Puhe Kirkkonummen kunnanvaltuuston budjettikokouksessa 4.12.2017

Bästa fullmäktige,

Kun yhdeksän puoluetta neuvottelevat kunnan talousarviosta, niin kukaan ei voi saada kaikkea haluamaansa. Siitä huolimatta luulen, että tässä salissa istuu varsin tyytyväinen joukko valtuutettuja.  Vaikka ilmassa, niin meidän kunnassamme kuin muissakin, on epävarmuutta tulevien muutosten johdosta, niin ilmassa on myös positiivista virettä.

Kirkkonummella on edessään suuria haasteita mutta myös paljon mahdollisuuksia. Ei Tarmon tuoli ole niitä helpoimpia, sitä kukaan meistä tuskin väittää – mutta samalla luulen, että Suomen kaikista kunnanjohtajista varmaan 99 % mielellään ottaisi Kirkkonummen kunnan kaltaisen paketin johtaakseen. Meillä on asiat varsin hyvin, ja olen varma siitä, että Kirkkonummi tulee kuulumaan tulevaisuudessakin niihin kuntiin, joissa on hyvä asua ja elää.

Jag nämnde de kommande förändringarna. De ställer krav på oss, på Kyrkslätt. De ställer också krav på denna budget och på vår ekonomi.

Om några år är det troligt att social- och hälsovården sköts av landskapet Nyland. Det är en enorm förändring, den största förändringen i det självständiga Finlands historia. Därför är det viktigt att komma ihåg två saker. Det vi om några år ger över till landskapet måste vara i skick. Om det är ett fungerande servicenät är det troligt att det får bli kvar.

Lika viktigt är det nu att hålla kostnaderna i styr. Våra kommande statsandelar kommer att basera sig på en bild av hur vår kommunala ekonomi ser ut nu. De betyder att en kostnadsökning inom den sektor som ges över till landskapet kommer att inverka negativt på våra statsandelar.

On siis välttämätöntä, että me huolehdimme paitsi siitä, että maakunnalle siirtyvät toiminnot ovat houkuttelevia ja hyvin hoidettuja, myös siitä, että emme anna kustannustason karata käsistämme. Koska jos niin käy, niin se tulee näkymään vuosien ajan pienentyneinä valtionosuuksina siirtymän jälkeen.

Ulkopuolinen saa helposti kuvan, että kunnallinen päätöksenteko on eripuraa ja ristiriitoja. Tämänkin vuoden talousarvioneuvotteluista tällainen oli kaukana. Siitä kiitos teille kaikille ja erityisesti neuvottelut vetäneelle kunnanhallituksen puheenjohtajalle. Kun tämä talousarviokirja tänään hyväksytään, moni asia menee oikeaan suuntaan. Me saamme enemmän kestävää kehitystä, enemmän ennaltaehkäisevää työtä ja vähemmän eriarvoisuutta. Kaikki hyviä asioita tulevaisuutta ajatellen.

Mer hållbar utveckling, mer förebyggande arbete, mer sunda hus och mindre ojämlikhet. Det är alla bra saker med tanke på framtiden. Jag vill tacka er alla för er insats och hoppas på måttliga och väl underbyggda inlägg.

Lopuksi haluan vielä kiittää niitä lukuisia kunnan työntekijöitä, jotka tänäkin vuonna ovat tehneet hienoa työtä sen eteen, että Kirkkonummella olisi mahdollisimman hyvä elää.

Uponneen perään on turha haikailla

Putosivatko hanskat, kun neljä Meri-Lapin kuntaa päätti ulkoistaa terveydenhoitonsa Mehiläiselle?

Se jää nähtäväksi, mutta selvää on, että soten tiellä on runsaasti kantoja kaskessa. Kunnat eivät tiedä, mitä tuleman pitää ja päätöksenteon punaisen langan puute ei kasvata luottamusta prosessiin. Suomen itsenäisyyden ajan suurin uudistus on kutistunut puoluepoliittisten intohimojen taistelukentäksi – taisteluksi siitä, kumpi saa mitäkin. Se, mitä sen jälkeen jää käteen, näyttää kyynikon silmissä olevan toissijaista.

Tätä teatteria katsellessa ei ole ihme, että kunnat tekevät omia ratkaisujaan. Kun niillä ei ole varmuutta tulevaisuuden linjauksista, ne tekevät hätäisiä ratkaisuja. Joskus jopa Keskustan äänin, kuten Meri-Lapissa tehtiin. Muualla pohditaan parhaillaan SOTE-kiinteistöjen kohtaloa. Miten niille käy pohtivat kunnat, ja jonottavat kiinteistöyhtiöiden ovella myydäkseen heikossa kunnossa olevat kiinteistönsä alihintaan. Tuleepa ainakin jokin tulo, lienee ajatus.

Suomen terveydenhoito on Euroopan mittapuilla erittäin kustannustehokasta. Tämä on se taso, josta pitäisi lähteä parantamaan. Hallitusohjelmassa oli tähän hyvät eväät. Marraskuisena iltana 2015 ne eväät kuitenkin levisivät. Onnettomasta koplauksesta maakuntahallinnon ja valinnanvapauden välillä on tullut koko sote-uudistuksen kompastuskivi. Se on estänyt järkevän asteittain etenemisen ja pakottanut hallituksen yrittämään ratkaista koko paketti kerralla. Kerralla, jotta kukaan ei sitä saisi seuraavien vaalien jälkeen purettua.

”Sote-uudistuksen alkuperäiset ylevät tavoitteet on kadotettu jo aikaa sitten ja tilalle on astunut politiikka”, totesi sote-uudistustyötä pitkään seurannut professori Jussi Huttunen 20.11.2017 Helsingin Sanomissa. Samoilla linjoilla on valtaosa asiaan perehtyneistä asiantuntijoista.

Luottamus hallituksen sisällä on ilmeisen heikko. Luottamuksen puute vie järjenvastaisiin konstruktioihin, kuten maakuntauudistuksen ja valinnanvapauden yhdistämiseen. Ja sellaiset konstruktiot puolestaan tekevät koko uudistuksesta äärettömän monimutkaisen, huonosti tavoitteitaan palvelevan – ja hallitusohjelman vastaisen.

Poliittinen pääoma on katoavaista. Tämän uudistuksen kohdalla se on mennyttä, ja tämä tulisi tunnustaa. Se on uponnut kustannus jonka perään on turha haikailla. On totta, että parlamentaarisella valmistelulla on haasteensa. Mutta siinä umpikujassa jossa olemme se tuntuu ainoalta ulospääsytieltä. Se on myös paras tae sille, että mihin tahansa ratkaisuun päädymmekään, niin se pysyy.

Samassa yhteydessä olisi syytä pohtia sitä, mitä voisimme saada irti olemassa olevista toimivista rakenteista – parhaista käytännöstä, kunnista ja terveydenhoitopiireistä – askel askeleelta edeten.

Ilmanlaatumerkintä tulisi ottaa käyttöön julkisissa rakennuksissa

Koulun pitää olla valmis elokuussa kolmen vuoden päästä, mutta päätöksenteko yskii. Pöydällepanoihin lautakunnassa tärvätty aika kurotaan umpeen rakentamisaikataulua rukkaamalla.

Suunnittelijat pitää kilpailuttaa, mutta laatumittareita ei uskalleta käyttää. Halvin suunnittelija käyttää suunnitteluun vähiten aikaa, mutta hänet valitaan ja koulua lähdetään toteuttamaan halvimman suunnitelman pohjalta.

Toteuttajaksi valitaan halvin tekijä, jolla on kyseenalainen maine. Mutta parin vuoden takaiseen hankintaan liittynyt oikeusprosessi pelottaa ja pelataan varmaan päälle – hankintainsinöörin näkökulmasta.

Rakentamisen aikana harkitaan työmaan suojaamista teltalla. Kireän budjetin takia se jätetään kuitenkin tekemättä. Runsasvetinen talvi kastuttaa rakenteet ja kuivaustoimet pidentävät runkorakentamisvaihetta.

Menetetty aika joudutaan juoksemaan kiinni pinnoitustyövaiheessa. Betonin kosteusmittaukset tulkitaan optimistisesti, ja muovimatto laitetaan vielä aavistuksen märän betonin päälle – kiire kun on.

Luovutuksen jälkeen kunta kilpailuttaa rakennuksen huoltotyön. Oy Huolto Ab voittaa kilpailutuksen alihintaisella tarjouksella. Heikki Huoltomiehellä on 20 muutakin huoltokohdetta, jotka hän tuntee kaikki yhtä huonosti, kuin tämän koulurakennuksenkin. Ensimmäisenä talvena kattokaivot tukkeutuvat ja vesi vuotaa voimistelusaliin.

Tapahtumakuvaus ei ole poikkeuksellinen, eikä edes erityisen kuviteltu. Se kuvaa suomalaiselle – valitettavasti usein julkisen puolen – rakentamiselle liiankin tuttuja menettelytapoja, jotka ovat kaukana vastuullisesta toiminnasta. Seurauksista kärsivät niin lapset kuin aikuisetkin. Niin omassa kunnassani kuin muuallakin. Maksumiehiksi joutuvat kuntalaiset.

Kirkkonummen Gesterbyn koulukeskukseen tuli muutama viikko sitten rivi parakkeja, tilapäisiä koulukontteja. Naapurikunnassa Siuntiossa vastaavissa konteissa opiskelee kohta 75 % kunnan oppilaista. Eivätkä nämä kunnat ole mitenkään yksin. Liian moni koululaisistamme, päiväkotilapsistamme ja opettajistamme työskentelevät joka päivä sairaissa tiloissa.

Jotain olisi siis tehtävä.

Kunnallisiin päätöksentekoprosesseja johtaville ihmisille pitää vääntää vaikka rautalangasta se tosiasia, että rakentamiseen ja suunnitteluun on varattava sen vaatima aika ja raha. Piste.

Hankinnoissa pitää käyttää laatumittareita ja alihintainen tarjous pitää uskaltaa hylätä. Piste.

Rakennustyömaa pitää suunnitella siten, ettei kastumista tapahdu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun eristeet tuodaan paikalle, rakennuksen päällä tulee olla huppu. Piste.

Huoltotoimenpiteet tulee koordinoida sellaisen ihmisen toimesta, joka on ollut prosessissa mukana jo suunnittelu- ja rakentamisvaiheessa. Piste.

Ja lopuksi: kuntotutkimus ei ole asia, johon turvaudutaan vasta ongelmien ilmetessä. Kuntotutkimuksen tulee olla oleellinen osa huoltosuunnitelmaa. Tällä hetkellä ravintolan ovessa on terveystarkastajan myöntämä hymynaama merkkinä siitä, että voit syödä ravintolassa turvallisesti.

Miksi emme ottaisi käyttöön samaa merkintää julkisissa rakennuksissamme? Rakennus, joka on läpäissyt joka viides vuosi tehtävän kuntotutkimuksen ja joka toinen vuosi vierailevan homekoiran saa hymynaaman oven pieleen. Tällöin isä, joka vie poikansa aamulla päivähoitoon voi olla varma siitä, että päiväkoti on terveyden kannalta lapselle turvallinen. Asia, jonka pitäisi luonnollisesti olla hyvinvointiyhteiskunnassamme itsestään selvä asia.

Puhe eduskunnan keskustelussa käräjäoikeusuudistuksesta 8.11.2017

Ärade talman, arvoisa puhemies,

”Tuomariliitto pitää selvänä, että ehdotus vaarantaa kansalaisten oikeusturvan ja yhdenvertaisuuden ilman, että sillä olisi merkitystä valtion talouden kannalta.”

Tämä on suora sitaatti, ja aika selvää tekstiä. Tekstiä, josta olisi syytä ottaa koppi. Muutama vuosi siitä, kun edellinen uudistus tehtiin, ollaan nyt taas tekemässä – ja vielä äärimmäisin kyseenalaisin, puhtaasti fiskaalisin perustein – oikeusjärjestelmäämme leikkauksia.

Ja ei, vetoaminen siihen että digitaalisuus jotenkin pelastaisi tilanteen ei tässä asiassa käy. Tämä uudistus uhkaa selvästi kansalaisten yhdenvertaisia oikeuksia saada oikeutta.

Henkilö joka haluaa käsittelyn muulla kuin suomen kielellä on jo nyt heikommassa asemassa lain edessä. Tämä uudistus pahentaa asiantuntijoiden mukaan tilannetta.

Nämä ovat huolia joita voi ohittaa olankohautuksella, tai sitten ne voi ottaa vakavasti.

Jo nyt on vaikeuksia löytää riittävästi ruotsinkielentaitoista henkilökuntaa tuomioistuimiin. Ja alustavat tiedustelut viittaavat siihen, että kun nyt lakkautetaan toimipisteitä sekä läntiseltä että itäiseltä Uudeltamaalta, niin nämä henkilöt eivät tule muuttamaan työn perään Espooseen tai Vantaalle.

Värderade talman,

Man frågar sig varför denna reform görs. Vi har inte ännu hunnit utvärdera den tidigare reformen. Och de finansiella kalkylerna är mycket klena.

Samtidigt säger de sakkunniga entydigt, att vi genom det här förvärrar den regionala ojämlikheten liksom de språkliga rättigheterna.

Det har betydelse att vi i ett land som Finland kan säga att alla är lika inför lagen. Och då räcker det inte att man bara konstaterar att man skall fästa uppmärksamhet vid det, för strukturerna har också betydelse.

Man skall inte med vett och vilja försämra situationen när man har andra möjligheter, när det finns ett annat val.

Arvoisa puhemies,

Muutamia muita erikoisuuksia tästä ehdotuksesta:

Pietarsaaressa on uudet, kalliilla remontoidut tilat, joiden vuokrasopimus on voimassa vuoteen 2025. Tämä piste suljetaan siitä huolimatta. Onko tämä mitenkään perusteltavissa taloudellisin argumentein?

Samaan aikaan vanhoissa tiloissa toimiva pienempi Kauhavan yksikkö saa jatkaa.

Raaseporissa on tilaa, mutta Espoon raastuvanoikeus joudutaan Raaseporin lakkauttamisen myötä laajentamaan.

Moni on jo nostanut esille Varkauden tapauksen, ja mitä toimintojen siirtäminen Kuopioon todellisuudessa tulee maksamaan.

Tämän uudistuksen jälkeen ruotsinkielisiä tuomioistuinharjoittelupaikkoja on ainoastaan 2 kpl, ja molemmat sijaitsevat Ahvenanmaalla. 138 paikasta kaksi on ruotsinkielisiä, ja ne siis sijaitsevat Ahvenanmaalla. Oletteko tosissanne sitä mieltä, että tässä turvataan kaikkien tasavertaiset oikeudet lain edessä?

Lapissa on pitkät etäisyydet jo nyt, eikä maantietoa voi muuttaa. Mutta tuomioistuinten paikat ovat meidän käsissämme. Esimerkiksi ulosottoasioissa Ivalossa asuvan henkilön pitää vastedes matkustaa Ouluun asti, 510 kilometriä. Onko se oikein ja kohtuullista?

Tasavertainen asema oikeuslaitoksen edessä on perustavaa laatua oleva oikeus. Se on oikeusvaltion perusta. Sitä ei kannata muutaman hypoteettisen miljoonan takia uhrata.

Jos säästöt ovat kyseenalaiset. Jos suomalaisten oikeusturva on uhattuna. Jos tasavertainen kohtelu tuomioistuimien edessä jo nyt on heikkoa. Jos ilmenee selkeästi, että tämä kasvattaa sekä alueellista että kielellistä epätasa-arvoa. Niin eikö tämä esitys, arvoisa puhemies, olisi silloin syytä kuopata?

On aika palauttaa subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ollut suomalaisen varhaiskasvatuksen peruspilari. Se on taannut kaikille suomalaisille lapsille tasavertaiset oikeudet laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Se on niinikään ollut yksi lastensuojelun tärkeimmistä työkaluista; varhaiskasvatukseen osallistuvan lapsen perheessä ilmeneviin ongelmiin on ollut mahdollista tarttua aikaisessa vaiheessa.

Hallitus päätti vuonna 2015 rajata tätä subjektiivista oikeutta niin, että se rajoittuisi 20 tuntiin varhaiskasvatusta viikossa perheissä, joissa toinen vanhemmista on kotona työttömänä tai hoitamassa muita lapsia. Päätöstä kritisoitiin jo silloin ankarasti. Sen arveltiin johtavan lisääntyvään byrokratiaan ja sen pelättiin eriarvoistavan lapsia. Arvioituja säästöjä kyseenalaistivat niin Kuntaliitto kuin Valtiovarainministeriökin.

Kirkkonummen kunnanhallituksen enemmistö päätti kaksi vuotta sitten toimia lakimuutoksen mahdollistamalla tavalla. Kirkkonummella oikeutta varhaiskasvatukseen rajattiin. Toimenpiteellä tavoiteltiin noin 500 000 euron säästöä vuositasolla. Monet naapurikuntamme – esimerkiksi Espoo ja Helsinki – toimivat toisin. Näissä kunnissa oikeutta ei rajattu.

Tästä päätöksestä on nyt kulunut kaksi vuotta. Kuntaliiton kuntabarometrin mukaan säästöt koko maan tasolla ovat olleet oleellisesti hallituksen arvioita pienemmät – ensi vuonna kunnat arvioivat säästöjä tulevan koko maan tasolla noin 10 miljoonaa euroa. Kirkkonummen kunnanhallituksen pyytämään selvityksen mukaan toimenpide ei ole Kirkkonummella tuonut säästöjä lainkaan.

Säästämättä euroakaan olemme luoneet byrokratiaa, tarveharkintaa ja eriarvoisuutta. Se on nyt mahdollista korjata. Siksi me toivomme, että Kirkkonummi tulevassa budjetissaan palauttaa kuntaamme lapsen subjektiivisen oikeuden kokopäiväiseen varhaiskasvatuksen niin, että perheet itse, elämäntilanteesta riippumatta, voivat päättää minkälainen päivähoito heille sopii parhaiten – kuntamme ja lastemme parhaaksi.

Anders Adlercreutz kansanedustaja, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, RKP
Minna Hakapää, kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja, Vihreät
Hanna Haikonen, kunnanhallituksen jäsen, Kokoomus
Pirkko Lehtinen, kunnanhallituksen jäsen, SDP
Riikka Purra, kunnanvaltuutettu, Perussuomalaiset
Rita Holopainen, kunnanhallituksen varajäsen, KD
Irja Bergholm, kunnanvaltuutettu, Vasemmistoliitto
Antti Salonen, kunnanhallituksen jäsen, Keskusta
Pekka Sinisalo, kunnanhallituksen jäsen, Sininen valtuustoryhmä

Puhe Asunnottomien yön juhlaseminaarissa 17.10.2017

Hyvät ystävät,

Mitä pitää tapahtua, että ihminen alkaa kokea, ettei hänellä ole enää sijaa yhteiskunnassa; että hän kokee ajautuneensa umpikujaan, josta ei tunnu olevan tietä ulos. Mitä pitää tapahtua, että ihmiseltä katoaa usko itseensä ja ympäröivään maailmaan? Että tekee mieli antaa kaiken vain olla. Heittäytyä ajelehtimaan.

Humanistina haluan väittää, ettei mitään sellaista, mitä ei voisi tapahtua meistä kenelle tahansa: kuka tahansa voi palaa loppuun, joutua työttömäksi, tehdä konkurssin, menettää itselleen tärkeän ihmisen, joutua väkivaltaisen käytöksen kohteeksi tai sairastua vakavasti. Olemme oman onnemme seppiä vain tiettyyn pisteeseen asti. Tämä saattaa meiltä helposti unohtua silloin kun kaikki on elämässämme hyvin. Syntyy kaksi luokkaa: ”ne”, joilla homma ei tunnu olevan hanskassa ja ”me”, jotka osaamme kantaa itsestämme vastuun. Tätä kutsutaan kaikkivoipaisuuden harhaksi.

Toiseuden tunne ja yhteisistä käytännöistä syrjäytyminen, ei ole pelkästään henkilökohtainen tragedia. Se on asia, joka murentaa koko yhteiskuntaa. ”Ne”, nuo ”toiset” tarvitsevat apuamme ja välittämistämme. Välittäminen tekee henkisesti kokonaisempia myös ”meistä”, joilla menee hyvin.

Aina ei elämä mene suunnitellusti. Hyvinvointiyhteiskunnan tunnistaa turvaverkosta, johon ihminen putoaa hädän hetkellä. Putoaja voi olla minä, sinä tai ”se joku”. Yhtä lailla auttaja voi olla minä, sinä tai ”se joku”. Yhteiskunnastamme tulee sitä parempi, mitä vähemmän on ”poispäin katsojia”, mitä vähemmän ulkoistamme välittämisen ”joillekuille muille”.

Yhteiskuntamme kahtiajakoisuudella on monet kasvot. Tänään olemme täällä keskustelemassa niistä. Olemme täällä muistuttamassa itseämme ja toisiamme asioista, jotka hyvin oleellisesti ja perustavanlaatuisesti kytkeytyvät perusturvallisuuden tunteeseen ja hyvinvointiin. Eriarvoisuus koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella.

Eriarvoisuus ja eriarvoisuuden tunne on yhteiskuntamme kahtiajakautumisen perimmäisiä syitä.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos määrittelee eriarvoisuuden näin: eriarvoisuus on vältettävissä oleva ero, joka on epäoikeudenmukainen ja eettisesti väärin.

Epäoikeudenmukainen ja eettisesti väärin.

Eriarvoisuudella on monet kasvot, ja sen takia siihen ei löydy yhtä ainoaa ratkaisua tai yhtä taikasanaa, eikä sen torjumiseksi riitä yhden väärän politiikkatoimen korjaaminen.

Suomalainen yhteiskunta on rakentunut hyvinvointivaltion periaatteelle. Huolehdimme toisistamme. Yhteiskunnan turvaverkko auttaa avun tarpeessa olevia. Mutta me tiedämme kuitenkin, että hyvinvointivaltiossamme kaikki eivät voi hyvin. Terveyden ja hyvinvoinnin jakautuminen Suomessa on yhä eriarvoisempaa. Eriarvoisuus näkyykin THL:n mukaan viime kädessä juuri terveyseroina. Tähän tulevan sosiaali- ja terveydenhuoltouudistuksen tulisikin kaikkein pontevimmin pureutua – uudistus ei saa johtaa siihen, että eriarvoisuus ihmisten välillä kasvaa.

Valitettavasti monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että näin on vaarassa käydä. Esimerkiksi Suomen sosiaali ja terveys ry. SOSTE teki viime keväänä Sosiaalibarometrikyselyn, jonka mukaan lähes puolet sosiaali- ja terveysjohtajista eivät usko sote-uudistuksen vähentävän eriarvoisuutta. Sen sijaan voikin käydä niin, että jo syrjäytymisvaarassa olevat sekä syrjäseuduilla asuvat joutuvat kokemaan eriarvoisuutta niin sote-palveluiden laadussa kuin niihin pääsyssä. Sama koskee terveyserojen kaventamista – vain 7 prosenttia sote-johtajista uskoo niiden vähentyvän sote-uudistuksen myötä. Vastaavien kyselyiden ja asiantuntijoiden lausunnot antavat siis syytä huoleen.

Eriarvoisuus johtaa terveys- ja hyvinvointieroihin, mutta asetelma menee myös vastaavasti toisin päin: terveys-ja hyvinvointierot johtavat eriarvoisuuteen. Esimerkiksi terveys- ja mielenterveysongelmien kanssa kamppailevilla on vaikeampaa saada työtä ja näin ollen heillä on suurempi riski joutua yhteiskuntamme ulkopuolelle ja heidän sosiaalinen asemansa on vaarassa heikentyä.

Eduskunnan sisäilmaryhmä, jonka perustajiin kuulun, järjesti viime viikolla sisäilmaseminaarin eduskunnassa. Paikalla oli moni sisäilmaongelmista kärsivä ihminen ja heidän hätä oli ilmeinen. Yksi niistä oli Mari, joka oli altistunut sisäilmaongelmille niin vahvasti, että hän oli joutunut jättämään kotinsa. Hän oli menettänyt asuntonsa, ja nukkui tällä hetkellä teltassa tai vanhempiensa keittiön lattialla. Sairaus, altistuminen sisäilman haitta-aineille, oli ajanut hänet kodittomaksi, syrjäytymisen partaalle. Mari kuitenkin sanoi, että ei suostu syrjäytymään. Vaikka hätä oli suuri, hän kuitenkin sanoi päättäneensä taistella, itsensä ja muiden kaltaistensa takia. Hän halusi nostaa ongelman esille ja otsikoihin, meidän tietoisuuteemme.

Mutta aina ei voi jaksaa. Joskus vastus on liian suuri.

Mielenterveyshäiriöistä kärsii tutkimusten mukaan noin joka viides aikuinen. Jopa puolet ihmisistä kärsii niistä joskus elämänsä aikana.

Mielenterveysongelmat ovat myös yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeelle päätymiselle. Usein mielenterveysongelmat alkavat jo aikaisin, lapsuus- ja nuoruusiässä, ja saattavat jatkua läpi elämän, mikäli hoitoon ei pääse ajoissa tai se ei ole toimivaa. Yli puolella mielenterveyshäiriöistä kärsivillä ei ole minkäänlaista hoitoa ja vain viidesosa on laadullisesti hyvässä hoidossa. Valitettavasti mielenterveystyö on sote-uudistuksessa jäänyt varjoon. Tarvitsisimme kansallisen pitkän aikavälin mielenterveysohjelman, mutta myös välittömästi panostuksia varhaisen puuttumisen palveluihin ja riittävään määrän psykiatrisia sairaanhoitajia terveyskeskuksissa.

Myös koulutuksella on suuri merkitys eriarvoisuuden vastaisessa kamppailussa. Meillä on Suomessa toimiva koulujärjestelmä, joka takaa peruskoulupaikan kaikille. Tämä on Suomen menestystarinan kulmakivi. Tasavertainen, hyvä koulu kaikille – tästä on pidettävä kiinni. Meidän on nähtävä että, tasa-arvoinen koulutus ja sen saatavuus – varhaiskasvatuksesta lähtien – on yksi tärkeimpiä aseitamme eriarvoisuuden torjunnassa.

Koulutus linkittyy vahvasti mahdollisuuksiin päästä työelämään. Tällä hetkellä on yhä kasvava ryhmä nuoria, jotka peruskoulun jälkeen jäävät syrjään yhteiskunnasta. Tämä koskee ennen kaikkea poikia. Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi viime keväänä analyysin, jonka mukaan jopa 79 000 työikäistä miestä ovat syrjäytyneitä, kokonaan työ- ja opiskeluelämän ulkopuolella tai muuten vaikeasti työllistettäviä. EVAn mukaan miesten mahdollisuudet työmarkkinoilla lepäävät koulutuksen varassa, mutta tyttöjen ja poikien koulutuspolut eriytyvät jo varhaiskasvatuksessa. Työllistymisongelmien taustalla voi myös olla yksinäisyys, saamatta jäänyt opiskelupaikka tai esimerkiksi mielenterveysongelmat. Tämän takia etsivään nuorisotyöhön pitäisi panostaa enemmän ja kouluissa tulisi olla mahdollisuus tavata niin terveydenhoitajaa, kuraattoria ja psykologia, jotta kukaan ei jäisi ongelmiensa kanssa yksin. Kaikille pitää taata mahdollisimman tasa-arvoiset lähtökohdat onnelliseen ja tasapainoiseen elämään.

Monella on Suomessa taloudellisesti tiukkaa – luvut vuodelta 2015 kertovat, että Suomessa eli köyhyys- tai syrjäytymisriskissä noin 869 000 henkilöä. Huono-osaisuus näkyy myös maksuhäiriömerkintöjen kasvuna, joka muutenkin on Suomessa ollut korkealla jo viimeiset kymmenen vuotta.

On helppo pudota reunan yli. Melkein 20 prosenttia meistä suomalaisista on vaarassa jäädä junasta.

Se tarkoittaa, että noin joka kuudes kadulla vastaan tulevasta henkilöstä ehkä joutuu pärjäämään nuudeleilla, makaronilaatikolla tai kaurapuurolla kuukauden loppupuolella.

Siitä me olemme tulleet tänään keskustelemaan. Siitä, että nämä numerot eivät pelkästään ole kasvottomia tilastomerkintöjä, vaan että kyseessä ovat meidän lähimmäisemme.

Puhumme naapurissa asuvasta vanhasta pariskunnasta jonka rahat eivät riitä maitoon tai kahviin koska lääkkeiden hinnat ovat nousseet.

Puhumme ehkä siitä nuoresta tytöstä jonka opinnot eivät ota edetäkseen ja joka loppujen lopuksi jättää ne kesken – vain jäädäkseen työttömäksi.

Puhumme pienen perheen isästä jonka pitää tehdä kahdet työt, eikä kuitenkaan jää tarpeeksi rahaa laskujen maksamiseen kuun lopussa.

Puhumme yksityisyrittäjästä joka huomaa, että hänen on luovuttava yrityksestään ja unelmastaan, jotta selviäisi.

Puhumme miehestä, joka on tullut Suomeen vainoa pakoon, mutta joka ei ikinä pääsee edes työhaastatteluun.

Puhumme kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneesta naisesta joka ei uskalla palata takaisin lähtömaahansa ja sen takia jättäytyy yhteiskuntamme ulkopuolelle, pelosta.

Puhumme heistä, jotka eivät enää jaksa ja jotka löytävät itsensä paljaan taivaan alla nukkumasta eräänä lokakuisena aamuna – tänäänkin.

Hyvät kuulijat,

Kenenkään ei pitäisi Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnan mallimaassa joutua tilanteeseen, jossa ei löydy kattoa päänsä päälle. Jokaisella meistä pitää lapsesta lähtien olla luottamus siihen, että saamme hädän hetkellä jostakin apua. Olennaista on pohtia, miten voisimme sekä yksityishenkilöinä että valtiona paremmin tavoittaa ne, jotka ovat heikoimmassa asemassa? Mitä uutta voimme tehdä ongelmia ratkoaksemme? Mitä vanhoja hyviä tapoja ja käytäntöjä voisimme ottaa uudelleen käyttöön. Näitä kysymyksiä toivon meidän pohtivan täällä tänään – ja myös huomenna omissa ystävä- ja työpiireissämme.

Viestini tänään meille kaikille on: älkäämme ulkoistako välittämistä. Ja toisaalta, luokaamme yhteiskunnallisen päätöksenteon osalta painetta vähäosaisista välittämiseen. Oma ja läheistemme hyvinvointi on suorassa suhteessa joka ikisen suomalaisen hyvinvointiin.

Asunnottomuudella on yhtä monet kasvot kuin on asunnottomia. Hyvin harva on itse valinnut asunnottomuuden. Syrjäytyminen on yleensä monen tekijän summa: on työttömyyttä, mielenterveyteen tai terveyteen liittyviä ongelmia, perheväkivaltaa, päihdeongelmia, työkyvyttömyyttä, vähävaraisuutta.

On tilanteita, jolloin yhteiskunnan turvaverkossa on ollut reikä ja joku on pudonnut siitä läpi ilman, että auttavia käsiä on löytynyt. Jokaisen tarina on yksilöllinen, mutta selvää on, että jokainen heistä on tarvinnut, tai ainakin olisi tarvinnut, apua.

Tarvitsemme inhimillisyyttä ja ilmapiirin, jossa uskallamme hakea apua sitä tarvitessamme. Tarvitsemme matalan kynnyksen palveluita, sekä tukea itsenäistyville nuorille syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tarvitsemme elämänhallinnan tukitoimintoja sekä toimivia ja asianmukaisia hoitomahdollisuuksia päihde- ja mielenterveysongelmaisille. Köyhyysloukkujen poistaminen on myös tärkeää – tarvitsemme työmahdollisuuksia, uusia työn tekemisen muotoja, ja työstä ansaitulla rahalla pitää pystyä pärjäämään.

Samalla on tärkeää huolehtia sosiaali- ja terveysalan henkilökunnan työhyvinvoinnista ja heidän jaksamisestaan. Ihmiskontakti on autettavalle ja tukea tarvitsevalle usein korvaamaton. On äärimmäisen tärkeää, että kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi, ja henkilökunnalla on tässä tärkeä rooli. Kuten myös jokaisella meistä.

Me emme kaikki ole samanlaisia. Me haluamme eri asioita, arvostamme eri asioita, toivomme elämästämme eri asioita. Se on luonnollista erilaisuutta.

Eriarvoisuus taas on eri asia. Palaan alun määritykseen: eriarvoisuus on vältettävissä oleva ero, joka on epäoikeudenmukainen ja eettisesti väärin.

Se on eettisesti väärin.

Se taas tarkoittaa, että meidän jokaisen velvollisuus on huomata se, ja torjua se. Estää sen syntymistä, ja pohtia sen syntymisen syitä. Sitä olemme tulleet tänään tänne tekemään.

Koska jokainen ”niistä” voisi olla minä tai sinä – niin vaikea kuin sitä onkaan elämän hymyillessä uskoa.

The values of democracy can’t be relative

Is democracy a relative concept, as many here today have suggested?

We can argue that democracy can take many forms, that the practicalities can be diverse. But its basic values can’t be.

Democracy has to be based on the equal opportunity for everybody to participate in the process, regardless of gender, ethnicity, sexual orientation, religion – with the same rights, and the same obligations.

Stability and democracy go hand in hand.
There is a reason to be concerned because of the recent setbacks we have seen in this regard.

There is reason to be concerned about the situation in Turkey, where press freedom is being circumvented as we speak, and with that, democracy itself.

There is reason to be concerned about the situation in Venezuela, another example of how a failure of democracy, rising authoritarianism, fast can lead to the destruction of the very foundations of a functioning society.

There is reason to be appalled by what the government of Myanmar is doing to its Rohingya-minority.
This list can, unfortunately, go on.

The representative of Syria said that “war and destruction can’t lead to democracy”. That is true.

But if voices are not allowed to be heard unrest follows; suppression can lead to war and destruction too.

Democracy is the key to stability, and its values are absolute, not relative.

(Speech at the 137th IPU congress, Committee on Human Rights and Democracy)

Maakuntien rahoituslogiikka ei toimi

Kunnanvaltuutetut ympäri Suomea ovat aloittaneet uuden kauden. Taloustilanne on parempi kuin aikoihin. Samalla jokaisella valtuutetulla on syytä olla huolissaan siitä, miltä kunnan talous näyttää sen jälkeen, kun maakuntauudistus on astunut voimaan. Hallituksen kaavailema maakuntauudistus kun uhkaa heittää useiden kuntien talouden logiikan päälaelleen. Niidenkin, joilla on hyvä veropohja.

Hallituksen esityksen mukaan 12,47 prosenttiyksikköä kuntaverosta siirretään uudistuksen yhteydessä kunnilta valtiolle riippumatta siitä, paljonko kunnat ovat käyttäneet nyt maakuntien hoidettaviksi siirtyviin toimintoihin. Mahdollinen alijäämä kompensoidaan valtionosuuksilla siten, ettei mikään kunta ”kärsi” enempää kuin maksimissaan 100 euroa per asukas. Karkeasti laskettuna tämä tarkoittaa automaattista alijäämää monissa kunnissa, jotka ovat tähän asti pärjänneet hyvin. Lisäksi tämä tarkoittaa sitä, että monet aiemmin kutakuinkin itsenäisesti pärjänneet kunnat tulevat uudistuksen jälkeen olemaan vahvasti valtionosuuksista riippuvaisia. Valtionosuus tulee muodostamaan ison osan monen kunnan budjetista.

Uudistuksen jälkeen 32 % Espoon budjetista koostuu valtionosuuksista. Kauniaisissa vastaava prosenttiosuus on 57 % ja Kirkkonummella 36 %. Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kunnat, jotka tähän asti ovat pärjänneet suhteellisen itsenäisesti, tulevat jatkossa olemaan enemmän tai vähemmän valtion holhouksen alaisia ja valtionosuusjärjestelmän oikkujen armoilla. Valtionosuusjärjestelmä kun ei uudistuksen jälkeen rakennu objektiivisesti mitattavien muuttujien varaan, vaan kuvaan siitä, miltä kuntien talous näytti ennen uudistusta.

Nyt kaavailtu kehityssuunta on mielestäni täysin järjenvastainen. Kun päälle lisätään vielä valtion vahva ohjausvalta maakunnissa, voi kuntien ja maakuntien itsehallintoa kyseenalaistaa.

Miten meidän sitten pitäisi toimia?

Jos lähdemme siitä, että SOTE- ja maakuntauudistus viedään läpi, minimivaatimuksena pitäisi olla, että maakuntien rahoitusmallia tarkistetaan. Näen tässä kaksi vaihtoehtoa:

Yksi vaihtoehto on, että sen sijaan että siirretään määrätty määrä veroäyrejä kunnilta valtion kautta maakunnille, siirretään maakunnille vain se summa, joka vastaa uudistuksen myötä niihin siirtyvien toimintojen kuluja. Kunnille jäävä osuus puolestaan vastaisi kunnalle jäävistä toiminnoista syntyviä kuluja. Tämä malli ei ole ongelmaton, mutta toteutettavissa. Tiedämme jo tällä hetkellä varsin suurella tarkkuudella sen, miten paljon eri kunnat käyttävät rahaa tulevaisuudessa maakunnille siirtyviin toimintoihin. Malli olisi looginen, eikä vaarantaisi kuntien itsenäisyyttä.

Toinen, parempi vaihtoehto olisi maakuntaveron käyttöönotto. Maakunnat rahoittaisivat menojaan maakuntaverotuloilla ja kunnat hoitaisivat omat menonsa kunnallisverotuloilla. Molempien verojen taso voitaisiin säätää paikallisten tarpeiden mukaan ja kunnilla olisi maakuntien tapaan todellinen valta sekä tuloistaan että menoistaan. Uuden verolajin käyttöönottoon on aina syytä suhtautua skeptisesti, sillä se helposti johtaa verotaakan nousuun. Tässä tilanteessa vaihtoehtona on kuitenkin vahva valtiollinen ohjaus ja kuntien talouden vääristyminen. Tämä on mielestäni paljon huonompi vaihtoehto.

Kunnissa ymmärretään parhaiten, mitä sen asukkaat ja yritykset tarvitsevat. Kannan aitoa huolta siitä, että maakuntauudistus vaarantaa paikallisen päätäntävallan vastuunkannon. Valta ja vastuu kun kulkevat tunnetusti käsi kädessä. Vielä on aikaa arvioida maakuntauudistuksen heikkouksia avoimin mielin. Kehotan hallitusta tekemään niin.

Ryhmäpuheenvuoro ilmastopoliittisesta selonteosta vuoteen 2030, 27.9.2017

Arvoisa puhemies,

Nancy, Katarina, Irma ja José. Syyriassa vallitseva kuivuus, joka johtaa levottomuuksiin ja sisällissotaan. Ikirouta sulaa Siperiassa ja uhkaa kiihdyttää ilmastonmuutosta. Aavikot laajenevat Afrikassa, ja yhä useammat ihmiset eivät enää saa toimeentuloaan siinä maassa, jossa he ovat varttuneet. Kukaan ei voi ummistaa silmiään siltä, mitä näemme tapahtuvan. Tarvitsemme pitkä aikavälin toimia, mutta ennen kaikkea jo nyt. Välittömiä toimenpiteitä tarvitaan.

Valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma on konkreettinen, hyvin jäsennelty asiakirja, jossa kiinnitetään huomiota edessämme oleviin haasteisiin. Tavoitteena on hiilineutraalius vuonna 2045 ja voimakkaat päästövähennykset vuoteen 2030 mennessä.

Tämä kaikki on oikein hyvää – kyse on vain siitä, miten se saadaan toimeenpantua. Onko meillä tahtoa ja olemmeko oikealla tiellä?

Monet seikat viittaavat siihen, että emme näe tilanteen vakavuutta. Näemme vain osaongelmia ja ummistamme silmämme kokonaisuudelta.

Mitä teemme tällä hetkellä? Ohjaamme päästökauppatulot takaisin teollisuuteen. Emme käsittele polttoaineiden verotusta ilmastopolitiikan näkökulmasta, vaan pidämme sitä aluepolitiikan pelinappulana. Tarkastelemme budjettikirjan panostuksia joukkoliikenteeseen fiskaalisena harjoituksena, kun meidän pitäisi tarkastella niitä osana ilmastopolitiikkaa. Osaoptimointi ei riitä, vaan tässä tarvitaan kokonaisvaltaista ajattelua.

Ne, jotka uskaltavat ottaa haasteet vastaan, ovat voittajia myös taloudellisesti katsottuna. Rikkidirektiivi nosti tilapäisesti kustannuksia, mutta se tarjosi myös uusia mahdollisuuksia suomalaiselle cleantech-teollisuudelle. Sama koskee niitä, jotka rohkenevat tarkastella objektiivisesti nyt edessämme olevia haasteita.

Se polku, jolle tänään astumme ei vie perille – vaan lisätoimenpiteet ovat tarpeen. Suunnitelmassa selostetaan ansiokkaasti eri vaihtoehtoja. Meillä on oltava sekä lyhyen että pitkän aikavälin näkymä.

Liikenne on suurin yksittäinen asia vastuunjaossa.

Hallitus luottaa bioenergiapanostuksiinsa. Mutta kyse on siitä, onko määrä ja laajuus realistinen. Heikon hyötysuhteen polttoaineen tuottaminen heikon hyötysuhteen moottoreihin ei ole kestävä menetelmä.

Biopolttoaineita tarvitaan raskaaseen liikenteeseen. Niitä tarvitaan lentoliikenteeseen. Mutta henkilöautoliikenteen on tukeuduttava muihin ratkaisuihin. Samanaikaisesti on selvää, että biopolttoaine ei ole lyhyellä aikavälillä hiilineutraali. Meidän on saatava mahdollisimman nopeasti kaikki päästöt alas.

Henkilöautokannassamme tulisi viipymättä siirtyä polttomoottoreista sähkömoottoreihin. Hallituksen 250 000 sähköauton tavoite vuoteen 2030 mennessä ei ole kovinkaan kunnianhimoinen, jos verrataan Norjaan edelläkävijämaana, jonka tavoitteena on samana vuonna, että 60 -100 prosenttia kaikista markkinoille tulevista henkilöautoista on sähköautoja. Tämän vuoksi on tärkeää, että rakennamme mahdollisimman nopeasti latausverkoston.

Arvoisa puhemies,

50 prosenttia perusresursseistamme käytetään rakentamiseen. 40 prosenttia päästöistämme kohdistuu rakennuksiin. Sillä on suuri merkitys, miten ja mistä materiaalista rakennamme ja miten asumme.

Kilo puuta sitoo 1,8 kiloa hiilidioksidia. Puurakenteinen pientalo on sitonut itseensä 30 tonnia hiilidioksidia; siis yhtä paljon kuin kymmenen vuoden autolla ajamisesta keskimäärin syntyy. Puurakentamiseen panostaminen on ilmastotoimi. Tämän vuoksi on mitä tärkeintä, että hallitus tarkistaa lainsäädäntöä ja höllentää puurakentamisen normeja. Kun on ilmeistä, että tulemme lisäämään metsiemme hakkuita tavalla, joka lyhyellä aikavälillä puolittaa hiilinielumme, on erittäin tärkeää, että metsästä ottamamme puu menee pitkäikäisiin puutuotteisiin.

Meidän on globaalisti siirryttävä hiilineutraaliin kiertotalouteen jotta mukautuisimme maapallon kestokykyyn. Kuten olemme todenneet, tämä vaatii radikaalia muutosta varsinkin liikenteessä. Mutta myös pienemmät ilmastosuunnitelman toimet ovat tärkeitä kuten esimerkiksi yhteinen kävelyn ja pyöräilyn edistämisohjelma. Kaupungeissamme tarvitsemme laadukasta suunnittelua, joukkoliikenteen hyvän tason turvaamista myös jatkossa sekä muita kasvavaan ilmastotietoisuuteen perustuvia toimenpiteitä.

Hallituksen vuoden 2018 talousarviosta

Kansainvälisessä imussa Suomen talous on lähtenyt kasvuun ja siitä voimme kaikki olla iloisia. Se ei kuitenkaan ole tilanne joka jatkuu loputtomasti, ja ellemme itse uskalla uudistua, panostaa kestävään kasvuun, niin edessä voivat olla kylmät ajat.

Rakenneuudistukset ovat vielä tekemättä. Työelämää emme ole uudistaneet ja koko koulutussektori kärvistelee vieläkin parin vuoden takaisten leikkausten seurauksissa. Se, että Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto, VATT ja Suomen Pankki ovat päättäneet rahoittaa taloustieteiden huippuyksikön, siitä tulee kiittää näitä tahoja. Ei hallitusta, jonka budjetissa hanketta ei näy.

Etsikkoaika on hupenemassa.

Sen sijaan että näkisimme omat vahvuutemme – ketteryyden, koulutuksen, avoimuuden – niin koko tämä koneisto, tämä eduskunta, on vetämässä vanhoilla väsyneillä keppihevosilla kaikkien turhien uudistusten äitiä, maakuntauudistusta, maaliin. Poliittiset intohimot ovat sotkemassa koko pelikenttää ja seurauksena tästä kaikesta eivät ole ne kaavaillut 3 miljardin suhteelliset säästöt, vaan jotain ihan muuta. Tähän meillä ei ole varaa tilanteessa, jossa meidän pitäisi rakentaa ketteryyttä, joustavuutta ja kilpailukykyä.

Ketteryyttä ja kestävyyttä.

Näistä asioista Suomi on tunnettu. Ei kankeudesta, sisäänpäin kääntymisestä, ei välinpitämättömyydestä. 

Haluan nostaa esille yhden osan budjetista, joka tässä keskustelussa on jäänyt vähälle huomiolle.  Yhden osan joka vielä kärvistelee hallituksen, ilmeisesti poliittisista syistä, alkutaipaleillaan tekemien leikkausten kanssa.

Vuonna 2015 varsinaiseen kehitysyhteistyöhön meni budjetista 920 miljoonaa euroa.

Tänä vuonna tuo summa on 546 miljoonaa euroa. Se on iso pudotus, tilanteessa jossa Suomen virallinen tavoite on päästä 0,7 % bruttokansantulosta. Suomen koko kehitysyhteistyön odotetaan ensi vuonna olevan noin 0,4 % BKT:stä.

Suomi on sitoutunut antamaan 0,2 % bruttokansantulostaan kaikkein köyhimmille mailla, ja tähän tulee johdonmukaisesti pyrkiä. Tällä hetkellä tuo luku on 0,16 % tilanteessa, jossa meidän keskeinen päämäärämme on, hallituksen sanojen mukaan, äärimmäisen köyhyyden poistaminen, köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäminen sekä ihmisoikeuksien toteutuminen.

Me olemme kaukana tavoitteistamme. Tavoite ilman minkäänlaista todellista aikomusta saavuttaa tämä päämäärä on vain itsensä ja muiden huijaamista.

Suomen sitoumusten tulee johtaa konkreettisiin tekoihin. 

Tyhjät lupaukset, täyttämättömät sitoumukset syövät uskottavuuttamme kansainvälisessä yhteistyössä. Kehitysyhteistyö on pitkän tähtäimen työtä jossa sitoumuksienkin tulee olla pitkät. Ei hallituskauden mittaiset, ei sellaiset että ne romuttavat sillä, että kehitysyhteistyökriittinen puolue pääsee hallitusvastuuseen. Koska sellainen poukkoilu on paitsi vastuutonta myös taloudellisessa mielessä harkitsematonta. Jo panostettujen resurssien mitätöimistä.

Keskustelimme täällä viime viikolla Agenda 2030-ohjelmasta. Sen tavoitteet tulee ottaa vakavasti, koska se on Suomen etu.

Yksi keskeisistä kansainvälisen vastuun kysymyksistä on ilmasto, aikamme suurin globaali haaste.

Hallitus on näyttävästi nostanut esille ilmastopolitiikan keskustelun keskiöön ja se on hyvä asia.

Käytännön toteutus on kuitenkin ontuvaa, ja sitä on syystäkin kritisoitu.

Näyttää siltä, että ilmastopolitiikka on valjastettu ei konkreettisen ongelman ratkaisemiseksi, vaan politiikan teon välineeksi. Tässäkin on vaara, että kaadumme yhden totuuden poteroon. Fokus biotalouteen on niin vahva, että yksisilmäisyyden vaarat unohtuvat.

Tälläkin asialla on yhtymäkohtia kehitysyhteistyöhön. Aikaisemmin päästökaupasta tulleet tulot ohjattiin osaksi kehitys- ja ilmastorahoitusta. Tämä oli näkemyksellistä, uudistavaa politiikkaa jossa nähtiin yhteys päästöjen, ja siitä ensisijaisesti kärsivien välillä. Tämä hallitus on tässä asiassa toiminut toisin, ohjaamalla tulot takaisin päästölähteeseen. Ministeri Lintilän edeltäjä Olli Rehn ehdotti, että tähän puututtaisiin.

Vähimmäisedellytys on se, että tulot ohjataan päästöjä vähentäviin investointeihin. Se olisi tapa sekä tukea oman teollisuuden uudistustarpeita, että toimia vastuullisesti kansainvälistä ilmastopolitiikka ajatellen.