Demokratiunderskottet måste tas på allvar

Landskapsreformen kommer under våren igen att behandlas i riksdagen. Det finns ännu mycket som är oklart i lagpaketet – och mycket som är problematiskt. När man flyttar över en stor del av den kommunala servicen – och en stor del av budgeten – från kommunerna till landskapet är det skäl att vara noggrann. Man flyttar inte bara en väsentlig service utan också kommunal egendom. Man flyttar makt och ansvar. Men hur går det med delaktigheten, det lokala inflytandet?

Utgångspunkten i sig är redan problematisk. När man ersätter små enheter med större urvattnas den enskilda rösten. När man dessutom sätter landskapen under statligt förmynderskap i och med den ekonomiska styrning som ministeriet har över landskapet kan man konstatera att en stor del av den finska lokaldemokratin försvinner. Pengar finns om ministeriet ger. Investeringar kan göras, om ministeriet så tillåter.

Det här låter inte som det ”lokaldemokratiska paradis”, som kommunpartiet Centern marknadsfört reformen som – nej, långt ifrån det.

Resultatet i det kommande landskapsvalet har prognostiserats genom att köra gammal valdata genom olika simulatorer. Alla resultat visar tydligt att det kommer att gå illa för de mindre kommunerna. De stora städerna kommer i sin tur att få en större representation än vad deras befolkningsunderlag skulle ge skäl för. Det här är ett problem som måste korrigeras.

Problemet är speciellt stort i Nyland till en del på grund av att Nyland är överlägset störst av alla landskap. Stor-Alberga har lika många invånare som det minsta landskapet Mellersta Österbotten. Den planerande ekonomiska modellen slår också speciellt hårt mot Nyland: under landskapets första år skall ett underskott på 300 miljoner euro sparas in, och sparkravet stiger an efter. Det betyder att serviceenheter måste stängas och tjänster dras in. Många vårdande händer måsta tas ut ur ekvationen.

När dessa beslut görs är det speciellt viktigt att man känner till de lokala förhållandena och att lokal representation finns i de organ som fattar besluten. Därför är det ytterst viktigt att  lokal representation garanteras i landskapsfullmäktige i synnerhet under övergångsperioden.

Jag har upprepade gånger lyft upp frågan i riksdagen eftersom detta är ett problem som kan lösas. Om vi delar in Nyland i valdistrikt kunde vi garantera att alla regioner har representation under den problematiska övergångsperioden då landskapets servicestruktur byggs upp. Om regeringen på riktigt tror på tanken om självständiga landskap måste den även förstå att den lokala rösten förtjänar att höras. Genom att gå in för valdistrikt kunde det garanteras.

 

(Insändare i HBL 11.2.2018)

Maakuntahallinnon toimivuus edellyttää vaalipiirejä

Eduskunta päättää kevään aikana sote- ja maakuntauudistuksesta. Tämä ei saa tapahtua ilman, että kansalaiset ymmärtävät todelliset ja monella tapaa dramaattiset seuraukset. Samalla kun noin puolet kuntien budjetista siirtyy maakuntien alaisuuteen, siirtyy sinne myös paitsi tärkeitä peruspalveluita myös iso osa kuntien varallisuudesta. Keskiössä on kysymys siitä, miten tämä muutos vaikuttaa kansalaisten mahdollisuuteen osallistua päätöksentekoon. 

 

Lähtökohtaisesti maakuntahallinto on demokratian kannalta ongelmallinen. Isompaan yksikköön siirryttäessä yksittäisen ihmisen ääni pienenee. Kun vielä otamme huomioon sen, että maakuntahallinnon talous on tiukassa ministeriöohjauksessa, voi todeta, että iso osa suomalaista paikallista päätöksentekokulttuuria uhkaa hävitä. Koska itse maakuntarakenteeseen ei sisälly mainittavia tehokkuutta tuovia mekanismeja on jouduttu tilanteeseen, jossa säästöjä yritetään saada sen kautta, että maakuntien tulovirtaa ohjataan tiukasti – hallituksesta käsin. Rahaa on sen verran, kun ministeriö antaa. Maakunta voi tehdä investointeja, jos ministeriö suo.

 

Tämä ei todellakaan ole sellainen ”kansanvallan riemuvoitto” jolla pääministeripuolue Keskusta on maakuntahallintoa yrittänyt markkinoida. 

 

Tulevia maakuntavaaleja on simuloitu eri näkökulmista. Kaikki vaihtoehdot näyttävät tällä hetkellä pienten kuntien kannalta huonoilta. Näyttää vahvasti siltä, että suuret kaupungit tulevat saamaan selvästi kokoaan isomman vaikutusvallan tulevassa maakuntavaltuustossa. Tähän ongelmaan pitää herätä hyvän sään aikana. 

 

Maakuntahallintomalli on ongelma erityisesti Uudellemaalle, jota maakuntauudistus käsittelee erityisen kovakouraisesti. Alustavien laskelmien mukaan hallituksen asettama säästöpaine on ensimmäisenä vuonna noin 300 miljoonan euron luokkaa – ja se kasvaa vuosi vuodelta. Tämä tarkoittaa, että edessä on vaikeita päätöksiä. Yksikköjä on lakkautettava ja virkoja on lopetettava. Hoitavia käsiä on karsittava. 

 

Palveluita karsittaessa on olennaista, että maakuntavaltuustossa on riittävästi edustajia, jotka tuntevat paikalliset olosuhteet. 

 

Olen nostanut Uudenmaan ongelmallisen tilanteen toistuvasti esille eduskunnassa. Uskon myös vakaasti, että ongelma on ratkaistavissa. Jakamalla Uusimaa vaalipiireihin pystymme varmistamaan sen, että kaikilla Uudenmaan osilla on edustus siinä vaikeassa alkuvaiheen tilanteessa, jossa palveluverkkoa rakennetaan. Jos hallitus oikeasti uskoo siihen, että se on luomassa itsenäistä maakuntahallintoa, se ymmärtää myös, että paikallisen äänen on kuluttava. Uudenmaan sisäisillä vaalipiireillä se olisi varmistettavissa. 

 

 

(Mielipidekirjoitus Kirkkonummen Sanomissa 8.2.2018)

Vi behöver klarspråk och värdeledarskap

Presidentvalskampanjen är inne på slutrakan, men ingenting är avgjort. Senast nu är det dags för oss alla att begrunda vad vi vill ha av vår president. Det är en viktig fråga. Samtidigt är det skäl att komma ihåg att valet inte avgörs på basen av förhandsspekulationer, utan genom att räkna de röster som ges. I det här valet har vi en unik möjlighet att ge vår röst till en kandidat som med sin erfarenhet och sin genuina sakkunskap kan leda Finland rätt.

Nils Torvalds har i Europaparlamentet visat att man som en representant för ett litet land kan få stort inflytande. Torvalds har genom sin säkerhetspolitiska analys lyft debatten under presidentvalskampanjen och gjort sitt för att vi också ska våga diskutera svåra frågor. Hans kunskap om Ryssland, USA och EU har behövts i debatten. Vi har alla möjlighet att visa att vi uppskattar hans insatser när vi går till valbåset.

Nils Torvalds har tagit ställning och talat för mänskliga rättigheter och vikten av internationellt samarbete och internationella avtal. De är ställningstaganden som behövs.

De behövs för att en president är en värdeledare. Vaga uttalanden omslutna av ett narrativ enligt vilket internationell rätt och medmänsklighet beskrivs som ytterligheter gagnar inte Finland – och för oss inte framåt.

Visst, vi är inte ett stort land. Men vi skall inte heller vända oss inåt och förminska oss själva. Vår röst skall höras – för den behövs.

 

(Mielipidekirjoitus: Åbo Underrättelser ja Vasabladet 24.1.2018)

Työllisyysaste on saatava ylös, ja on kiire

Hallituksen tavoite 72 prosentin työllisyysasteeseen pääsemisestä näyttää haasteelliselta. Pitkällä tähtäimellä meidän tulisi päästä vähintään 75 prosentin työllisyyteen, joten tekemistä riittää. Rakenteellinen työttömyysaste on Suomessa korkea, ja pitkäaikaistyöttömien määrä on Pohjoismaiden korkein. ETLA:n Vesa Vihriälä totesikin muutama viikko sitten, että tämä on se hetki, kun näihin ongelmiin pitää tarttua. Mikäli annamme korkeasuhdanteen livahtaa ohi tekemättä muutoksia työelämän keskeisiin kysymyksiin koittavat vääjäämättä kylmät ajat – niin taloudellisesti kuin inhimillisestikin.

Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Kukaan ei ole voinut olla huomaamatta sitä kritiikkiä mitä hallituksen aktiivimalliin on kohdistunut.

Työelämä on kokonaisuus. Jos voisimme poimia pelkästään mukavat palaset naapurimaidemme ratkaisuista olisi helppoa rakentaa houkutteleva kokonaisuus. Mutta todellisuus on monimutkaisempi.

Moni ottaisi mielellään työkalupakkiinsa Tanskan korkean työttömyyskorvauksen tason – mutta harvempi ottaisi sen keston. Ruotsin ja Tanskan työmarkkinoiden dynaamisuus ja matala työttömyyden taso houkuttelevat – mutta siihen kokonaisuuteen kuuluu olennaisesti yleissitovuuden puuttuminen ja erityisesti Tanskassa irtisanomisen helppous. Aktiivimallikeskustelussa mainitaan mielellään Tanskan aktivointitoimet mutta unohdetaan, että aktivointiresurssit siellä ovat oleellisesti meidän resursseja isommat.

Aktiivimallikeskustelussa eduskunnassa tämä näkyi selvästi – rusinat poimitaan mielellään pullasta, mutta kokonaisuus jää huomioimatta.

Ajatus aktiivimallin taustalla on hyvä. Se, että aktiivisuutta vaaditaan, ei ole väärin. Mallin ongelmat liittyvät sen toteutettavuuteen. TE-toimistojen resursseja on lisättävä roimasti, jotta malli voisi toimia niin, että ihmiset eivät esimerkiksi asuinpaikkansa perusteella joudu eriarvoiseen asemaan. Hallituksen vaatimattomat toimet eivät tässä riitä. RKP onkin useasti esittänyt, että yksityisiä työnvälityspalveluja tulisi käyttää laajemmin.

On myös huomattava, että suuri työttömien määrä – kaiken kaikkiaan 270 000 suomalaista – ei ole tasaisen harmaa massa. Sama malli ei sovi kaikille. Joillekin vaatimukset voivat olla ylitsepääsemättömät. Heille vapaaehtoistyö tulisi hyväksyä aktivointisuoritteena. Vapaaehtoistyö tai esimerkiksi talkootyö on harvemmin tie työelämään, mutta se auttaa aktiivisuuden ylläpitämisessä sekä verkostojen luomisessa ja säilyttämisessä ja estää näin esimerkiksi syrjäytymistä.

Normien purku ja byrokratian vähentäminen on ollut hallituksen kärkiteemoja. Joillakin saroilla tässä on onnistuttu, joillakin ei. Suunnitelmat siitä, että työhakemusten määrästä tehtäisiin aktiivisuuden mittari, on ristiriidassa normipurkutavoitteiden kanssa. Tilanteessa, jossa ainoastaan 1/4 vapaista työpaikoista on julkisesti haettavissa, hallitus ehdottaa, että luotaisiin järjestelmä, joka hukuttaa yritykset huonoihin, ainoastaan aktivointivaatimusten täyttämiseksi tehtyihin hakemuksiin.

Yritykset ovat ymmärrettävästi huolissaan. Jos tämä ajatus toteutetaan, avoimet työpaikat siirtyvät pois avoimilta markkinoilta. Se ei ole kenenkään etu.

Toimiminen on tässä asiassa parempi asia kuin toimimattomuus. Suurin riski piilee siinä, että meille jää pysyvä, korkea työttömyysaste. Sen sijaan, että lisätään byrokratiaa, pitäisi uskaltaa oikeasti uudistaa työelämä: uudistaa vanhempainvapaat ja sosiaaliturva tälle vuosituhannelle, edistää paikallista sopimista ja pohtia sitä, ovatko yleissitovat työsopimukset työelämän ja maamme kokonaisedun mukaisia. Sekä aktivoida vailla työtä olevat tavalla, joka on tasavertainen, järkevä ja tehokas.

 

(Verkkouutiset-blogi 22.1.2018)

Sysselsättningsgraden måste stiga – och det är bråttom

Vår ekonomi växer så det knakar, men arbetslösheten sjunker skrämmande långsamt. Regeringens målsättning om en sysselsättningsgrad på 72 procent verkar svår att uppnå under denna regeringsperiod. Den strukturella arbetslösheten är fortsättningsvis hög i Finland och långtidsarbetslösheten är högst i Norden. Nånting borde alltså göras – och det snart. Vesa Vihriälä från ETLA poängterade helt riktigt att vi inte har råd att låta det ekonomiska uppsvinget glida förbi i vår kamp för en bättre sysselsättning.

Men det är lättare sagt än gjort. Ingen har kunnat undgå diskussionen om regeringens så kallade aktiveringsmodell, en diskussion som gått på högvarv de senaste veckorna.

Arbetsmarknaden är en helhet som beror på många olika faktorer. Om vi bara kunde välja några element från våra grannländer vore det lätt att bygga upp ett attraktivt paket, men verkligheten är mer komplicerad än så. Många skulle gärna ha Danmarks höga arbetslöshetsersättningsnivå, men sällan ersättningens korta varaktighet. Sveriges arbetsmarknad med låg arbetslöshet och stor dynamik vill vi gärna ha, men då borde vi också frångå våra allmänbindande avtal. I diskussionen om aktiveringsmodellen hänvisar man gärna till att man också kräver aktivitet i Danmark – men där finns det också tillräckligt med personal som kan hjälpa till.

När aktiveringsmodellen diskuterades i riksdagen syntes samma tendenser – man tar gärna russinen ur bullan men vägrar att se hur allt hänger ihop.

Tanken bakom aktiveringsmodellen är god. Det är inte fel att kräva aktivitet. Problemen hänger primärt inte ihop med modellen i sig, utan i hur den kan förverkligas. Om den skall fungera på ett sätt som ger alla människor möjlighet att vara aktiva, kräver den satsningar på TE-centralerna. Här är regeringens insatser inte tillräckliga, det krävs mera resurser. Man borde också i högre grad använda sig av privata arbetsförmedlingstjänster, nånting som SFP har förespråkat vid flera tillfällen.

Sen är ju inte vår stora mängd arbetslösa en grå massa, utan 270 000 – ett skrämmande högt antal – individer.

Samma modell passar inte alla. För människor med nedsatt arbetsförmåga kan kraven vara oöverkomliga. För dem borde frivilligarbete kunna vara en form av aktivitet. Det är sällan en väg in i arbetslivet, men det skulle uppehålla en aktivitet, ett socialt nätverk, och på så sätt verka i förebyggande syfte t.ex. mot utslagning.

Överlag vore det viktigt att vi minskar på byråkratin kring arbetsmarknaden och inte ökar på den. Redan nu har vi stora problem med att para ihop arbetssökande med de arbetstillfällen som finns. Endast 1/4 av de arbetsplatser som är lediga dyker upp på TE-centralens listor. Resten fylls andra vägar. De planer som regeringen har på att se antalet arbetsansökningar som en aktivitetsmätare är direkt kontraproduktiv. Företag kommer att översvämmas med undermåliga ansökningar som gjorts endast för att fylla aktiveringskraven.

Företag är med fog oroliga och det borde vi alla vara. Det är svårt att se att följden kunde vara någon annan än den, att antalet öppna, tillgängliga arbetsplatser minskar ytterligare. Arbetsbördan ett företag utsätter sig för genom att annonsera ut en arbetsplats på den öppna marknaden är helt enkelt för stor. Företagen drar öronen till sig – och många arbetslösa blir utan arbetstillfälle.

I denna diskussion är det skäl att komma ihåg vilken den stora risken är: en cementerad, hög arbetslöshetsnivå och tiotusentals människor som permanent fastnar utanför arbetslivet. Där ligger den stora frågan. Det ekonomiska uppsving som vi nu lever i pågår inte för evigt, och en nedgång kommer förr eller senare. Om vi i det skedet har en hög strukturell arbetslöshetsnivå ligger vi verkligt risigt till, både ekonomiskt och mänskligt. Därför hoppas jag att vi vågar ta i arbetsmarknaden som helhet: reformera arbetslivet, föräldraledigheterna, socialskyddet – och aktivera dem som inte har arbete, men på ett konstruktivt, förnuftigt och jämlikt sätt.

Anders Adlercreutz
Riksdagsledamot, SFP

Länsimetro – ei vielä kuten Strömsössä

Länsi-metroa ei rakennettu Strömsö’hön, vaan tänne Uudellemaalle, missä meillä ihmisillä on kiire tehdä muutakin kuin leipoa tiikerikakkuja ja nikkaroida ajankulukseen linnunpönttöjä. Me uusmaalaiset olemme malttamatonta porukkaa, mutta onko tuo ihme: kilpailu on kovaa ja töihin olisi syytä ilmestyä ajoissa. Siinä eivät tökkivät liiken­neyh­teydet naurata.

Meillä monella on myös muistissa Länsimetron raken­nus­hankkeen hankaluudet ja loputtomalta tuntuvat viivästymiset. Asetelma on valmis: ”Eihän tämän nyt voinut odottaakaan toimivan!”. Suunnit­te­lu­pöy­dällä kaikki näytti vielä ruusuiselta, mutta arjen koittaessa totuus on paljastunut: kaikki ei menekään kuin Strömsössä.

Meillä ihmisillä on taipumus hallita elämäämme rutiineita luomalla. Työmatka jos joku, on turvallinen rutiini.Tai ainakin sen pitäisi voida sitä olla. Rutiinien arvostamisessa ei ole mitään pahaa, usein päinvastoin. Ja kun joku – kuten HSL – sörkkii rutiinejamme, niin on arvattavissa, että siitä ei hyvää seuraa. Nyt olemme pettyneitä ja harmistuneita, sillä tuttu reitti on joko kadonnut tai matka-aika on pidentynyt. Tai se on hankala.

Totuus on, että suurhank­keisiin sisältyy yleensä aina lastentauteja. En ole huolissani siitä, etteikö metro kulkisi tulevai­suu­dessa moitteet­to­masti. Tai etteikö liityn­tä­lii­ken­nettä pysäköin­teineen saataisi sitäkin kohtuullisella aikataululla toimimaan sujuvasti. Se mistä sen sijaan olen huolestunut, on yleinen suhtautuminen joukko­lii­kenteen kehittämiseen. Liian usein pöydällä on joko-tai hankkeita sen sijaan, että valittavana olisi sekä-että vaihtoehto. Itse olen julkisen liikenteen suurkuluttaja ja uskon vahvasti, että meidän pitäisi säilyttää osa suorista bussi-yhteyksistä ja lisätä investointeja raide­lii­ken­teeseen. Rantarata, ELSA-rata ja lentorata ovat kaikki tärkeitä hankkeita. Kuten on Länsimetrokin. Olen vakuuttunut siitä, että myös me kirkko­num­me­laiset tulemme 10 vuoden kuluttua pitämään sitä itses­tään­sel­vyytenä ja hyvin positiivisena asiana.

Tänään yhteydet eivät kuitenkaan vielä toimi. Meidän tulee kuntana aktiivisesti vaatia tiettyjen suorien bussilinjojen palauttamista ja myös Rantaradan yhteyksien parantamista. Minä tulen tekemään työtä tämän asian eteen. Jokainen toimenpide, joka mahdollistaa autojen jättämisen talliin, on hyvä. Suur-Helsinki on suomen urbaanin elämän mekka ja hyvät joukko­lii­ken­neyh­teydet ovat kehittyvän pääkau­pun­ki­seudun – ja Kirkkonummen – elinehto.

Jos joskus, niin nyt olisi syytä äänestää jaloillaan ja käyttää julkista liikennettä enemmän kuin koskaan. Vain kysyntä varmistaa tarjonnan. Valitettavasti elämä on tässä ja nyt ja moni toimii ymmär­ret­tä­västi juuri toisin päin: bussi vaihtuu autoon. Toivon taisteluhenkeä kaikilta kuntalaisilta. Ja myös vähän hyvää tahtoa: olen varma, että saamme rakentavilla keskusteluilla ja vankoilla perusteluilla systeemiä kehitettyä oikeaan suuntaan.

(kolumni Kirkkonummen Sanomissa 14.1.2018)

Uljasta ja inspiroivaa uutta vuotta!

Menneen vuoden aikana olemme saaneet viettää Suomen itsenäisyyden juhlavuotta. Kouluissa ja päiväkodeissa, kotona ja työpaikoilla olemme palauttaneet mieliimme sen tien, jonka olemme yhdessä itsenäisenä kansana kulkeneet. Takanamme on kokonainen vuosisata, edessämme on 101. vuotemme itsenäisenä maana. Sadassa vuodessa yksi Euroopan alikehittyneimmistä ja köyhimmistä maista on kasvanut yhdeksi Euroopan menestyksekkäimmistä.  Suomi on tänään yksi maailman tasa-arvoisimmista, puhtaimmista, turvallisimmista ja vähiten korruptoituneista maista. Hyvät asiat on syytä muistaa ja niitä on syytä juhlistaa ei vain kerran vuosisadassa, vaan joka päivä.

Päivittäisessä työssäni eduskunnassa Suomen 100-vuotisjuhla on näkynyt monella tavalla:

Eduskunta muutti takaisin vanhoihin tiloihinsa alkusyksystä. Olen ollut huomaavinani, että arvokkaasti restauroiduilla tiloilla on ollut positiivinen vaikutus eduskuntatyöhön. Ajatus siitä, miten iso investointi eduskuntatalo aikoinaan oli vain kymmenen vuotta vanhalle tasavallalle, on päätä huimaava. Arkkitehti J.S. Sirénin Töölönlahden kupeeseen, kukkulan päälle suunnittelema demokratian monumentti oli varmasti vaikuttava näky valmistuessaan vuonna 1931. Pieni tasavalta uskalsi ajatella ihailtavan isosti.

Sata vuotta sitten Suomi oli samassa tilanteessa, kuin missä moni kehitysmaa on tänään. Rohkeat valinnat sekä usko tulevaisuuteen ja toisiimme, ovat johtaneet siihen, että olemme kehittyneet koko ajan paremmiksi. Monet maat voisivat oppia tarinastamme. Olemme näyttäneet että usko koulutukseen, kansanvaltaan ja toisiimme – toisin sanoen keskinäinen luottamus – voi viedä pitkälle.

Tässä onkin tärkein pääomamme: luottamus. Luottamus mahdollistaa sen, että voimme toimia tehokkaasti ja joustavasti. Jos sovittu sana pitää ja uskomme toistemme hyvään tahtoon, kaikki sujuu paremmin ja helpommin.

Se työ, jota me valtuutetut saamme tehdä, perustuu juuri tähän voimavaraan – luottamukseen. Uusi valtuusto aloitti työnsä kesän kynnyksellä. Joukossa on uusia kasvoja, jotka merkitsevät uusia raikkaita  ajatuksia. Joukossa on myös kokeneita päättäjiä, jotka tuovat perspektiiviä päätöksentekoon. Ensimmäinen vajaa vuosi työskentelyä uudessa valtuustossa on sujunut todella positiivisessa hengessä. Työtä on leimannut halu päästä yhteisymmärrykseen ja halu yhdessä työskentelemiseen. Sitä asennetta tarvitsemme myös seuraavan sadan vuoden rakentamiseen.

Tulevien vuosien aikana kunnassamme tulee tapahtumaan paljon. Ympäröivä maailma muuttuu sekin. Meidän tulee valmistautua nurkan takana olevaan sosiaali- ja terveysuudistukseen. Samaan aikaan meidän pitää varmistaa, että kuntamme on houkutteleva ja kilpailukykyinen niin asukkaiden kuin yritystenkin näkökulmasta. Meidän tulee pitää huolta siitä, että kuntakeskuksemme kulkee kehityksen kärjessä ja että pystymme tarjoamaan hyvät palvelut niin iäkkäille kuin nuorille. Ja että jokainen kirkkonummelainen voi luottaa siihen, että se ympäristö, jossa hän viettää päivänsä on turvallinen ja terveellinen. Näissä asioissa on meille haastetta riittämiin. Ilman sujuvaa yhteistyötä eri puolueiden ja virkamiesten välillä tavoitteita on mahdotonta saavuttaa. Luottamus on pidettävä arvojen keskiössä.

Hyvät ystävät, yhdessä teemme ensi vuodesta tätäkin vuotta paremman. Kiitän teitä lämpimästi tästä vuodesta  ja toivotan uljasta ja inspiroivaa uutta vuotta!

Regeringens linje är inte i Finlands intresse: nationella kvoter behövs

Få människor bestrider det faktum, att systemet för hur vi idag organiserar asylärenden i Europa inte fungerar. Det så kallade Dublin-avtalet stipulerar att det land till vilket en asylsökande först anländer skall registrera den asylsökande och behandla ansökningen. Senast för drygt två år sedan stod det klart att detta system inte fungerar.

Nånting måste alltså göras, med vad?

Hos oss i Finland har invandringspolitiken varit en het potatis, inte minst på grund av att Sannfinländarna eller deras efterträdare haft det som en hjärtesak. Detta har också gjort regeringens manöverutrymme obefintligt och tvingat den till ställningstaganden som helt klart inte är i vårt nationella intresse. Även om man kan ana en lätt uppmjukning i regeringens linje konstaterade Juha Sipilä inför EU-toppmötet att regeringen inte backar.

Det som nu föreslås av EU-parlamentet är att det införs permanenta och bindande nationella kvoter som baserar sig på flera faktorer – t.ex. landets storlek och ekonomiska situation. Asylsökanden registreras när de anländer till Europa men fördelas sedan enligt dessa kvoter – med beaktande av familjeband och andra anknytningar, förstås.

Detta skulle på många sätt förbättra situationen. Dels skulle det finnas ett intresse för att registrera dem som kommer. Så är det nämligen inte idag, vilket vi fick erfara åren 2015–2016. Dels skulle ansvaret fördelas jämnt mellan de europeiska länderna, vilket skulle bidra till ökad stabilitet, förhoppningsvis bättre integration och ett större förtroende för EU. Med ökad solidaritet kommer ökad legitimitet.

Denna modell skulle också innehålla ett sanktionselement. De länder som inte följer kvotsystemet skulle se minskade EU-bidrag som följd. Speciellt Ungern, Polen, Tjeckien och Slovakien motsätter sig förslaget. De hör också till de medlemsländer som har tagit emot minst asylsökanden – eller inga alls.

Frågan är – varför motsätter sig Finland detta? Varför motsätter sig Finland bindande kvoter? Det är svårt att hitta ett rationellt svar. För ett perifert – och genom det utsatt – land som Finland är det uppenbart att kvoter är i vårt intresse. Idag är det Italien och Grekland som är i ett utsatt läge, men imorgon kan det vara Finland. För två år sedan fick vi bevittna några ”proof-of-concept”-läckage längs med östgränsen, och de var inga tillfälligheter.

Ett land som väljer att deloptimera och ta russinen ur bullan kan inte förvänta sig solidaritet sedan när hjälpen behövs. Därför är det otvetydigt i Finlands intresse – i vårt själviska intresse – att förhålla oss positivt till bindande, objektiva sameuropeiska kvoter.

 

(Mielipidekirjoitus HBL 18.12.2017)

 

Lainsäädäntöä seksuaalisesta häirinnästä on syytä tarkentaa

Pinnan alla on kytenyt pitkään.

Kun lukee verkkoon tallennettuja kertomuksia, on häkellyttävää huomata, miten pitkään niitä on kätketty. Miten pitkään niitä on kannettu, ja miten syviä jälkiä ne ovat jättäneet. Ja vasta nyt, näiden kampanjoiden myötä, on tullut tilaisuus kertoa näistä tapahtumista. Monelle se on varmaan ollut suuri helpotus.

Mutta kertominen itsessään ei tietenkään tee tehtyä tekemättömäksi. Meidän tehtävämme on nyt varmistaa se, että nämä kertomukset herättävät vastakaikua, että ne johtavat seurauksiin.

Jag vill tacka ledamot Haatainen för det här initiativet. Många människor har i många år burit på en stor börda. I många år har de som utstått en oförrätt burit den med sig, utan att tala ut. De har inte vågat berätta. De har kanske tänkt att de inte blir trodda. De har kanske trott att de har fel, att de borde ha gjort på annat sätt.

Jag hoppas att de idag ser att Finland tar detta problem på allvar.

Det är vår uppgift här i riksdagen att markera att vi här har ett problem som vi måste ta ställning till. Det att vi nu diskuterar sexuella trakasserier ger stöd åt dem som burit det de råkat ut för med sig. Men det räcker inte. Det finns saker vi kan göra i lagstiftningen. Vi kan klarare markera vad som är rätt och fel, vad som är trakasserier och vad som inte är det. Att ord också har betydelse. Det hoppas jag att riksdagen nu tar itu med.

Meidän tehtävämme täällä eduskunnassa on nyt varmistaa, että nämä kertomukset eivät unohdu, että ne eivät toistu. Siksi meidän on syytä tarkentaa seksuaalista häirintää käsittelevää lainsäädäntöä.

Näiden kertomusten pohjalta on myös selvä, että Suomen tilastot raiskausten lukumäärästä ovat todella metsässä. Lainsäädäntöä on tässäkin asiassa syytä tarkentaa. Pelkkä sana ei, se että ei halua, tulee riittää.

 

Itsenäisyyspäiväpuhe Steiner-koulun juhlassa 5.12.2017

Tämä ei ole teidän ensimmäinen itsenäisyyspäivänne. Seiskaluokkalaiselle se taitaa olla 14., opettajalle ehkä neljäskymmenes. Minulle tämä on neljäskymmenesseitsemäs.

Mutta meille kaikille tämän on ensimmäinen ja ainoa kerta jolloin Suomi täyttää sata vuotta. Suomen sadas itsenäisyyspäivä.

Ensimmäisten sadan vuoden aikana Suomi on kulkenut pitkän matkan ja oppinut paljon. Ihan kuten tekin opitte täällä koulussa joka päivä. Suomi on kulkenut pitkän tien siitä pisteestä, missä se oli 100 vuotta sitten. Silloin olimme pieni, outo maa Euroopan pohjoiskolkassa – yksi Euroopan köyhimpiä, vähiten kehittyneitä maita.

Kun katsoo Suomea nyt, kun katsoo teitä täällä, niin näemme, että olemme kulkeneet pitkän matkan niistä päivistä.

För 100 år sedan var vi ett okänt, fattigt land i norra Europa. Ett av de mest underutvecklade. Ett av de absolut fattigaste. Det var inte mycket som talade för att Finland skulle gå den väg vi som land har gått. Att vi hundra år senare skulle vara en modell för många andra.

Att vi skulle vara ett av de mest jämställda, tryggaste, renaste, bäst fungerande länderna. Ett land som alltid nämns då man diskuterar fungerande modeller, en bra skola, en trygg vardag.

Ibland förstår vi finländare ändå inte att uppskatta vårt land tillräckligt. Ibland glömmer vi bort hur bra vi har det här.

Hemma hos oss bodde förra året en 17 år gammal pojke, Santiago. Han är hemma från Colombia, i Sydamerika, från andra sidan jordklotet. När Santiago – eller Santtu, som vi kallar honom, kom till oss frågade vi honom – varför valde du Finland? Santtu svarade så här: ”Mitt land, Colombia, är fattigt. Där finns många problem, mycket som borde vara bättre. Jag vill göra mitt land bättre, men för att kunna göra det, måste jag veta vad som fungerar. Jag läste om Finland, att ni har en bra skola, att ni har ett bra land. Jag kom hit för att lära mig, så att jag sen skall kunna hjälpa i mitt eget land.”

Så sade Santiago om Finland. Det är det landet ni bor i, det är nånting att vara stolt över.

Meidän perheessämme asunut colombialainen vaihto-oppilas tuli Suomeen, koska hän halusi saada meiltä eväitä siihen, miten hän voisi rakentaa omaa maataan paremmaksi.

Se, että meillä on asiat niin hyvin, on monen asian summa. Olemme tehneet oikeita valintoja. Olemme ajatelleet isosti.

Minä työskentelen eduskunnassa, eduskuntatalossa. Sen rakennustyöt aloitettiin silloin kun Suomi oli kymmenen vuoden ikäinen. Kymmenen vuotta maata, perheitä ja yhteisöjä jakaneen sodan jälkeen. Aikana jolloin ei ollut poikkeuksellista, että lapsi syntyi saunassa, tai että perhe näki nälkää.

Moni olisi sen ajan Suomessa voinut ajatella, että itsenäisyys oli tilapäistä, että Suomi ei selviä. Mutta niin ei silloin ajateltu. Huolimatta siitä, että kaikki oli hyvin epävarmaa, huolimatta siitä, että kaikesta oli pulaa, ajateltiin isosti. Rakennettiin kansanvallan pyhättö, eduskuntatalo, monumentti nuorelle demokratialle. Haluttiin osoittaa, että uskoa on, että usko tulevaisuuteen on vahva.

För att det skall gå bra måste man många gånger göra rätt val. Och våga tänka stort. Och ha tillit till varandra.

När vårt land var tjugo år gammalt stod det igen inför en stor utmaning. För en människa idag, är det svårt att förstå det många män och kvinnor måste gå igenom, hur de kunde gå igenom två krig. Och hur ett land som tjugo år tidigare hade gått igenom ett inbördeskrig kunde ena sig då det krävdes.

När man tänker på vad som gör ett land starkt, vad som gör det framgångsrikt, så finns svaret i den egenskapen som de här händelserna återspeglar: i det att man stöder varandra, att det finns en tillit.

När ni gör ett grupparbete i skolan så går det mycket bättre om ni kan lita på att alla gör sitt, och det kan ni säkert oftast. Det här tycker jag att är vårt Finlands största styrka, att vi litar på varandra. Vi har förtroende för att det vi säger stämmer, och är sant. För då går allt mycket lättare. Det är den största gåvan vi, vi som lever här idag, fått av det hundraåriga Finland.

Se polku mitä Suomi on kulkenut, on rakennettu luottamuksella. Se on minun mielestäni satavuotiaan Suomen suurin lahja meille.

Moni on pohtinut tämän vuoden aikana mitä itse voisi antaa satavuotiaalle Suomelle. Mitä minä, sinä, tai meidän yhteisömme voisi antaa satavuotiaalle maallemme? Te olette ehkä pohtineet sitä täällä koulussakin.

Minulla on ajatus, jonka toivon juurtuvan mieliinne.

Me luotamme toisiimme, mutta joskus ehkä emme huomaa tai huomioi toisiamme tarpeeksi. Ja kuitenkin tiedämme, miten hyvältä tuntuu ja miten iloiseksi tulemme siitä, että joku huomioi. Siitä että joku kohtaa meidät hymyllä, ystävällisyydellä.

Minä toivon, että teidän lahjanne satavuotiaalle Suomelle olisi se, että aina kun näette yksin kulkevan ihmisen tulevan vastaanne kadulla, te hymyilisitte ja tervehtisitte. Olen varma siitä, että se henkilö ilahtuu – ja vastavuoroisesti ehkä iloisesti itse puolestaan tervehtii seuraavaa vastaantulijaa.

Jag hoppas att er gåva till det hundraåriga Finland är det, att ni alltid då ni ser en ensam människa komma emot er på vägen eller gatan, fast ni inte känner personen, hälsar med ett glatt hej. Jag är säker på att den människan blir glad och kanske hälsar glatt på nästa människa som kommer emot.

Jag hoppas också att ni berättar om det åt era föräldrar hemma, åt era syskon. Att ni får andra att komma med i den här gåvan.

På det sättet sprider sig det goda. Många hälsar, många småler – och många människor blir glada under en dags lopp. Och glada människor sprider goda saker omkring sig.

Ottakaa kaverit mukaan tämän lahjan lahjoittajajoukkoon. Koska hyvä kiertää – pankaa se yhdessä kiertämään.

Pienillä asioilla on iso merkitys. Tervehdys ja pieni hymy voi hyvin pelastaa jonkun päivän. Sillä voi olla iso merkitys niin nuorille kuin vanhoillekin. Sellaisille jotka ovat asuneet täällä pitkään – ja ehkä ennen kaikkea heille, jotka vasta ovat tänne tulleet.

Om vi alla tar varandra i beaktande och bemöter varandra vänligare skulle det utan tvekan vara bra för hela landet, för oss alla. Glädje som delas är dubbel glädje. Och det är en gåva som jag och ni kan ge Finland, världens bästa land, som imorgon fyller 100 år.

Siinä minun lahjatoiveeni satavuotiaalle Suomelle. Kiitos siitä, että sain jakaa tämän hetken kanssanne, ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää – glad självständighetsdag.