The values of democracy can’t be relative

Is democracy a relative concept, as many here today have suggested?

We can argue that democracy can take many forms, that the practicalities can be diverse. But its basic values can’t be.

Democracy has to be based on the equal opportunity for everybody to participate in the process, regardless of gender, ethnicity, sexual orientation, religion – with the same rights, and the same obligations.

Stability and democracy go hand in hand.
There is a reason to be concerned because of the recent setbacks we have seen in this regard.

There is reason to be concerned about the situation in Turkey, where press freedom is being circumvented as we speak, and with that, democracy itself.

There is reason to be concerned about the situation in Venezuela, another example of how a failure of democracy, rising authoritarianism, fast can lead to the destruction of the very foundations of a functioning society.

There is reason to be appalled by what the government of Myanmar is doing to its Rohingya-minority.
This list can, unfortunately, go on.

The representative of Syria said that “war and destruction can’t lead to democracy”. That is true.

But if voices are not allowed to be heard unrest follows; suppression can lead to war and destruction too.

Democracy is the key to stability, and its values are absolute, not relative.

(Speech at the 137th IPU congress, Committee on Human Rights and Democracy)

Maakuntien rahoituslogiikka ei toimi

Kunnanvaltuutetut ympäri Suomea ovat aloittaneet uuden kauden. Taloustilanne on parempi kuin aikoihin. Samalla jokaisella valtuutetulla on syytä olla huolissaan siitä, miltä kunnan talous näyttää sen jälkeen, kun maakuntauudistus on astunut voimaan. Hallituksen kaavailema maakuntauudistus kun uhkaa heittää useiden kuntien talouden logiikan päälaelleen. Niidenkin, joilla on hyvä veropohja.

Hallituksen esityksen mukaan 12,47 prosenttiyksikköä kuntaverosta siirretään uudistuksen yhteydessä kunnilta valtiolle riippumatta siitä, paljonko kunnat ovat käyttäneet nyt maakuntien hoidettaviksi siirtyviin toimintoihin. Mahdollinen alijäämä kompensoidaan valtionosuuksilla siten, ettei mikään kunta ”kärsi” enempää kuin maksimissaan 100 euroa per asukas. Karkeasti laskettuna tämä tarkoittaa automaattista alijäämää monissa kunnissa, jotka ovat tähän asti pärjänneet hyvin. Lisäksi tämä tarkoittaa sitä, että monet aiemmin kutakuinkin itsenäisesti pärjänneet kunnat tulevat uudistuksen jälkeen olemaan vahvasti valtionosuuksista riippuvaisia. Valtionosuus tulee muodostamaan ison osan monen kunnan budjetista.

Uudistuksen jälkeen 32 % Espoon budjetista koostuu valtionosuuksista. Kauniaisissa vastaava prosenttiosuus on 57 % ja Kirkkonummella 36 %. Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kunnat, jotka tähän asti ovat pärjänneet suhteellisen itsenäisesti, tulevat jatkossa olemaan enemmän tai vähemmän valtion holhouksen alaisia ja valtionosuusjärjestelmän oikkujen armoilla. Valtionosuusjärjestelmä kun ei uudistuksen jälkeen rakennu objektiivisesti mitattavien muuttujien varaan, vaan kuvaan siitä, miltä kuntien talous näytti ennen uudistusta.

Nyt kaavailtu kehityssuunta on mielestäni täysin järjenvastainen. Kun päälle lisätään vielä valtion vahva ohjausvalta maakunnissa, voi kuntien ja maakuntien itsehallintoa kyseenalaistaa.

Miten meidän sitten pitäisi toimia?

Jos lähdemme siitä, että SOTE- ja maakuntauudistus viedään läpi, minimivaatimuksena pitäisi olla, että maakuntien rahoitusmallia tarkistetaan. Näen tässä kaksi vaihtoehtoa:

Yksi vaihtoehto on, että sen sijaan että siirretään määrätty määrä veroäyrejä kunnilta valtion kautta maakunnille, siirretään maakunnille vain se summa, joka vastaa uudistuksen myötä niihin siirtyvien toimintojen kuluja. Kunnille jäävä osuus puolestaan vastaisi kunnalle jäävistä toiminnoista syntyviä kuluja. Tämä malli ei ole ongelmaton, mutta toteutettavissa. Tiedämme jo tällä hetkellä varsin suurella tarkkuudella sen, miten paljon eri kunnat käyttävät rahaa tulevaisuudessa maakunnille siirtyviin toimintoihin. Malli olisi looginen, eikä vaarantaisi kuntien itsenäisyyttä.

Toinen, parempi vaihtoehto olisi maakuntaveron käyttöönotto. Maakunnat rahoittaisivat menojaan maakuntaverotuloilla ja kunnat hoitaisivat omat menonsa kunnallisverotuloilla. Molempien verojen taso voitaisiin säätää paikallisten tarpeiden mukaan ja kunnilla olisi maakuntien tapaan todellinen valta sekä tuloistaan että menoistaan. Uuden verolajin käyttöönottoon on aina syytä suhtautua skeptisesti, sillä se helposti johtaa verotaakan nousuun. Tässä tilanteessa vaihtoehtona on kuitenkin vahva valtiollinen ohjaus ja kuntien talouden vääristyminen. Tämä on mielestäni paljon huonompi vaihtoehto.

Kunnissa ymmärretään parhaiten, mitä sen asukkaat ja yritykset tarvitsevat. Kannan aitoa huolta siitä, että maakuntauudistus vaarantaa paikallisen päätäntävallan vastuunkannon. Valta ja vastuu kun kulkevat tunnetusti käsi kädessä. Vielä on aikaa arvioida maakuntauudistuksen heikkouksia avoimin mielin. Kehotan hallitusta tekemään niin.

Ryhmäpuheenvuoro ilmastopoliittisesta selonteosta vuoteen 2030, 27.9.2017

Arvoisa puhemies,

Nancy, Katarina, Irma ja José. Syyriassa vallitseva kuivuus, joka johtaa levottomuuksiin ja sisällissotaan. Ikirouta sulaa Siperiassa ja uhkaa kiihdyttää ilmastonmuutosta. Aavikot laajenevat Afrikassa, ja yhä useammat ihmiset eivät enää saa toimeentuloaan siinä maassa, jossa he ovat varttuneet. Kukaan ei voi ummistaa silmiään siltä, mitä näemme tapahtuvan. Tarvitsemme pitkä aikavälin toimia, mutta ennen kaikkea jo nyt. Välittömiä toimenpiteitä tarvitaan.

Valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma on konkreettinen, hyvin jäsennelty asiakirja, jossa kiinnitetään huomiota edessämme oleviin haasteisiin. Tavoitteena on hiilineutraalius vuonna 2045 ja voimakkaat päästövähennykset vuoteen 2030 mennessä.

Tämä kaikki on oikein hyvää – kyse on vain siitä, miten se saadaan toimeenpantua. Onko meillä tahtoa ja olemmeko oikealla tiellä?

Monet seikat viittaavat siihen, että emme näe tilanteen vakavuutta. Näemme vain osaongelmia ja ummistamme silmämme kokonaisuudelta.

Mitä teemme tällä hetkellä? Ohjaamme päästökauppatulot takaisin teollisuuteen. Emme käsittele polttoaineiden verotusta ilmastopolitiikan näkökulmasta, vaan pidämme sitä aluepolitiikan pelinappulana. Tarkastelemme budjettikirjan panostuksia joukkoliikenteeseen fiskaalisena harjoituksena, kun meidän pitäisi tarkastella niitä osana ilmastopolitiikkaa. Osaoptimointi ei riitä, vaan tässä tarvitaan kokonaisvaltaista ajattelua.

Ne, jotka uskaltavat ottaa haasteet vastaan, ovat voittajia myös taloudellisesti katsottuna. Rikkidirektiivi nosti tilapäisesti kustannuksia, mutta se tarjosi myös uusia mahdollisuuksia suomalaiselle cleantech-teollisuudelle. Sama koskee niitä, jotka rohkenevat tarkastella objektiivisesti nyt edessämme olevia haasteita.

Se polku, jolle tänään astumme ei vie perille – vaan lisätoimenpiteet ovat tarpeen. Suunnitelmassa selostetaan ansiokkaasti eri vaihtoehtoja. Meillä on oltava sekä lyhyen että pitkän aikavälin näkymä.

Liikenne on suurin yksittäinen asia vastuunjaossa.

Hallitus luottaa bioenergiapanostuksiinsa. Mutta kyse on siitä, onko määrä ja laajuus realistinen. Heikon hyötysuhteen polttoaineen tuottaminen heikon hyötysuhteen moottoreihin ei ole kestävä menetelmä.

Biopolttoaineita tarvitaan raskaaseen liikenteeseen. Niitä tarvitaan lentoliikenteeseen. Mutta henkilöautoliikenteen on tukeuduttava muihin ratkaisuihin. Samanaikaisesti on selvää, että biopolttoaine ei ole lyhyellä aikavälillä hiilineutraali. Meidän on saatava mahdollisimman nopeasti kaikki päästöt alas.

Henkilöautokannassamme tulisi viipymättä siirtyä polttomoottoreista sähkömoottoreihin. Hallituksen 250 000 sähköauton tavoite vuoteen 2030 mennessä ei ole kovinkaan kunnianhimoinen, jos verrataan Norjaan edelläkävijämaana, jonka tavoitteena on samana vuonna, että 60 -100 prosenttia kaikista markkinoille tulevista henkilöautoista on sähköautoja. Tämän vuoksi on tärkeää, että rakennamme mahdollisimman nopeasti latausverkoston.

Arvoisa puhemies,

50 prosenttia perusresursseistamme käytetään rakentamiseen. 40 prosenttia päästöistämme kohdistuu rakennuksiin. Sillä on suuri merkitys, miten ja mistä materiaalista rakennamme ja miten asumme.

Kilo puuta sitoo 1,8 kiloa hiilidioksidia. Puurakenteinen pientalo on sitonut itseensä 30 tonnia hiilidioksidia; siis yhtä paljon kuin kymmenen vuoden autolla ajamisesta keskimäärin syntyy. Puurakentamiseen panostaminen on ilmastotoimi. Tämän vuoksi on mitä tärkeintä, että hallitus tarkistaa lainsäädäntöä ja höllentää puurakentamisen normeja. Kun on ilmeistä, että tulemme lisäämään metsiemme hakkuita tavalla, joka lyhyellä aikavälillä puolittaa hiilinielumme, on erittäin tärkeää, että metsästä ottamamme puu menee pitkäikäisiin puutuotteisiin.

Meidän on globaalisti siirryttävä hiilineutraaliin kiertotalouteen jotta mukautuisimme maapallon kestokykyyn. Kuten olemme todenneet, tämä vaatii radikaalia muutosta varsinkin liikenteessä. Mutta myös pienemmät ilmastosuunnitelman toimet ovat tärkeitä kuten esimerkiksi yhteinen kävelyn ja pyöräilyn edistämisohjelma. Kaupungeissamme tarvitsemme laadukasta suunnittelua, joukkoliikenteen hyvän tason turvaamista myös jatkossa sekä muita kasvavaan ilmastotietoisuuteen perustuvia toimenpiteitä.

Hallituksen vuoden 2018 talousarviosta

Kansainvälisessä imussa Suomen talous on lähtenyt kasvuun ja siitä voimme kaikki olla iloisia. Se ei kuitenkaan ole tilanne joka jatkuu loputtomasti, ja ellemme itse uskalla uudistua, panostaa kestävään kasvuun, niin edessä voivat olla kylmät ajat.

Rakenneuudistukset ovat vielä tekemättä. Työelämää emme ole uudistaneet ja koko koulutussektori kärvistelee vieläkin parin vuoden takaisten leikkausten seurauksissa. Se, että Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto, VATT ja Suomen Pankki ovat päättäneet rahoittaa taloustieteiden huippuyksikön, siitä tulee kiittää näitä tahoja. Ei hallitusta, jonka budjetissa hanketta ei näy.

Etsikkoaika on hupenemassa.

Sen sijaan että näkisimme omat vahvuutemme – ketteryyden, koulutuksen, avoimuuden – niin koko tämä koneisto, tämä eduskunta, on vetämässä vanhoilla väsyneillä keppihevosilla kaikkien turhien uudistusten äitiä, maakuntauudistusta, maaliin. Poliittiset intohimot ovat sotkemassa koko pelikenttää ja seurauksena tästä kaikesta eivät ole ne kaavaillut 3 miljardin suhteelliset säästöt, vaan jotain ihan muuta. Tähän meillä ei ole varaa tilanteessa, jossa meidän pitäisi rakentaa ketteryyttä, joustavuutta ja kilpailukykyä.

Ketteryyttä ja kestävyyttä.

Näistä asioista Suomi on tunnettu. Ei kankeudesta, sisäänpäin kääntymisestä, ei välinpitämättömyydestä. 

Haluan nostaa esille yhden osan budjetista, joka tässä keskustelussa on jäänyt vähälle huomiolle.  Yhden osan joka vielä kärvistelee hallituksen, ilmeisesti poliittisista syistä, alkutaipaleillaan tekemien leikkausten kanssa.

Vuonna 2015 varsinaiseen kehitysyhteistyöhön meni budjetista 920 miljoonaa euroa.

Tänä vuonna tuo summa on 546 miljoonaa euroa. Se on iso pudotus, tilanteessa jossa Suomen virallinen tavoite on päästä 0,7 % bruttokansantulosta. Suomen koko kehitysyhteistyön odotetaan ensi vuonna olevan noin 0,4 % BKT:stä.

Suomi on sitoutunut antamaan 0,2 % bruttokansantulostaan kaikkein köyhimmille mailla, ja tähän tulee johdonmukaisesti pyrkiä. Tällä hetkellä tuo luku on 0,16 % tilanteessa, jossa meidän keskeinen päämäärämme on, hallituksen sanojen mukaan, äärimmäisen köyhyyden poistaminen, köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäminen sekä ihmisoikeuksien toteutuminen.

Me olemme kaukana tavoitteistamme. Tavoite ilman minkäänlaista todellista aikomusta saavuttaa tämä päämäärä on vain itsensä ja muiden huijaamista.

Suomen sitoumusten tulee johtaa konkreettisiin tekoihin. 

Tyhjät lupaukset, täyttämättömät sitoumukset syövät uskottavuuttamme kansainvälisessä yhteistyössä. Kehitysyhteistyö on pitkän tähtäimen työtä jossa sitoumuksienkin tulee olla pitkät. Ei hallituskauden mittaiset, ei sellaiset että ne romuttavat sillä, että kehitysyhteistyökriittinen puolue pääsee hallitusvastuuseen. Koska sellainen poukkoilu on paitsi vastuutonta myös taloudellisessa mielessä harkitsematonta. Jo panostettujen resurssien mitätöimistä.

Keskustelimme täällä viime viikolla Agenda 2030-ohjelmasta. Sen tavoitteet tulee ottaa vakavasti, koska se on Suomen etu.

Yksi keskeisistä kansainvälisen vastuun kysymyksistä on ilmasto, aikamme suurin globaali haaste.

Hallitus on näyttävästi nostanut esille ilmastopolitiikan keskustelun keskiöön ja se on hyvä asia.

Käytännön toteutus on kuitenkin ontuvaa, ja sitä on syystäkin kritisoitu.

Näyttää siltä, että ilmastopolitiikka on valjastettu ei konkreettisen ongelman ratkaisemiseksi, vaan politiikan teon välineeksi. Tässäkin on vaara, että kaadumme yhden totuuden poteroon. Fokus biotalouteen on niin vahva, että yksisilmäisyyden vaarat unohtuvat.

Tälläkin asialla on yhtymäkohtia kehitysyhteistyöhön. Aikaisemmin päästökaupasta tulleet tulot ohjattiin osaksi kehitys- ja ilmastorahoitusta. Tämä oli näkemyksellistä, uudistavaa politiikkaa jossa nähtiin yhteys päästöjen, ja siitä ensisijaisesti kärsivien välillä. Tämä hallitus on tässä asiassa toiminut toisin, ohjaamalla tulot takaisin päästölähteeseen. Ministeri Lintilän edeltäjä Olli Rehn ehdotti, että tähän puututtaisiin.

Vähimmäisedellytys on se, että tulot ohjataan päästöjä vähentäviin investointeihin. Se olisi tapa sekä tukea oman teollisuuden uudistustarpeita, että toimia vastuullisesti kansainvälistä ilmastopolitiikka ajatellen. 

Puhe eduskunnan keskustelussa Agenda2030-toimenpideohjelmasta, 13.9.2017

Arvoisa puhemies,

Reilu kuukausi sitten, elokuun 2. päivänä oli maailman ylikulutuspäivä. Silloin olimme kuluttaneet loppuun maapallon tänä vuonna tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Tämän jälkeen elämme velaksi, kulutamme enemmän kuin maapallo pystyy tuottamaan. Joka vuosi kulutamme nopeammin – vuoteen 2015 verrattuna ylikulutuspäivä aikaistui jo 12 päivällä.

Suomen ylikulutuspäivä oli jo aikoja sitten, 3. huhtikuuta. Me suomalaiset käytimme siis oman osamme maailman luonnonvaroista kolmessa kuukaudessa. Tarvitsisimme melkein 4 maapalloa, jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset. On siis selvää, että tarvitsemme Agenda2030-toimenpideohjelman kaltaisia ohjelmia, jotka ohjaavat meitä oikeaan suuntaan.

Ärade talman,

Om vi finländare har använt vår andel av jordens resurser på drygt tre månader, betyder det att vi de resterande nio månaderna av året lånar resurser som egentligen inte kan lånas, som inte egentligen finns. Därför behöver vi program som Agenda2030. Hållbarhet bör genomsyra alla beslut vi fattar.

Hållbar utveckling innebär ändå inte bara hållbart utnyttjande av jordens resurser. Hållbarhet kräver ett hållbart samhälle, inom alla dimensioner, på alla tänkbara sätt. Det handlar om ett globalt ansvar att ta hand om varandra och vårt jordklot, tillsammans.

Ärade talman,

Agenda2030 omfattar 17 huvudsakliga målsättningar som är indelade i 169 delmål. Enligt OECD:s statistik från juni 2017 har Finland uppnått 23 av de 169 delmålen. Vi är på god väg att uppnå målsättningarna som gäller fattigdom, vatten och biodiversitet, men ligger långt efter OECD-medeltalet då det kommer till hållbar produktion. Även inom energi och mat ligger vi efter medeltalet, och då det kommer till jämställdhet har vi också en lång väg att gå.

Det är uppenbart att det finns en hel del vi kan förbättra. Därför är de två huvudsakliga fokusområdena i regeringens redogörelse – Ett koldioxidneutralt och resurssmart Finland samt Ett Finland där det råder jämlikhet, jämställdhet och kompetens – ändamålsenliga och välmotiverade. Regeringen har tagit till sig de svagheter som Finland fortfarande har, och omvandlat dem till målsättningar som ska verkställas. Ändå verkar det som att regeringsprogrammet varit styrande, inte tvärtom. Och ett regeringsprogram som skrivs för fyra år framåt ger inte den utgångspunkten som behövs i arbetet för att uppnå ett hållbart samhälle på lång sikt.

Arvoisa puhemies,

Kestävän kehityksen työssä tarvitsemme pitkäjänteisyyttä ja kauaskatseisuutta. Tarvitsemme selkeän vision siitä, miltä kestävä Suomi näyttää, ja tähän visioon toimintaohjelmat, hallitusohjelmat ja muiden toimenpiteiden tulisi nojata.

Yksi tärkeimmistä konkreettisista askelista olisi kehitysyhteistyön määrärahojen nostaminen 0,7 prosenttiin BKT:stä. Vuoden 2017 budjetissa olemme kaukana tavoitteesta, 0,4 prosentissa. Suomi on hyvinvoiva maa, meillä on varaa auttaa muita. Samaan aikaan kun Agenda2030-selontekoa valmisteltiin, kehitysavusta leikattiin rajusti. Leikattiin siitä parhaasta työkalusta mitä meillä on käytössä esimerkiksi pakolaiskriisin helpottamiseksi. Tämä ei ole uskottavaa kehityspolitiikkaa.

Tulevaisuusvaliokunnan mietintö on hyvä ja nostaa esiin monia tarpeellisia asioita. Mietinnön tulisi kuitenkin enemmän painottaa nuorten osallisuuden vahvistamista niin rauhantyössä kuin päätöksenteossa – YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman nro 2250 mukaan. Nuorten oikeuksien ja heidän aseman vahvistaminen kestävän kehityksen työssä tulisi olla yksi Suomen globaalivastuun painopistealueista.

Arvoisa puhemies,

Kauniitkin sanat ovat tyhjiä, elleivät ne muutu teoiksi. Hallituksen selonteon tulee johtaa konkreettisiin toimenpiteisiin. Agenda2030-tavoitteiden tulisi olla itsestään selviä ohjenuoria, kun teemme päätöksiä. Meidän tulee olla kunnianhimoisia ja olla edelläkävijöitä kestävässä kehityksessä, sillä meillä on siihen kaikki tarvittavat eväät. Meidän tulee osallistua kansainväliseen yhteistyöhön ja viedä kestävän kehityksen tavoitteita eteenpäin. Ensimmäinen askel tähän voisi olla Suomen YK-järjestöille suunnatun tuen palauttaminen kohtuulliselle tasolle.

Kestävän kehityksen työmaa ei ole vain Suomi, vaan koko maailma.

HSL:n on aika lunastaa lupauksensa

Kun HSL:n hallitus marraskuussa 2015 päätti lakkauttaa Mankin ja Luoman juna-asemat, tultiin samalla luoneeksi pääkaupunkiseudun pisin pysäkitön matkaosuus. Samalla tehtiin myös päätös siitä, että lakkauttamispäätös tulisi uudelleen tarkasteluun syksyllä 2017 sen jälkeen kuin vanhat Sm2-junat on korvattu uusilla FLIRT-junilla.

Junamallilla on nimittäin merkitystä. FLIRT-junien käyttökustannukset ovat huomattavasti alhaisemmat, ne kiihtyvät nopeammin sekä voivat ottaa talteen ja käyttää osan jarrutusenergiasta. Tämä puolestaan tarkoittaa, että pysähtymisestä aiheutuvat kustannukset per asema ovat huomattavasti alhaisemmat, kun sekä energiaa että aikaa kuluu vähemmän.

Pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä ei tänä päivänä ole käytössä enää ainuttakaan vanhan mallista junaa. Tämä merkitsee sitä, että olisi perusteltua arvioida Mankin ja Luoman pysäkkien lakkauttamispäätös uudestaan. Alkuperäiset, lakkauttamispäätöksen perusteena käytetyt kustannus- ja aikataululaskelmat eivät enää nimittäin päde.

Jos asiaa tarkastelee laajemmasta näkökulmasta, pysäkkien lakkauttamisella on myös ilmastopoliittista merkitystä. Suomen tulee vähentää liikenteestä aiheutuvia päästöjään 50 prosentilla ennen vuotta 2030. Tämä on haasteellinen tehtävä, joka vaatii monia pieniä toimia ja ennen kaikkea johdonmukaisia päätöksiä.

Rautatieverkostolla on oma roolinsa pyrkimyksessä tähän tavoitteeseen. Juna on tehokas ja ennen kaikkea ympäristöystävällinen julkisen liikenteen järjestelymuoto. Ei ole järkevää liikennepolitiikkaa – saati ilmastopolitiikkaa – ensin sulkea asemia ja tämän jälkeen järjestää toisille asemille korvaavia bussivuoroja. Nämä ovat pieniä askeleita väärään suuntaan.

Kehotan HSL:n hallitusta pitämään lupauksensa, jonka se antoi kaksi vuotta sitten ja tekemään perusteellisen uudelleenarvioinnin päätöksestään sulkea Mankin ja Luoman asemat.

 

(Mielipidekirjoitus Kirkkonummen Sanomissa 14.9.2017)

 

Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta on luovuttava – puhe täysistunnossa 5.9.2017

Ärade talman, arvoisa puhemies,

Regeringens proposition är välkommen, men vi behöver mera.

On ehdottoman hyvä asia, että tämän esityksen myötä helpotetaan suomalaisten yritysten mahdollisuuksia saada työvoimaa kausiluonteisesti. Tämä ei kuitenkaan riitä.

Hallituksen 72 prosentin työllisyystavoite on karkaamassa tulevaisuuteen. 31 000 ihmisen työllistyminen viimeisen vuoden aikana merkitsee lähinnä kosmeettista kasvua, joka ei kerro nopeasta kasvusta tai dynaamisesta taloudesta. Se on ilmentymä tilanteesta, jossa työmarkkinoiden katsotaan olevan nollapelisummaa: yhden onni on toisen onnettomuus eli yhden ihmisen työllistyminen merkitsee potkuja jollekin toiselle. Uusia yrityksiä syntyy edelleen liian verkkaisesti ja kansainväliset suuryritykset perustavat konttoreitaan mieluummin naapurimaihin.

Kääntäkäämme – jälleen kerran – katse länteen. Ruotsissa todettiin reilut kymmenen vuotta sitten, että työn tarjonnan kasvattaminen lisää työllisyyttä. Näin on myös käynyt. Samoin aikoihin Ruotsissa poistettiin työperäisen maahanmuuton tarveharkinta. Työllisyysaste on Ruotsissa näiden toimenpiteiden seurauksena 75 prosentin pinnassa ja Tukholma voittaa Helsingin 125–19 kun vertaillaan kansainvälisten suuryritysten konttoreiden sijainteja.

Miksi näin on? Suomi on kansainvälisille toimijoille – ja toki kotimaisillekin – edelleen liian jäykkä toimintaympäristö. Yhä kansainvälistyvässä maailmassa, jossa tavara ja tieto siirtyvät esteittä yli rajojen, ei ole perusteltua sitoa työpaikkoja ihmisten kansallisuuteen.

Miksi emme torjuisi aivovuotoa avaamalla ovet aidosti, ilman ehtoja ja palkkarajoja, myös ulkomaalaisille osaajille? Osaajille jotka maksavat veroja, tuovat yhteyksiä vientimarkkinoille ja jotka näin nostavat yritysten kilpailukykyä. Andreas Hatzigeorgioun ja Magnus Lodefalkin (Örebron yliopisto 2013) tutkimukset osoittavat, että ulkomaalaistaustaisen työntekijän palkkaamisen ja viennin kasvun välillä on olemassa suora yhteys.

Arvoisa puhemies,

Asettukaamme hetkeksi yrityksen kenkiin.

Jos yksi maa tarjoaa ympäristön, jossa voi joustavasti palkata mahdollisimman hyvän työntekijän – on hän sitten kotimainen tai ulkomaalainen – ja toinen ei tätä tee, on vaaka jo lähtökohtaisesti kallistunut joustavamman maan puolelle.

Tästä huolimatta EU/ETA-alueen ulkopuolisen työvoiman saatavuusharkinta on vieläkin Suomessa todellisuutta. Todellisuutta, joka ei perustu analyysiin siitä, mikä tekisi Suomesta mahdollisimman kilpailukykyisen, vaan niukkaan eturyhmäajatteluun ja osaoptimoitiin kokonaisuuden kustannuksella.

Ja tämä on ensimmäinen asia jonka kasvuyritykset ottavat puheeksi, kun kysyn heiltä, miten Suomesta tehtäisiin houkuttelevampi paikka heille kasvaa. Ensimmäinen asia.

Ärade talman,

Trots regeringens målsättning om att höja sysselsättningsgraden till 72 procent – en nivå som märk väl ligger långt under den nordiska nivån – låter åtgärderna vänta på sig. Det förslaget som nu diskuteras är bra, men det är bara ett litet steg. Det stora problemet är det, att  behovsprövningen av arbetskraft som kommer utanför EU/ETA-området fortfarande är verklighet i Finland.

Detta baserar sig inte på en analys av vad som skulle göra Finland så konkurrenskraftigt som möjligt, utan på snävt intressegruppstänkande och deloptimering på bekostnad av helheten.

Arvoisa puhemies,

Mikään ei viittaa siihen, että nykyinen linja saatavuusharkinnan suhteen olisi suomalaisille työntekijöille eduksi. Nykyisellä linjalla emme suojele suomalaista palkkatasoa, emme houkuttele tänne uusia yrityksiä, emmekä paranna kotimaisten yritysten kasvuedellytyksiä tai kansainvälistymispyrkimyksiä.

Emme myöskään paranna huoltosuhdettamme tai toimi tavalla, joka olisi viennillemme eduksi. Jos hallitus on vakavissaan esittämiensä työllisyystavoitteiden osalta, mitä minulla ei ole mitään syytä epäillä, on saatavuusharkinta poistettava mahdollisimman nopeasti.

Puhe keskustelussa hallituksen parlamentaarisessa pohjassa tapahtuneesta muutoksesta 19.6.2017

Arvoisa puhemies,

Kun pääministeri Sipilä ja valtiovarainministeri Orpo viime viikon maanantaina puhuivat arvopohjasta, yhteisistä jakamattomista arvoista, moni suomalainen huokaisi helpotuksesta. Hallitus teki selvän linjauksen siitä, mitkä ovat yhteiset arvomme, minkä päälle yhteiskuntamme rakentuu.

Se oli hienoa puhetta, koska arvoilla on merkitystä. On merkitystä sillä, miten määrittelemme omat liikkeemme, miten määrittelemme omaa politiikkaamme. Joskus voimme joutua ottamaan takapakkia, ehkä jopa erottamaan jäsenen, tai kieltäytymään potentiaalisen ääniharavan ottamisesta mukaan remmiin, koska omat arvomme kieltävät sen.

Sillä ellei toimi arvojensa mukaisesti, niin arvopuhe on tyhjää. Tyhjää puhetta.

Meillä on nyt hallituksessa kolme ryhmittymää. Kokoomus, Keskusta ja Uusi vaihtoehto. Suuri osa Uudesta vaihtoehdosta – eivät kaikki, mutta suuri osa – ovat olleet sitä mieltä, että ulkomaalaisvihamielisten panos puolueessa on tarpeen, että Jussi Halla-ahon mielipiteet ovat tervetulleita ja hyväksyttäviä. Että puhujapöntöstä saa puhua halventavasti, vaikka seksuaalivähemmistöistä.

Tämä hyväksyttiin niin kauan, kun sillä saatiin kasvatettua kannatusta. Heti kun nämä samat ryhmittymät halusivat vallan itselleen, tilanne muuttui.

Arvoisa puhemies,

Tilanne muuttui, mutta muuttuivatko mielipiteet?

Ei mielipide vuorokaudessa muutu. Ei arvojen tulisi vuorokaudessa muuttua. Ja ministeri Sipilän ja Orpon puheet ihmisarvosta, EU-politiikasta – niitä kaivataan vielä.

Lyhyen tähtäimen toimintakyky ei ole politiikan imperatiivi, mutta arvot ovat.

Arvoja tärkeämmäksi nousi nyt asiantuntijoiden täysin teilaaman sote- ja maakuntauudistuksen läpivienti. EU-politiikkaa tärkeämmäksi nousi se, että suurella poliittisella arvovallalla ladatut projektit saadaan maaliin.

Rakentavatko viime viikon tapahtumat uskoa politiikkaan?

Pidän hyvänä, että iso osa perussuomalaisten ryhmästä saivat tarpeekseen Halla-ahon vihapuheesta, jos tämä nyt on sen ilmentymä. Se oli osoitus joko poliittisesta rohkeudesta, tai äärimmäisestä opportunismista. Kumpaa se on, on se kysymys, johon kaipaamme vastausta.

Arvoisa puhemies,

Miksi oltiin hiljaa 15 vuotta? Miksi noustiin vihapuhetta vastaan vasta kun oma valta haihtui ilmaan, ja ministeri-Audi uhkasi jättää jalkakäytävälle? Mitkä ovat UV:n oikeat arvot, mitkä ovat hallituksen oikeat arvot?

Uusi vaihtoehto tukee perussuomalaisten maahanmuuttopoliittista linjaa. Osa sen jäsenistä on allekirjoittanut Nuivan manifestin. Uuden vaihtoehdon de facto johtaja haluaa kansanäänestyksen EU:sta.

Hallituksella on iso työ edessään. Sillä on iso työ vakuuttaa Suomen kansa siitä, että demokratialla on merkitystä, että kansanvallalla on merkitystä. Hallituksella on iso työ vakuuttaa Eurooppa siitä, että se, että Eurooppa-ministerimme itse toivoo kansanäänestystä EU:sta ei tarkoita sitä, että Suomi ajaisi neuvotteluissa Britannian etua EU:n edun sijaan.

Hallituksella on myös mahdollisuus nyt näyttää, että puheilla on merkitystä. Hallituksen apupuolueella ei ole puolueohjelmaa joka sitoo sitä, eikä vaalilupauksia jotka sitovat sitä. Ei ole puolueorganisaatiota joka pitää sitä kurissa.

Ei ole määritelmää perussuomalaisesta perhepolitiikasta joka nyt estäisi työelämän uudistukset, tai sisäänpäin kääntyvää maahanmuutto-ohjelmaa joka estäisi vastuullisen maahanmuuttopolitiikan ajamista. Ei ole ohjelmaa joka kieltäisi yrityksillemme haitallisesta työvoiman tarveharkinnasta luopumista. Nyt ei pitäisi olla estettä koulutuspanostuksille tai kehitysyhteistyöleikkausten uudelleenarvioimiselle.

Ärade talman,

Värderingar är inte bara tomma ord. Politiken skall ha en legitimitet.

Det skådespel vi beskådade förra veckan var ett sorgligt kapitel. Det kan tolkas som extrem opportunism – eller som politiskt mod. Jag hoppas på det senare. I så fall har vi rätt att kräva att ord blir handling. Att kursen ändras, att talen om värderingar inte förblir tomma ord. Att Nytt alternativ avsäger sig den politik som omfamnade främlingsfientlighet och anammar våra gemensamma värderingar.

Tal inför valet av vice ordförande, SFP:s partidag 2017

När man diskuterar kommunalvalsresultatet är det lätt att säga att det berodde på två frågor – språk och sjukhus.

Det är fel. Inte var det på grund av svenskan som vi växte i Lovisa. Inte var det på grund av ett sjukhus som SFP växte i Vasa. Vi växte för att vi har visat att vi har svar på de frågor som berör människorna. Och för att regeringen inte har en plan, för att den inte har en vision.

Vi har understöd för att vi levererar.

Efter två år i opposition är det lätt att säga att vi behövs. Titt som tätt får vi försvara värderingar som vi ser som självklara, men som regeringen till synes lätt avfärdar. Det är fråga om utbildning, som är avgörande när vi försöker bygga långsiktig jämlikhet och konkurrenskraft. Det är fråga om en långsiktigt ekonomisk politik som bygger på hållbar utveckling och företagsamhet. Det är fråga om tolerans och en mångkulturalism i vilken det att vi är olika ses som en styrka och en möjlighet, inte som ett hot.

Bästa partidag,

Jag har sagt det här förut, och jag säger det igen. Det finns ett tomrum på den politiska kartan, ett tomrum som väntar på att fyllas. Finland behöver ett parti som SFP, som tror på marknadsekonomin och liberala värderingar, som tror på jämlikhet, på alla människors lika värde och på det, att det inte ligger i Finlands intresse att förminska sig och glida ut i periferin. Det finns ett momentum att ta vara på. De regressiva partierna tappar fotfäste av den naturliga anledningen att världen förändras och att människor förändras med den.

Jag vågar påstå att detta momentum, för att ta till Vasa Sports förra tränares favoritfloskel, beror på det, att vi i SFP representerar framtiden. En mer internationell, öppen, tolerant framtid.

I den världen är språket ett verktyg, och hudfärg eller religion är inget som definierar eller begränsar människors möjligheter. Och utan att vara naiv är det klart att vi förstår att rörelser, extrema rörelser, ja politiken, att den utnyttjar de skillnader som finns mellan människor och länder. Att de utan skrupler ofta vill måla upp motsättningar. Det här är något som utmanar det politiska systemet och oss i vårt arbete. Det kommer vi inte ifrån.

Hur ser vi då framtiden? Den är ljus, om vi kan utnyttja de vindar som blåser i vår riktning. Jag ser en framtid där SFP inte är ett parti med ett understöd på 4,5 %, 5 %, utan 8 %, 10 %, 12 %. Ett parti i regeringsposition som man är tvungen att lyssna på.

Vad är det då som hindrar oss? Det finns flera orsaker. Den första är det, att vi inom oss gärna delar in oss i norr och söder. I värsta fall leder det här till två olika agendor, som hindrar oss att nå vår fulla potential. Jag är övertygad om att det här, att vi kommer från olika regioner, att det är nånting som är en styrka. Det är en styrka om vi erkänner att vi kan vara olika, om vi driver en politik som tar hela vår region i beaktande. Det kräver en klar strategi vi gemensamt stöder.

För vi är inte en statisk grupp människor. Och vår politik skall inte handla om att försöka deloptimera inom någonting som vi ser som statiska gränser. Gränser någon annan definierar för oss. Vi har lösningar för hela Finland, det gäller bara att få majoriteten att förstå att det som är bra för Österbotten eller Åboland eller Nyland – att det är bra för hela landet.

En annan sak som hämmar oss är den här: Hur främjar vi bäst förståelsen för att det är i hela Finlands intresse att vi är ett tvåspråkigt land, hur får vi majoriteten att förstå att den vinner på att delta i det arbetet? Hur får vi majoritetsbefolkningen att se att det finns en plats i SFP för dem som kanske inte kan svenska, men som ändå ser svenskan som en rikedom? Och via det – hur får vi dem att se SFP som ett naturligt alternativ, som inte begränsar sig till ett språk, men nog till gemensamma värderingar.

Det här är det största hindret vi måste komma över om vi vill att SFP skall vara nånting mer än ett parti för de redan frälsta. Och det betyder inte att vi ger avkall på vårt språk, men att vi gör det lättare för dem som inte är födda med detta modersmål att se vår rörelse också som sin.

Om vi jämför vårt parti – ja, vilket parti som helst – med ett företag hittar vi en analogi. Ett framgångsrikt företag skapar en klar strategi, och inte bara en strategi utan också mätare med vilka framgången mäts. Det ser till att alla de anställda känner till de mål det har, och förbinder sig till att arbeta mot dem. På samma sätt måste vi ha en strategi som alla SFP:are kan förbinda sig till. Vi skall sjunga samma sång, och uttryckligen i kör. Om vi sjunger falskt, eller olika sånger, då går inte budskapet fram.

Bästa partidag,

Det är för att jag tror på det här, för att jag tror på våra möjligheter, på vårt budskap, som jag ställer upp för omval och hoppas på fortsatt förtroende som vice ordförande för partiet.

Jag vill dessutom passa på att tacka Anna-Maja för ett utmärkt arbete som ordförande. Det har varit en glädje och ära att få jobba tillsammans.

 

Bild: Johan Hagström

Puhe poliittisessa keskustelussa, RKP:n puoluekokous 2017

Hemma hos oss bor Santiago, en colombiansk utbyteselev. Han har bott i Finland i 10 månader, lärt sig svenska, och till och med avlagt studentexamensproven i lång matematik och fysik, på svenska. Han är matematiskt enormt begåvad, och har representerat sitt hemland i flera tävlingar. Santiago vill nu studera i Finland, stanna här, eftersom han tror på den nordiska modellen, på att den kan ge honom de grunder som behövs för en framgångsrik forskarkarriär.

Helsingfors universitet tar gärna emot honom, men för tillfället ser det ut som om Migrationsverket säger nej. Han får antagligen inte ett visum för studier eftersom han av praktiska skäl är tvungen att inleda dem på universitetets öppna sida. Då väljer han i så fall Lunds Universitet som verkar ta emot honom med öppna armar.

Samtidigt som vi med rätta är oroliga för hjärnflykt bygger vi hinder för utlänningar att komma hit med sin kunskap, för att berika vårt land. Det har vi inte råd med.

Vad är det som gör att vi inte inser att konkurrenskraft inte är ett nollsummespel? Samma fenomen, samma problem syns på vår arbetsmarknad. Samtidigt som forskning visar att en anställning av en i utlandet född leder till ökad export fortsätter vi med behovsprövning  av utländsk arbetskraft.

Det här är nånting som Sverige avskaffade för ett decennium sedan. Idag slår Sverige Finland 125-19 då man jämför antalet huvudkontor som internationella företag har grundat i bägge huvudstäderna.

Vi kommer inte ifrån att världen är global. Framgångsrika företag måste verka på ett internationellt plan.

Och om ett land erbjuder en miljö där man flexibelt kan anställa en så bra arbetstagare som möjligt – är hen sedan född i landet eller utanför det – och ett annat land inte gör detta, är det klart vilket alternativ ett företag väljer. Det har vi inte råd med.

Och det vill jag inte se hända.

Trots det är behovsprövningen av arbetskraft fortfarande verklighet i Finland. Detta baserar sig inte på en analys av vad som skulle göra Finland så konkurrenskraftigt som möjligt, utan på snävt intressegruppstänkande och en deloptimering på bekostnad av helheten.

Så här har vi inte råd att tänka. Vi vinner på att vara flexibla, vi vinner på att ta emot utländskt kunnande, vare sig det är fråga om Santiago eller till exempel en japansk ingenjör som ett finskt uppstartsföretag vill anställa. Därför har vi i SFP – vårt nordiska folkparti – föreslagit att behovsprövningen slopas, och vi hoppas att regeringen lyssnar.