Adlercreutz kiittää Sipilää avauksesta luopua ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta

Eilen Ylellä julkaistussa haastattelussa pääministeri Juha Sipilä sanoo, että EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulevien työntekijöiden tarveharkinnasta voitaisiin luopua. RKP:n kansanedustaja ja varapuheenjohtaja Anders Adlercreutz kiittää Sipilää avauksesta. RKP on jo pitkään tehnyt työtä tarveharkinnan luopumisen puolesta.

– Monilla aloilla sovellettava tarveharkinta ei ole tätä päivää. Jos meillä on toimintaympäristö jossa yritykset eivät itse saa päättää keitä he palkkaavat, yritykset muuttavat toiseen maahan jossa tällaisia rajoitteita ei ole. Ei ole sattumaa, että Tukholma päihittää Helsingin selvin numeroin, kun verrataan kansainvälisten suuryritysten konttoreiden määrää, Adlercreutz sanoo.

Tähän asti hallitus ei ole halunnut tarttua kysymykseen suurelta osin johtuen siitä, että Perussuomalaiset ja heidän seuraajansa Sininen tulevaisuus eivät ole halunneet tähän muutosta. Adlercreutzin mukaan puolueen, jolla on reilun prosentin kannatus, ei tulisi laittaa keppejä Suomen kilpailukyvyn rattaisiin.

– Olemme pahasti jäljessä muun Euroopan kehityksestä. Nykyinen linja ei houkuttele tänne uusia yrityksiä, eikä myöskään edistä kotimaisten yritysten kasvuedellytyksiä tai niiden kansainvälistymistavoitteita.

Vaikka talous tällä hetkellä kasvaa, työllisyysasteemme nousee hitaasti. Samaan aikaan monilla sektoreilla on jopa pulaa työvoimasta.

– Korkeasuhdanteesta huolimatta olemme juuttuneet liian korkeisiin työttömyyslukuihin. Hallituksen puoliväliriihessä esitetyt työmarkkinauudistukset ovat tervetulleita, mutta tarvitsemme enemmän. Paikallinen sopiminen ja ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopuminen olisi hyvä alku.

Adlercreutz ja Torsti: Turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa on parannettava

Kansanedustajat Anders Adlercreutz (RKP) ja Pilvi Torsti (SDP) ovat jättäneet kirjallisen kysymyksen turvapaikanhakijoiden heikentyneestä oikeusturvasta. Tähän ongelmaan ovat puuttuneet niin lukuisat kansalaisjärjestöt, UNICEF kuin oikeusoppineetkin.

– Kyse on paitsi lakimuutoksista myös selkeästi muuttuneista käytännöistä. Paine toimeenpanna käännytyksiä on johtanut siihen, että sekä Maahanmuuttoviraston että poliisin toiminnassa on ollut oikeusturvan näkökulmasta huolestuttavia piirteitä, Adlercreutz sanoo.

Adlercreutz nostaa esille esimerkkitapauksen, jossa kuusihenkisen irakilaisen perheen kaksi vasta täysi-ikäistynyttä lasta, Raneen ja Omar, käännytettiin, vaikka muun perheen prosessi oli vielä kesken ja molempia nuoria odotti Irakissa pidätysmääräys ja kuulovammaista tytärtä pakkoavioliitto. Tästä huolimatta heidät käännytettiin, ja perhe revittiin kahtia. Nuorille ei annettu edes mahdollisuutta hyvästellä perhettään.

– Raneenin ja Omarin tapaus on esimerkki siitä, miten pahasti turvapaikanhakijoiden oikeusturva ontuu. Heidän käännytyksen toimeenpanokieltohakemus hylättiin samana päivänä kun se jätettiin ja heidät käännytettiin silti, vaikka uusi tieto pidätysmääräyksestä oli lisätty hakemukseen. Tapaus on järkyttävä ja on äärimmäisen huolestuttavaa, että suomalaiset viranomaiset toimivat tällä tavoin, Adlercreutz sanoo.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Vihervuori ja professori Tuomas Ojanen ovat julkisuudessa arvostelleet heikentynyttä oikeusturvaa.

– KHO on arvioinut jo vuonna 2016, että lakimuutokset ulkomaalaislakiin tulevat heikentämään turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Tulisi selvittää miten tehnyt muutokset lainsäädännössä toimivat oikeudenmukaisuuden, inhimillisyyden ja turvallisuuden näkökulmasta. Meille oikeusvaltioon syntyneille voi olla vaikea ymmärtää, miten ihminen toimii, jos ei ole koskaan elänyt maassa, jossa viranomaisiin voi luottaa. Näille ihmisille viranomaiset ovat olleet uhka. Siksi turvapaikkahaastatteluissa pitää tehdä töitä myös sen eteen, että ilmapiiri on luottamuksellinen ja ihmiset tulevat kuulluksi, sanoo Torsti.

– Turvapaikanhakijoiden heikentyneeseen oikeusturvaan on puututtava. Maahanmuuttoviraston menettelyitä tulisi tarkistaa ja turvapaikanhakijoiden oikeusavun saannin ja laadun varmistaminen on tärkeää. Varsinkin säilöönoton ja maasta poistamisen yhteydessä oikeussuojan tarve on korostunut. Vaadimme hallitukselta toimia tilanteen parantamiseksi, Adlercreutz ja Torsti sanovat.

Kirjallinen kysymys keräsi runsaasti allekirjoituksia muista puolueista.

 

Adlercreutz ja Ingo: Missä kotoutumista edistävä turvapaikkapolitiikka?

Turvapaikkahakemusta käsiteltäessä on mahdollista ottaa huomioon erityisiä henkilökohtaisia syitä. Harkinnassa voi ottaa huomioon esim. yrittäjyyden, aloitetun koulutuksen tai perhesiteet. Näin tehdään nykyään kuitenkin hyvin harvoin, vaikka tämä selvästi olisi koko yhteiskunnan edun mukaista. Tätä mieltä ovat RKP:n varapuheenjohtaja ja kansanedustaja Anders Adlercreutz sekä RKP-nuorten puheenjohtaja Christoffer Ingo.

Adlercreutzin mukaan löytyy monia esimerkkejä tapauksista, joissa suomalaiset viranomaiset ovat tehneet päätöksen käännyttämisestä, mutta joissa erityiset henkilökohtaiset syyt olisi tullut ottaa huomioon.

– Yhdessä tapauksessa kolme irakilaista perusti Suomessa yrityksen ja työllisti itsensä. Kaksi heistä sai hyvää oikeusapua turvapaikkaprosessin aikana ja sai oleskeluluvan. Kolmas sai huonoa oikeusapua ja uhataan nyt käännyttää. Suomi tarvitsee osaavaa työvoimaa, joka voi työllistää itsensä, mutta päätämme kuitenkin käännyttää ihmisiä, jotka ovat osoittaneet, että he haluavat jäädä Suomeen ja olla osa tätä yhteiskuntaa, Adlercreutz sanoo.

Myös RKP-nuorten puheenjohtaja Christoffer Ingo kritisoi Migrin tiukentunutta linjaa.

– Käännytysuhan alla on tällä hetkellä ihmisiä, jotka selkeästi ovat resursseja maallemme.  Perheiden pirstominen ja jopa alaikäisten käännyttäminen turvattomiin maihin ei ole kestävää. Näin ei edistetä kotoutumista, Ingo sanoo.

Käännytysten perusteet eivät ole Adlercreutzin ja Ingon mielestä kestävällä pohjalla.

– Jotkut väittävät, että Suomesta on tullut ”koko maailman sosiaalitoimisto” mutta tämä ei pidä paikkaansa. Meidän tulee ymmärtää, ettei yhteiskuntammekaan hyödy siitä, että perheitä revitään rikki, että yritykset menettävät työntekijöitä ja että osaamiselle ja kunnianhimolle ei anneta maassamme tilaa. Tämä ei ole tehokasta kotouttamista, Adlercreutz sanoo.

– On häpeällistä, että viranomaiset eivät turvapaikkahakemuksen yhteydessä ota huomioon erityisiä henkilökohtaisia syitä turvapaikkahakijan ja yhteiskunnan eduksi. Tähän on puututtava, Ingo vaatii.

Sustainability is a prerequisite – speech at the IPU 138 meeting in Geneva

I think we all can agree, that sustainable development is a prerequisite, an absolute need for peace. When a society becomes unsustainable, when it can’t provide for its inhabitants, unrest follows.

In this regard we are seeing challenges piling up in front of us. As we speak great areas of land are becoming uninhabitable, and are forcing people to go on the move, to find new places where they can settle down, build a home, try to get on with their lives.

3 years ago Europe was facing a wave of immigration. There is no reason to think that this was the last time. And there is no reason to think that the way to tackle challenges like that is border-technicalities or bureaucracy, security measures or fences.

The only way to create sustainability on a lasting scale is by attacking the root causes themselves. And those are failing democracies and accelerating climate change.

On climate change there is a road map. I want to believe that there is a will. But no country should think that it is easy. It requires a road map, it demands goals, it needs action.

Building democracy again – that is more difficult. Authoritarianism wants to cling to its guns. Corrupt regimes fear openness. But the idea, that you can gain lasting prosperity by constraining the democratic process, by keeping minorities from voting, by limiting the participation of women in society goes against logic and is unsustainable.

Sustainable peace can only be achieved in inclusive societies where everybody can participate and where you embrace diversity, whether it means accepting those that are moving in or including minorities that are living by your side.

Nationalism, a narrow definition af what you are, leads to stagnation and conflict. We have seen this in Europe in recent years with the annexation of Crimea and the following war in Ukraine. We have seen it in Myanmar with the persecution of the Rohingya. The list goes on.

Sweden talked about the importance of an independent judiciary. This can’t be emphasised enough. We have lately seen some very troubling developments on our own turf, here in Europe. The eagerness for a politician to meddle in the judicial process is dangerous, and should not be tolerated. Here I call on all parliamentarians to understand their role.

There is a lot of talk about self-determination here. Self-determination is a good thing. But it is only valid if everybody is included. Self-determination by a select few, self-determination as a rhetorical means of sustaining a repressive regime, a failing democracy, is not sustainable.

Puhe IPU:n siirtolaisuuskuulemisessa YK:ssa

There has been some talk about national sovereignty here, a lot of talk about us needing to help on site, as a means of avoiding migration altogether.

These words would be much more credible if they were accompanied by real actions and commitments to development aid and climate action, for example.

And here my own country can be criticised, too. We are not on track to reach the 0,7% development aid goal, quite the opposite.

If we want to amend the root causes the answer is quite easy. We need to assure that there is opportunity in the countries of departure. That there are ways to make a living, ways to be heard, to have a voice.

And that opportunity is given through democracy. Less autocracy, more meritocracy.

We don’t need authoritarianism but true democratic structures.

And that also implies that boosting authoritarian regimes never can be a way to create sustainable societies.

Fostering democracy is the only way to sustainably create resilient societies, societies with opportunities.

And sometimes it doesn’t work even then. The big elephant in the room is climate change.

It doesn’t matter how well working the society is if living there becomes impossible. If rising sea levels cover the land or extreme weather makes growing crops impossible. But even then, having a democracy that makes everybody part of society makes coping easier, it makes adapting easier.

It is quite clear that migration isn’t  something that started in 2015 even though some European countries might feel that. And it will increase, which makes our main mission to focus on how to receive, how to integrate.

There are easy things every country can make: Take down the barriers that makes it more difficult to integrate – make it easy to open a bank account, to take an insurance policy, to get a social security number. These are the easy steps.

The difficult one is attitude, the general feeling in society. And here I want to thank the representative of the UK who raised the very important question of hate speech.

In Europe we can see increasingly nationalistic tendencies. A search for easy answers to difficult questions. That is a breeding ground for xenophobia, and that again impedes integration.

Research shows that the general attitude is the most important factor in integration. If people feel included, welcomed, then integration is easy. And then migration, immigration – something that Europe actually needs due to its demographic structure – turns into something positive.

Regeringens linje är inte i Finlands intresse: nationella kvoter behövs

Få människor bestrider det faktum, att systemet för hur vi idag organiserar asylärenden i Europa inte fungerar. Det så kallade Dublin-avtalet stipulerar att det land till vilket en asylsökande först anländer skall registrera den asylsökande och behandla ansökningen. Senast för drygt två år sedan stod det klart att detta system inte fungerar.

Nånting måste alltså göras, med vad?

Hos oss i Finland har invandringspolitiken varit en het potatis, inte minst på grund av att Sannfinländarna eller deras efterträdare haft det som en hjärtesak. Detta har också gjort regeringens manöverutrymme obefintligt och tvingat den till ställningstaganden som helt klart inte är i vårt nationella intresse. Även om man kan ana en lätt uppmjukning i regeringens linje konstaterade Juha Sipilä inför EU-toppmötet att regeringen inte backar.

Det som nu föreslås av EU-parlamentet är att det införs permanenta och bindande nationella kvoter som baserar sig på flera faktorer – t.ex. landets storlek och ekonomiska situation. Asylsökanden registreras när de anländer till Europa men fördelas sedan enligt dessa kvoter – med beaktande av familjeband och andra anknytningar, förstås.

Detta skulle på många sätt förbättra situationen. Dels skulle det finnas ett intresse för att registrera dem som kommer. Så är det nämligen inte idag, vilket vi fick erfara åren 2015–2016. Dels skulle ansvaret fördelas jämnt mellan de europeiska länderna, vilket skulle bidra till ökad stabilitet, förhoppningsvis bättre integration och ett större förtroende för EU. Med ökad solidaritet kommer ökad legitimitet.

Denna modell skulle också innehålla ett sanktionselement. De länder som inte följer kvotsystemet skulle se minskade EU-bidrag som följd. Speciellt Ungern, Polen, Tjeckien och Slovakien motsätter sig förslaget. De hör också till de medlemsländer som har tagit emot minst asylsökanden – eller inga alls.

Frågan är – varför motsätter sig Finland detta? Varför motsätter sig Finland bindande kvoter? Det är svårt att hitta ett rationellt svar. För ett perifert – och genom det utsatt – land som Finland är det uppenbart att kvoter är i vårt intresse. Idag är det Italien och Grekland som är i ett utsatt läge, men imorgon kan det vara Finland. För två år sedan fick vi bevittna några ”proof-of-concept”-läckage längs med östgränsen, och de var inga tillfälligheter.

Ett land som väljer att deloptimera och ta russinen ur bullan kan inte förvänta sig solidaritet sedan när hjälpen behövs. Därför är det otvetydigt i Finlands intresse – i vårt själviska intresse – att förhålla oss positivt till bindande, objektiva sameuropeiska kvoter.

 

(Mielipidekirjoitus HBL 18.12.2017)

 

Tiden för behovsprövning är förbi / HBL 11.6.2017

Regeringens målsättning att höja sysselsättningsgraden till 72 procent håller på att rinna ut i sanden. Att sysselsättningen ökade med 21 000 personer under förra året är en kosmetisk tillväxt som varken berättar om en snabb upphämtning eller en dynamisk ekonomi. Det är ett uttryck för en situation där arbetsmarknaden ses vara ett nollsummespel: en persons lycka är en annan persons olycka – då en person blir anställd innebär det att en annan person får sparken. Nya företag föds fortsättningsvis i för långsam takt och stora internationella företag grundar hellre sina huvudkontor i grannländerna.

Låt oss – än en gång – vända vår blick västerut. För drygt tio år sedan konstaterade man i Sverige att sysselsättningen ökar då utbudet på arbetskraft ökar. Så har det också hänt. Samtidigt slopade man även behovsprövningen för arbetsrelaterad invandring. Som en följd av detta är sysselsättningsgraden i Sverige kring 75 procent och Stockholm vinner Helsingfors 125–19 då man jämför antalet huvudkontor som internationella företag har grundat i bägge huvudstäder.

Varför är det så? För internationella aktörer – och naturligtvis även nationella – erbjuder Finland fortfarande för stela verksamhetsbetingelser. I en allt mer internationaliserad värld, där produkter och information utan hinder förflyttar sig över gränserna är det inte motiverat att binda arbetstillfällen till människors nationalitet. Varför skulle vi inte motverka kunskapsflykten genom att öppna dörrarna på riktigt, utan villkor och lönegränser, för utländska proffs? Proffs som betalar skatt, hämtar med sig kontakter till exportmarknaden och som på så sätt främjar företagens konkurrenskraft. Forskning av Andreas Hatzigeorgiou och Magnus Lodefalk (Örebros universitet 2013) visar att det finns en direkt koppling mellan att anställa en arbetstagare med utländskt ursprung och ökad export.

Snabbt växande sektorer är beroende av snabb beslutsfattningsförmåga. Om ett land erbjuder en miljö där man flexibelt kan anställa en så bra arbetstagare som möjligt – är hen sedan född i landet eller utanför det – och ett annat land inte gör detta, är det klart vilket alternativ ett företag väljer.

Trots det är behovsprövningen av arbetskraft som kommer utanför EU/EES-området fortfarande verklighet i Finland. Detta baserar sig inte på en analys av vad som skulle göra Finland så konkurrenskraftigt som möjligt, utan på snävt intressegruppstänkande och deloptimering på bekostnad av helheten.

Detta är synd, eftersom ingenting tyder på att den nuvarande linjen är till fördel för de finländska arbetstagarna. Med den nuvarande linjen skyddar vi inte den finländska lönenivån, vi lockar inte hit nya företag och vi förbättrar inte de inhemska företagens tillväxtförutsättningar eller internationaliseringssträvanden. Vi förbättrar inte heller försörjningskvoten eller agerar på ett sätt som skulle främja vår export. Om regeringen menar allvar med sina sysselsättningsmålsättningar, vilket jag inte har några som helst orsaker att misstänka, bör behovsprövningen avskaffas så fort som möjligt.

Adlercreutz: Turvapaikanhakijoista ei saa tulla väliinputoajia

Lehdistötiedote 24.2.2017
Julkaisuvapaa heti

 

RKP:n kansanedustaja Anders Adlercreutz on huolissaan turvapaikanhakijoista, joista helposti tulee väliinputoajia kun turvapaikkahakemus on hylätty. Monia turvapaikanhakijoita ei voi pakottaa palaamaan kotimaahansa maan olosuhteista johtuen. Näillä ihmisillä ei ole oikeutta oleskella enää vastaanottokeskuksessa mutta heillä ei ole muutakaan turvaa.

– Jos turvapaikanhakijaa ei saada vapaaehtoisesti palaamaan kotimaahansa, joutuu hän käytännössä limbotilaan. Meidän kaikkien intressissä on, että nämä ihmiset eivät joudu piileskelemään yhteiskunnassamme. Yhteiskunnan ulkopuolelle jäävä ihminen on helppo uhri ihmiskauppiaille tai rikollisjärjestöille. Sitä meidän ei tule edistää, sanoo Adlercreutz.

Pitäisi olla itsestäänselvää, että Suomi pitää huolta turvapaikanhakijoista. Jotta limbotilalta vältyttäisiin, tulee turvapaikanhakijoille joko myöntää oleskelulupa tai varmistaa, että palautus tapahtuu ihmisoikeudet huomioivalla tavalla. Ellei se ole mahdollista, tilapäisen oleskeluluvan tulisi olla mahdollisuus.

– Suomen etu ei mitenkään voi olla, että aktiivisesti toimitaan tavalla, joka synnyttää rinnakkaisen, paperittomien kansalaisten, yhteiskunnan.  Turvapaikanhakijoiden pitäisi nopeasti saada tarvittavat dokumentit, jotta he pääsevät osaksi yhteiskuntaamme. Kotouttamistoimenpiteiden tulisi olla etusijalla, ei tietoisen marginalisoimisen.

Jordaniassa eivät polttopullot lennä

Helsingissä pohditaan tällä hetkellä Syyrian tilannetta Suomen isännöimässä konferenssissa. Syyrian kriisi koskettaa välillisesti koko Eurooppaa, mutta naapurimaat kantavat kuitenkin avun tarjoamisessa suurimman kuorman.  Yhdeksän miljoonan asukkaan Jordania elää Lähi-Idän pakolaiskriisin ytimessä. Maahan, jossa suuri osa asukkaista jo ennestään ovat pakolaistaustaisia, on viime vuosien aikana tullut Syyriasta noin 1,5 miljoonaa pakolaista. Suurin osa asuu muiden asukkaiden joukossa, yhteiskunnan sisällä, osa pakolaisleireissä lähellä Syyrian rajaa.

Vierailin viime viikolla Jordaniassa osana YK-ryhmää. Kokemus oli tärkeä ja antoi tervettä perspektiiviä myös Suomen tilanteeseen.

Za’atari on maailman toiseksi suurin pakolaisleiri. Leirillä asuu 80 000 ihmistä viiden neliökilometrin alueella, YK:n valvovan silmän alla. Tilapäiseksi rakennetusta pakolaisleiristä on tullut jossain määrin pysyvä kaupunginosa; soratiet ovat ainakin osittain päällystettyjä ja teltat ovat vaihtuneet peltiparakkeihin. Leirin asukkaat ovat yrittäneet luoda itselleen puitteisiin nähden mahdollisimman normaalin elämän. He ovat esimerkiksi perustaneet alueelle 2 500 yritystä, kaikkea pienistä ruokakojuista metalliverstaisiin.

Tässä tasaisessa arjessa ihmisten on luovittava eteenpäin. Leipä ja vesi pitävät hengissä, mutta ne eivät tuo elämään syvempää merkitystä. Ne eivät luo toivoa tulevaisuudesta, saati paremmasta elämästä. Onkin ilmiselvää, että Kirkon Ulkomaanavun Za’atarin leirillä lapsille ja nuorille järjestämät aktiviteetit ovat aivan avainasemassa näitä syvempiä merkityksiä luotaessa. Kirkon Ulkomaanapu pitää lapsille sirkus- ja jalkapallokoulua, englannin tunteja ja korujentekokursseja. Nämä ehkä äkkiseltään triviaaleilta tuntuvat asiat auttavat lapsia ja nuoria asettamaan itselleen tavoitteita, joita kohti ponnistaa. Tavoitteet tuovat mukanaan lupauksen paremmasta huomisesta. Toiminta näyttääkin lasten kehityksen kannalta aivan kriittiseltä. Jos lapsilta viedään toivo ja mahdollisuus kehittyä, he lamaantuvat.

Za´taria pyörittää siis YK. Koska Jordanialla on maailman toiseksi heikoimmat vesivarat, leirillä on jatkuvia haasteita vesihuollon ja viemäröinnin järjestämisessä. Ruokahuolto 80 000 ihmiselle ei sekään ole helppoa. Ja koska Jordania on sitoutunut tarjoamaan koulutuksen kaikille lapsille, koulujakin pitää olla. Kaikesta huolimatta asiat näyttivät sujuvan ja elämä jatkuvan ilman suurempia ongelmia.

On kuitenkin selvää, että pakolaiskriisi koettelee Jordaniaa sekä taloudellisesti että sosiaalisesti. Aivan kuten Suomessa, paikalliset kokevat pelkoa siitä, että pakolaiset polkevat palkkoja ja vievät jordanialaisten työpaikat. Nämä asiat jordanialainen kansanedustaja Abed Ulayan suoraan otti esille, kun keskustelin hänen kanssaan tilanteesta. ”Haasteita on, eikä tilanne ole helppo”. hän sanoi. Mutta toisaalta: “Islam sanoo, että meidän on autettava. Joten me autamme”.

Jordanialaiset auttavat, koska Koraani sanoo niin. He auttavat kyseenalaistamatta. He eivät heittele polttopulloja, eivätkä marssi kaduilla. Eteeni aukeaa jälleen kerran aivan toisenlainen islam kuin mistä länsi pauhaa.

Pakolaiset itse toivovat, että avuntarve loppuisi mahdollisimman pian ja he pian pääsisivät palaamaan takaisin kotiin. Valitettavasti mikään ei viittaa siihen, että näin tulisi tapahtumaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Bashar Al-Assadin joukot ovat niskan päällä, mutta vielä on matkaa siihen, että Syyriassa vallitsisi sellainen rauha, jossa jokainen syyrialainen voisi elää turvallisesti, ilman pelkoa vastustajan kostosta. Kostoon riittää pelkästään se, että on lähtenyt Syyriasta pakoon.

Rauhaa odotellessaan syyrialaiset ovat pakotettuja elämään maanpaossa; pärjäämään Za’tarin kaltaisilla pakolaisleireillä. Ja siihen asti YK, jonka budjetti on riippuvainen jäsenmaidensa hyvästä tahdosta, pyrkii takaamaan siedettävät olosuhteet leireillä asuville pakolaisille.

Suomi leikkasi viime vuonna kehitysavustuksia rajusti, YK-järjestöille annettavaa apua leikattiin 70%. Se ei millään muotoa edesauta sitä ”paikan päällä auttamista”, josta mielellämme puhumme. Itse en halua ajatella sitä surua, joka tapaamiani lapsia kohtaisi, jos heidän rakastamansa sirkuskoulu loppuisi. Se olisi taatusti lapsille pieni maailmanloppu.

Alin tarina voisi olla toisenlainen

Minuun otti toissa päivänä yhteyttä Ali. Ali on kotoisin Irakista, ja hän on saanut Suomesta turvapaikan. Hän on sen jälkeen pyrkinyt käynnistämään perheenyhdistämisprosessin, mutta huonolla menestyksellä.

Perheenyhdistämistä pitää hakea perheenjäsenten, eli vielä Irakissa oleskelevien vaimon ja kahden tyttären. Irakin kansalaisten osalta perheenyhdistämisprosessi on laitettava vireille hallituksen päätöksen mukaisesti Suomen suurlähetystössä Ankarassa, Turkissa. Tämä on osoittautunut suureksi haasteeksi.

Ali sai rahoitettua sekä vaimolleen ja kahdelle tyttärelleen että itselleen matkat Turkkiin. Viisumeidenkin oli määrä olla kunnossa. Tullessaan Istanbuliin Alia ei kuitenkaan päästetty maahan. Rajalla vedottiin vuonna 2013 perheen osalta aloitettuun ja sittemmin keskeytettyyn turvapaikkaprosessiin. Myöskään Alin perhettä ei päästetty lentokenttää pidemmälle. Tietojeni mukaan Turkki suhtautuu kaiken kaikkiaan äärimmäisen nihkeästi Irakilaisille myönnettävien viisumeihin.  Alin perheelle kävi juuri näin – Ali palautettiin Suomeen, perhe Irakiin.

Nyt näyttää vakavasti siltä, että perheyhdistämistä ei saada käynnistettyä, sillä Alin vaimoa ja kahta tytärtä ei päästetä Turkkiin, missä perheenyhdistämishakemus Suomeen pitäisi jättää sisään. Suomessa oleskeleva Ali ei myöskään pysty täältä panemaan hakemusta vireille, sillä säännöt eivät tällaista menettelyä salli.

Maahanmuuttopolitiikka on viime päivänä taas keskusteluttanut meitä suomalaisia – ja syystä. Alin perheen kohtalo on vain yksi esimerkki turvapaikkahakemusten käsittelyyn liittyvistä ongelmista. Ongelmat näkyvät myös tilastoissa: vuoden alussa Irakilaisten hyväksymisprosentti oli 80 prosentin tietämissä, tällä hetkellä hakemuksista hyväksytään noin 15 prosenttia. Hyväksymisprosentti on huomattavasti alle yleiseurooppalaisen tason, joka on 64 prosenttia. Syitä negatiiviseen kehitykseen on monia, mutta pidän mahdollisena, että sen taustalla on myös poliittisista ohjausta jossain muodossa.

Suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa on leimannut dramatisointi ja tietoinen pyrkimys asettaa esteitä turvapaikkapäätösten tielle. Suomi on kuitenkin selvinnyt hyvin viimeisen vuoden haasteista. Tänne jäävien maahanmuuttajien lukumäärä vastaa jääkiekkomaaottelun yleisön määrää. Reilu 10 000 uussuomalaista vuodessa ei ole meille ylitsepääsemätön haaste.

Perheiden yhdistämisen vaikeuttaminen on ongelma. Esimerkiksi Ruotsiin perheenyhdistämistä hakevat henkilöt voivat täyttää hakemuksensa verkossa. Hakemuksen voi täyttää jo Ruotsissa oleva perheenjäsen tai ulkomailla olevat perheenjäsenet. Vasta päätöksen käsittelyn yhteydessä yhdistämistä toivova perhe matkustaa määrättyyn Ruotsin suurlähetystöön haastattelua varten. Kun perheenyhdistämistä haetaan Suomeen, perhe joutuu matkustamaan ensin hakemusta jättäessä ja uudestaan kun päätöstä käsitellään. Tämä tekee prosessista kalliin ja vaikean. Ruotsi myös käsittelee Irakin kansalaisten hakemuksia sekä Ammanin että Teheranin suurlähetystöissään Ankaran suurlähetystön lisäksi. Tämä olisi meillekin mahdollista. Suomi on kuitenkin rajoittanut irakilaisten ja syyrialaisten hakemuksien ainoastaan Ankaran suurlähetystöön.

Perheiden yhdistämisiin liittyvät ongelmat eivät ole pelkästään tämän hallituksen omallatunnolla. Asioiden tietoinen, turha vaikeuttaminen sen sijaan on. Kun henkilö on saanut häneen kohdistuneen uhan takia turvapaikan, on syytä olettaa, että tämä vaara, tämä uhka myös koskee hänen perhettään. Silloin yhdistämisen käsittelyn tulee olla mahdollisimman helppoa, mahdollisimman sujuvaa ja läpinäkyvää. Kaikki muu on epäinhimillistä, ja arvojemme vastaista. Alin tarinan tulisi olla toisenlainen.