska dagen, 1908, var situationen en annan. För många finländare var språkfrågan en fråga på liv och död. Rent bokstavligt. Det var en fråga om oss och dem. Idag är situationen lyckligtvis annorlunda

Språket är som sagt inte vår enda identitet. På samma sätt är vi kanske hundägare, landsvägscyklister, chokladälskare eller t.ex. trumpetister. Var och en av oss har många identiteter. Och en identitet ryms in i en annan.

En kolossal del av vår identitet är förknippad med Finland, och inte bara det svenska, utan naturligtvis även det finska. För det är en självklarhet att vi känner samma glädje som majoritetsbefolkningen för ett mål i sudden death i en landskamp i ishockey, eller att vi känner stolthet som jag gjorde för Sofi Oksanen när hon talade på bokmässan i Frankfurt om det finska språket.

Vi skall inte definiera finlandssvenskheten för snävt, liksom vi inte skall definiera finskheten heller. Inom ett land skall det rymmas flera identiteter. Som finländare skall man kunna var finskspråkig, finlandssvensk, rom, same eller somalier. Och man skall kunna ha flera identiteter samtidigt. För Finland vinner inte på att göra sig så litet som möjligt, utan det skall vara stort. Och omfamnande. En nationalitet är inte en exercis i spetskompetens.

De minoriteteter som finns kan dela med sig – det som vi uppskattar i finlandssvenskheten borde vara hela landets egendom. För den är det. Vår historia är skriven på två språk, liksom vårt land byggdes på två språk. Det finlandssvenska är en del av hela Finlands kulturarv, och vår tvåspråkighet är något vi alla kan vara stolta över, och kan ta till oss, oberoende av modersmål.

Jag blir lite glad inombords när jag ser hur väl romerna lyckats bevara sin kultur, och hur stolta de är över den. Det är något för oss att ta vara på det också. Eller hur väl många unga somalier har lyckats integreras i det finska samhället utan att ge avkall på sin religion eller sina seder. Det här är saker som hör till finländskheten, för den förändras hela tiden. Liksom finlandssvenskheten av idag inte mera bara är Axel Lille och Runeberg, utan snarare Roman Eremenko och Redrama

Den här diskussionen om identitet handlar egentligen om öppenhet. Vi skall dels vara öppna för andra som vill ta del av finlandssvenskheten, på samma sätt som finländskheten borde vara öppen för inverkan utifrån. Inflytande är inte det samma som underkuvelse. Finlandsvenskheten, liksom finländskheten, är starkare ån så.

En av, som jag ser det, de största kvaliteterna inom finlandssvenskheten är liberalismen, öppenheten. Den skall vi värna om. Vi skall  våga vara föregångare. De som ses som motståndare till förändring får sällan anhängare. Vi skall själva aktivt driva diskussionen, och vara öppna för andras inlägg i den.

I Finland finns det mycket att var glad för. Visst, ekonomin är krasslig, men den kommer att repa sig. Det gör den alltid.  På finlandssvenskt håll kan vi också vara stolta över en hel del. Någon kan vara glad över att vi har ett livligt kulturliv. Vi har 3000 teaterstolar att besätta i huvudstadsregionen många kvällar. Och år efter år får Finland pris i världsmästerskapet i snapsvisor. Vi kan vara glada för  att Kjell Westö  nyss kammade hem Nordiska rådets litteraturpris. Eller, liksom min mellersta son, för att FF Jaro trots alla odds år efter år håller sig kvar i Tipsligan. Själv är det första jag tittar på morgonen hur Leo Komarov, denna gudabenådat vansinniga finlandssvensk, klarat sig i Toronto Maple Leafs. I Kyrkslätt kan vi vara stolta över t.ex. det, att Finlands duktigaste 12-åriga sångare Catarina Korkman bor bakom hörnet.

Ja vi har faktiskt mycket att var glada över, och vi skall sprida denna glädje. Den finlandssvenska naturkraften skall sprida sig ut i omvärlden, och vi skall även bjuda in omvärlden till oss. En minoritet kan inte definiera sig ensam. Den lever med, och är beroende av majoriteten. Man kunde säga att vi behöver varandra. Och vi skall våga behöva varandra. Det mår vi alla bättre av.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kilpailukyky lähtee motivoituneista ihmisistä / KS 2.11.2014

Suomi on insinöörimaa. Arvostamme teknologisia keksintöjä ja johdamme ihmisiä lukujen kautta. Vuokaavioihin piirrettyjä prosesseja noudatetaan silloinkin kun mielikuvitukselle ja ketteryydelle olisi tilausta. Ihmisten johtamiseen kiinnitetään suurimmassa osassa yrityksiä liian vähän huomiota.

Ihmisten taitava johtaminen ja siitä seuraava motivoituneisuus ovat asioita, jotka ovat uskoakseni lyhin tie kansalliseen – sekä taloudelliseen että sosiaaliseen – hyvinvointiin. Unkarilaissyntyisen psykologin Mihaly Csikszentmihalyin mukaan ihmisen motivoituneisuus riippuu siitä, millainen tasapaino hänen henkilökohtaisten kykyjensä ja työtehtäviensä välillä vallitsee. Työtehtävien pitäisi olla motivoituneisuuden säilyttämiseksi keskimääräistä haasteellisempia, muttei kuitenkaan mahdottomia. Ihmisen pitäisi voida käyttää töistä selviytymiseen todellisia vahvuuksiaan sen sijaan, että hänet pakotetaan kuluttamaan energiaansa heikkouksien piilottamiseen tai eliminoimiseen.

Työhyvinvointia kartoittavissa tutkimuksissa käy ilmi, että avoimuus ja yhdessä tekeminen ovat avainsanoja ihmisten luovuuden ja motivoituneisuuden kirvoittamisessa. Työntekijöillä pitää olla selkeä ymmärrys siitä, mihin yritystä ollaan viemässä ja miten näihin tavoitteisiin uskotaan päästävän. Jokaisen työntekijän on pystyttävä hahmottamaan oma roolinsa ison palapelin rakentamisessa. Ihmisten henkilökohtaisia vahvuuksia korostava tiimityö lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja mahdollistaa todellisten innovaatioiden synnyn.

Meidän on siis panostettava aiempaa enemmän hyvään johtamiseen ja varmistettava, että päämäärät ovat yhteisiä, eivät saneltuja. Menestyvässä yrityksessä strategiapapereitakin tärkeämmäksi nousee positiivinen, yhteisiä onnistumisia arvostava yrityskulttuuri. Suomalaisilla yrityksillä ei ole enää varaa pönkittää yksilökeskeistä, henkilökultteja suosivaa ajattelua.

Minne matka, Venäjä?

Jussi Konttinen kirjoittaa tämän päivän Helsingin Sanomissa mutkikkaasta suhteestaan Venäjään. Jaan hänen kokemuksensa. Opiskelin venäjää yläasteella ja lukiossa, vielä yliopistossakin. Kielitaito ei kehittynyt auttavaa paremmaksi, mutta mielenkiinto maahan ja sen kulttuuriin jäi.

Olen käynyt Venäjällä useasti ja jokaisella kerralla vastassa on ollut kiehtova kansanluonne. Sitä sävyttää vahva romanttinen vire, johon liittyy usko kohtaloon sekä yksilön että koko kansakunnan tasolla. Venäläisellä on vahva suhde historiaansa ja mytologinen suhde luontoon. Muistan vieläkin, miten erikoiselta tuntui, kun 17-vuotiaana vietin muutaman viikon kouluvaihdossa Moskovassa. Asuin Hrustsevin aikaisessa kerrostalossa, jossa mikään ei toiminut. Sain syömästäni ruoasta vatsataudin, jonka perheen äiti hoiti poppaskonstein kuntoon – komerossaan hänellä oli kasapäin yrttejä, josta synty parantava liemi. Luonto tarjosi rohdot Neuvostotodellisuudessa, Moskovan esikaupungissa, jossa luonnolla ei ollut muuten juuri mitään sijaa.

Neuvostoaikana ihmisten arkea tuntui värittävän huumori. Tämän päivän Venäjä näyttäytyy kovin erilaisena.

Tunnen toimittajan, joka asui Neuvostoliitossa 1970-luvulla ja kirjoitti maan asioista pitkään senkin jälkeen. Hän oli käynyt hiljattain Moskovassa ja kertoi järkyttyneensä siitä, miten läpitunkeva tämänhetkinen propagandakoneisto on. Neuvostoliiton aikainen sensuuri ei ollut kuulemma mitään tähän päivään verrattuna. Saman voi todeta, kun käy Russia Todayn verkkosivuilla (RT.com). Itse vierailen siellä aika ajoin ymmärtääkseni, miten asioista venäläisessä mediassa raportoidaan. Varsinkin uutisia seuraavat lukijakommentit ovat karmaisevaa luettavaa. Jokin aika sitten ärsyynnyin siinä määrin Ukraina-kirjoittelusta ja muun maailman leimaamisesta fasistiseksi, että kopioin viestiketjuun Wikipedian määritelmän fasisimista. Viesti näkyi ketjussa 5 sekunnin ajan, ennen kuin se häpyi savuna ilmaan ja ruutuun ponnahti ilmoitus ”you are banned”. Kovin on sananvapauden rima Venäjällä matala.

Tällä hetkellä tuntuu, että pakotteista ei hevin luovuta. Krimin palauttaminen lienee Putinille mahdotonta, ja EU:lle tuskin mikään muu kelpaa. Samaan aikaan Venäjältä kantautuu jo viestejä siitä, että pakotteet alkavat purra. Rosneft pyysi muutama päivä sitten 49 miljardin dollarin lainaa valtiolta. Samalla Siluanov totesi, että öljyn 100 dollarin tynnyrihintaan ja pakotteiden poistamiseen perustuvaa budjettia joudutaan tarkistamaan. Jos pakotteet purevat, mutta niiden poistaminen ei tule kysymykseen poliittisen pattitilanteen takia, on syytä olla aidosti huolissaan siitä, mitä Putin keksii seuraavaksi.

Kohtuullinen perintövero on kaikkien etu / mielipidekirjoitus HS 19.9

Mika Pahlsten puolustaa sukupolvenvaihdoksiin kohdistuvaa perintäverotusta (HS 14.9.). Hänen mielipiteensä rakentuu kahdelle väitteelle: 1) perintövero on oikeudenmukainen, sillä perijällä ei ole ollut osuutta yritysvarallisuuden kerryttämisessä ja 2) valtio tarvitsee kipeästi verotuloja. 

Rahaa toki tarvitaan, mutta mihin hintaan? Etenkin huonoina taloudellisina aikoina yrityksen kyky selvitä aallonpohjan yli on suoraan verrannollinen sen taseen vahvuuteen. Mikäli sukupolvenvaihdos tapahtuu aikana, jolloin yritysten toimintaedellytykset ovat jo lähtökohtaisesti huonot, on koko yrityksen olemassaolo sukupolvenvaihdoksen takia uhattuna.

Perheyrityksen perijällä, joka yleensä on ollut yrityksessä ihan tavallinen palkollinen sukupolvenvaihdokseen saakka, on harvoin taskussaan perintöveron suuruisia summia. Ainoa tapa rahoittaa perintövero on nostaa yrityksestä osinkoa, vaikka jokainen viivan alle jäänyt euro pitäisi käyttää kilpailukyvyn parantamiseen. On myös mahdollista, että koko yrityksen varallisuus on sidottuna investointeihin, jolloin osinkoja ei voi maksaa ja lainan saanti voi olla mahdotonta. Yrityksen edellytykset investoida, kehittää toimintaansa ja työllistää heikentyvätkin usein kohtalokkaasti sukupolvenvaihdoksen hetkellä.

Perintöverokeskustelua tuntuu värittävän käsitys, jonka mukaan sukupolvenvaihdoksissa siirtyy kultamunia munivia rahantekokoneita peukaloja pyörittäville perillisille. Todellisuus on kuitenkin toinen. Tyypillinen perheyritys ei ole osinkoja sylkevä sijoitusliike, vaan pikemminkin 10-20 henkilöä työllistävä konepaja- tai rakennus-alan yritys, jonka tase ei puolen vuosikymmenen matalasuhdanteen jälkeen mitenkään mahdollista ylisuurten osinkojen maksamista omistajilleen. Usein perilliset ovat olleet pitkään mukana toiminnassa ja he ovat sitoutuneita jatkamaan yrityksen kehittämistä. Työllisyyden näkökulmasta uskallan väittää, että he ovat yhteiskunnalle parempi omistaja kuin kasvoton pääomasijoittaja, joka ostaa yrityksen silloin kun yrityksen talous ei kestä sukupolvenvaihdoksen myötä syntyvää verotaakkaa. Aina ei tosin myynti ole edes vaihtoehto; voi syntyä tilanteita, joissa sukupolvenvaihdos on ainoa tapa saada yritys jatkumaan ja sen luomat työpaikat säilymään. Voidaan syystä ajatella, että sujuvat sukupolvenvaihdokset vaikuttavat suoraan työpaikkojen määrään yhteiskunnassa

EU:ssa 2/3 maista ei verota sukupolvenvaihdoksia lainkaan. Ainoastaan alle puolen tusinaa maata verottaa perintöä Suomea kireämmin. Tämä asettaa meidät epäedulliseen kilpailuasemaan ja toimii kannustimena siirtää omistusta pois Suomesta. Raha liikkuu kevyesti ja pääkonttorit vaihtavat paikkaa ketterästi. Kilpailukykymme nimissä meidän tulisi seurata Ruotsin esimerkkiä ja verottaa yritysomistusta vasta mahdollisessa myyntitilanteessa. 


Ylisuuret tuloerot eivät ole hyväksi yhteiskunnalle. Yritysten sukupolvenvaihdokset eivät kuitenkaan ole se paikka, missä tuloeroja tulisi tasata.Yritys ei ole staattinen likvidi kappale omaisuutta, vaan sen arvo riippuu siitä, miten se pärjää markkinoilla. Yhteiskunnan edun mukaista on varmistua siitä, että yrityksillämme on edellytykset menestyä, työllistää ja kasvaa. Nykyinen perintöverojärjestelmämme ei tue tätä tavoitetta. 

Utveckla Kustbanan / insändare i HBL 19.9

Kustbanan. Denna nagel i utvecklingens öga. Plågad av alltför många hållplatser, jobbiga passagerare, snö på vintern och hetta på somrarna. Under det senaste året har VR och Trafikverket på många sätt försökt utveckla produkten, kustbanan. 

Först beslöt man att Mankby hållplats skulle stängas – färre hållplatser leder ju till att det finns ”förutsättningar för att utveckla bannätet” som det sades. Sedan lyckades man genom utpressning få Kyrkslätt att gå med på en indragning av Bobäck hållplats. Y-tåget till Karis ville man sluta trafikera för att det störde Åbo-tågets framfart. 

Det senaste initiativet blev vi varse om genom Turun Sanomat den 2 september. Paula Risikko och Ville Niinistö har sinsemellan kommit överens om att arbetet med den s.k. ELSA-banan skall inledas, detta i hopp om att få EU-finansiering. Det betyder med relativt stor säkerhet att kustbanan inte kommer att utvecklas. Det kan t.o.m. på sikt betyda att den dras in. I stället för att lägga till ett extra spår, i stället för att utveckla det befintliga nätet vill man köra igång med ett gigantiskt projekt som till astronomiska kostnader skall löpa genom skog och mark från Helsingfors till Åbo.

Finland skall byggas hållbart. Utvecklingen skall gå framåt, men det skall inte ske genom att vi kasserar gamla strukturer. Hållbar utveckling betyder att man utvecklar befintliga centra. Att man bygger ut och förtätar där det redan finns bebyggelse. Att man tar vara på befintlig samhällsteknik och utvecklar den. ELSA-banan uppfyller inga av dessa krav om den innebär att man samtidigt demonterar de befintliga förbindelserna. 

Om kustbanan inte utvecklas stannar Västnyland. Kustbanan är oumbärlig för att det skall finnas företagsverksamhet och ekonomisk tillväxt väster om Esbo. Regeringen måste klart markera detta – nästa regeringsprogram måste betona kustbanans betydelse för hela södra Finland.

Om skoltrafiken

Det har säkert inte undgått någon skolbarnsförälder i Kyrkslätt att vi övergått till att använda HSL-producerad busstrafik. Den 11.8 trädde det nya systemet i kraft, samma dag som skolorna började. Redan innan övergången var det klart att det fanns problem i tidtabellerna. Efter övergången blev vi varse om  att kapaciteten inte heller räckte till. Inte nog med att en del skolbarns skolresor förlängdes med upp till två timmar, barn blev också kvar på hållplatsen eftersom de inte rymdes in i bussarna.

Övergångem till Busstrafik i HSL:s regi för mycket gott med sig. På det stora hela kommer det att leda till en smidigare kollektivtrafik. Men samtidigt måste man förstå att skoskjutsar inte är vilken trafik som helst. Tidtabellerna måste kunna optimeras så att bussarna avgår i rimlig tid efter att skolan slutat, och så att barn inte behöver vänta orimligt länge på en tom skolgård på morgonen. Det här är varken svårt eller orimligt, det bör kunna åtgärdas.

Men för att vi skall kunna åtgärda problemen behövs data. Björn Elfström har lagt upp en enkät på nätet som jag hoppas att så många som möjligt fyller i. Formuläret hittar ni här.

HSL arrangerar en facebook diskussion på nätet idag 15.8 mellan kl. 14-15, diskussionen hittar ni här.

Kommunstyrelsen beslöt i våras att införa programmet Koululiitu, ett program för utvärdering av skolvägens trygghet. Även jag understödde beslutet. Tanken var att man genom Koululiitu skulle få ett verktyg med vilket man objektivt kan utvärdera skolvägars trygghet, något som inverkar på huruvida ett barn har rätt till skolskjuts eller inte. På basen av den korta erfarenhet vi haft av Koululiitu kan man konstatera att allt inte fallit väl ut.

Det verkar uppenbart att programmet inte är lämpat för glesbygden. Vägar som helt klart är otrygga har klassificerats som trygga, vilket t.ex. barn som bor längs med Volsvägen fått erfara. Kouliiitu fråntar inte kommunen ansvaret att använda sunt förnuft, tills programmet förbättrats måste bedömningarna kompletteras med en mänsklig, subjektiv analys.