Adlercreutz: Permanent uppehållstillstånd till utländska högskoleutexaminerade

Cirka 2 000 utländska studeranden avlägger högskoleexamen i Finland varje år. Bara en bråkdel av dem stannar i Finland efter avlagd examen. Det här är ett stort slöseri med resurser, säger SFP:s vice ordförande och riksdagsledamot Anders Adlercreutz.

– Som land är det i vårt intresse att så många som möjligt av dessa högt utbildade personer kan och vill stanna i Finland. Vi behöver arbetskraft och vi behöver i synnerhet internationellt kunnande. Idag kan man efter avlagd examen ansöka om fortsatt uppehållstillstånd för ett år för att söka jobb. Det här är inte tillräckligt. Om en person vill studera i Finland, och till och med betalar sin universitetsutbildning själv – för det gör studeranden som kommer utanför EU- och EES-området i dag – finns det ingen logik bakom den tanken att man inte efter fullbordad examen ska få ett permanent uppehållstillstånd.

– Vi vet att vår exportindustri behöver utländska kontakter. Vi vet att anställandet av en person med utländskt ursprung korrelerar med ökad export. Och samtidigt vet vi att en tredjedel av alla företag i Nyland ser bristen på arbetskraft som ett hinder för deras tillväxt. Den här ekvationen har en enkel lösning: nästa regering måste avskaffa behovsprövningen av utländsk arbetskraft, men också skrida till åtgärder för att se till att de som studerar här vill och kan stanna, säger Adlercreutz.

Vielä löytyy yrittämisen esteitä

Työelämän tasa-arvoistamisessa on vielä tekemistä. Hallitus otti yhden askeleen hyvään suuntaan antamalla viikko sitten esityksen, jolla parannetaan perheyrityksessä työskentelevän muttei yrityksen omistajiin kuuluvan työttömyysturvaa. Vastaisuudessa hänet luetaan palkansaajaksi, eli hän on normaalin työttömyysturvan piirissä.

Tällä muutoksella poistetaan yksi monesta keinotekoisesta muurista jolla yrittäjiä – tai heidän perheenjäseniään – pidetään normaalin sosiaaliturvan ulkopuolella. Vaikka yrittäjän perheenjäsentä ei tämän jälkeen enää rangaista, niin yrittäjäksi ryhtyminen on tästä huolimatta vielä monessa suhteessa uhkarohkea seikkailu.

Tilanteessa, jossa työelämän yleinen jäykkyys jopa pakottaa ihmisiä yrittäjäksi – jotta työnantaja voisi vähentää palkkausriskiään – ongelma ei ole pieni eikä mitätön.

Yksin yrittäjiä on Suomessa melkein 200 000. Se on selvä osoitus siitä, että työmarkkinat eivät toimi. Moni yrittää yksin, koska se on työn tekemisen ehto. Palkkaamiskynnys on liian iso. Toinen puoli tätä ongelmaa on henkilöstövuokrauksen yleistyminen, joka ilmiönä on omiaan kasvattamaan suomalaista kustannustasoa.

Tähän ongelmaan voi, ja tuleekin, tarjota ratkaisuksi palkkausriskin alentamista. Hallitus yrittikin puuttua tähän surullisenkuuluisalla irtisanomislaillaan. Se on nyt etenemässä hyvin epämääräisessä muodossa eduskunnassa.

Todellisuuteen on kuitenkin sopeuduttava ja on löydettävä ratkaisuja, jotka vastaavat ongelmiin. Meillä on työelämä jossa yksittäinen työntekijä yhtäkkiä voi olla tilanteessa, jossa työ jatkuu yrittäjänä, kunnes tilanne taas muuttuu. Nykyinen sosiaaliturvamme ei tähän muutokseen taivu. Tähän on tarjottu ratkaisuksi yhdistelmävakuutusta, joka loisi sosiaaliturvamallin jossa työsuhteen ja aseman vaihtuminen ei katkaise henkilön sosiaaliturvaa. Kyse on työttömyysturvasta heille, joka työskentelevät vaihtelevasti palkansaajana ja yrittäjänä. Tänään näille molemmille on omat työttömyysturvaratkaisunsa, joka usein yksilön tasolla käytännössä johtaa siihen, että ei ole kumpaakaan.

Tämän hallituskauden alussa yhdistelmävakuutusta lähdettiin viemään eteenpäin. Jostain syystä työ pysähtyi. Lausuntokierroksella nousi esille kritiikkiä, joka koski vakuutuksen houkuttelevuutta – eli hintaa suhteessa turvaan – sekä työssäoloehdon pituutta.

Ensi kaudella tämäkin asia olisi syytä saada päätökseen. Mutta korjattavaa on muuallakin työelämämme rakenteissa. Jos järjestelmän sisäiset jäykkyydet vievät tilanteisiin, joissa työllistämisen pelko voittaa kasvun kaipuun ja riskin minimoiminen vie meidät kustannustasoa nostaviin ratkaisuihin, voimme perustellusti todeta, että puhumme järjestelmäviasta. Tähän seuraavan hallituksen on syytä tarttua, jotta työelämästämme tulisi tasa-arvoisempi ja kilpailukykyisempi.

 

Blogg i Verkkouutiset 19.11.2018.

Nästa regering måste möjliggöra mera lokal flexibilitet

Arbetsmarknadsfrågor har aldrig varit lätta att tampas med i vårt Finland. Inte heller denna höst. Regeringens försök att underlätta uppsägningar i företag med färre än tio anställda stötte på massivt motstånd, trots att de faktiska förändringarna var små.

I sig var det absolut rätt målgrupp regeringen hade för sin proposition. 265 000 företag har tio eller färre anställda. Om man kan få en femtedel av dem att ta steget ut och anställa en person – det kan vara fråga om den första utomstående person ett litet företag som ett par driver – skulle det ha stora följder för sysselsättningen.

Att översätta detta i lagform visade sig sedan vara svårt, och det är förstås redan på en principiell nivå problematiskt att sätta företag i olika situation på basen av deras storlek. Men problemet är faktiskt och reellt. Små företag som inte har de resurser stora företag har ser alltför ofta en anställning primärt som en risk. Om metoden som föreslogs sedan är den riktiga kan man diskutera.

Samtidigt har vi en enormt stor arbetslöshet fast vi befinner oss på toppen av en högkonjunktur. Enligt Finlands näringsliv EK:s enkät upplever ungefär en tredjedel av alla företag i Nyland att bristen på lämplig arbetskraft hämmar deras tillväxt. I Österbotten säger hälften av företagen samma sak.

Och ändå ligger arbetslösheten på en hög nivå. Den strukturella arbetslösheten är bland de högsta i Europa. Utbud och efterfrågan talar inte samma språk. En stor del av befolkningen verkar inte hitta sin plats i den ekonomi vi lever i.

För att lösa detta problem krävs det förstås ett helt batteri av åtgärder. Det handlar om utbildning, möjligheter till omskolning, att inte uppehålla mekanismer som hindrar att man flyttar efter arbetstillfällen och så vidare. Men det handlar också om att skapa en flexiblare miljö för företagen att verka.

Här – vad flexibiliteten beträffar –  skiljer sig Finland markant från Sverige. Vi har en rätt lätt arbetslagstiftning, men mycket detaljerade branschspecifika allmänbildande avtal. Avtal som inte bara binder de fackanslutna företagen utan också – och i själva verket i högre grad – dem som inte tillhör facket. Man kan fråga sig vem detta gynnar.

Men flexibilitet måste också betyda delaktighet och medbestämmanderätt. Analogt med den modell man har i Sverige borde anställda i större företag få plats i företagens styrelser. Det här var kontroversiellt då det infördes i Sverige – men erfarenheterna har primärt varit goda. Insyn skulle ge förtroende.

Nästa regering måste möjliggöra mera lokal flexibilitet inom alla företag, vare sig de är fackanslutna eller inte. Man måste lokalt i högre grad än nu kunna bestämma om löner, arbetstider och andra frågor på ett sätt som gynnar företagen som helhet – både de som anställer och de som är anställda. Arbetslivet idag ser annorlunda ut än det gjorde för 30 år sedan. Tanken att samma modell passar alla – liksom den att arbetsplatsen är ett slagfält på vilket bara den ena kan vinna – är inte den verklighet vi lever i.

 

Insändare i HBL 19.11.2018.

Työllisyysaste on saatava ylös, ja on kiire

Hallituksen tavoite 72 prosentin työllisyysasteeseen pääsemisestä näyttää haasteelliselta. Pitkällä tähtäimellä meidän tulisi päästä vähintään 75 prosentin työllisyyteen, joten tekemistä riittää. Rakenteellinen työttömyysaste on Suomessa korkea, ja pitkäaikaistyöttömien määrä on Pohjoismaiden korkein. ETLA:n Vesa Vihriälä totesikin muutama viikko sitten, että tämä on se hetki, kun näihin ongelmiin pitää tarttua. Mikäli annamme korkeasuhdanteen livahtaa ohi tekemättä muutoksia työelämän keskeisiin kysymyksiin koittavat vääjäämättä kylmät ajat – niin taloudellisesti kuin inhimillisestikin.

Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Kukaan ei ole voinut olla huomaamatta sitä kritiikkiä mitä hallituksen aktiivimalliin on kohdistunut.

Työelämä on kokonaisuus. Jos voisimme poimia pelkästään mukavat palaset naapurimaidemme ratkaisuista olisi helppoa rakentaa houkutteleva kokonaisuus. Mutta todellisuus on monimutkaisempi.

Moni ottaisi mielellään työkalupakkiinsa Tanskan korkean työttömyyskorvauksen tason – mutta harvempi ottaisi sen keston. Ruotsin ja Tanskan työmarkkinoiden dynaamisuus ja matala työttömyyden taso houkuttelevat – mutta siihen kokonaisuuteen kuuluu olennaisesti yleissitovuuden puuttuminen ja erityisesti Tanskassa irtisanomisen helppous. Aktiivimallikeskustelussa mainitaan mielellään Tanskan aktivointitoimet mutta unohdetaan, että aktivointiresurssit siellä ovat oleellisesti meidän resursseja isommat.

Aktiivimallikeskustelussa eduskunnassa tämä näkyi selvästi – rusinat poimitaan mielellään pullasta, mutta kokonaisuus jää huomioimatta.

Ajatus aktiivimallin taustalla on hyvä. Se, että aktiivisuutta vaaditaan, ei ole väärin. Mallin ongelmat liittyvät sen toteutettavuuteen. TE-toimistojen resursseja on lisättävä roimasti, jotta malli voisi toimia niin, että ihmiset eivät esimerkiksi asuinpaikkansa perusteella joudu eriarvoiseen asemaan. Hallituksen vaatimattomat toimet eivät tässä riitä. RKP onkin useasti esittänyt, että yksityisiä työnvälityspalveluja tulisi käyttää laajemmin.

On myös huomattava, että suuri työttömien määrä – kaiken kaikkiaan 270 000 suomalaista – ei ole tasaisen harmaa massa. Sama malli ei sovi kaikille. Joillekin vaatimukset voivat olla ylitsepääsemättömät. Heille vapaaehtoistyö tulisi hyväksyä aktivointisuoritteena. Vapaaehtoistyö tai esimerkiksi talkootyö on harvemmin tie työelämään, mutta se auttaa aktiivisuuden ylläpitämisessä sekä verkostojen luomisessa ja säilyttämisessä ja estää näin esimerkiksi syrjäytymistä.

Normien purku ja byrokratian vähentäminen on ollut hallituksen kärkiteemoja. Joillakin saroilla tässä on onnistuttu, joillakin ei. Suunnitelmat siitä, että työhakemusten määrästä tehtäisiin aktiivisuuden mittari, on ristiriidassa normipurkutavoitteiden kanssa. Tilanteessa, jossa ainoastaan 1/4 vapaista työpaikoista on julkisesti haettavissa, hallitus ehdottaa, että luotaisiin järjestelmä, joka hukuttaa yritykset huonoihin, ainoastaan aktivointivaatimusten täyttämiseksi tehtyihin hakemuksiin.

Yritykset ovat ymmärrettävästi huolissaan. Jos tämä ajatus toteutetaan, avoimet työpaikat siirtyvät pois avoimilta markkinoilta. Se ei ole kenenkään etu.

Toimiminen on tässä asiassa parempi asia kuin toimimattomuus. Suurin riski piilee siinä, että meille jää pysyvä, korkea työttömyysaste. Sen sijaan, että lisätään byrokratiaa, pitäisi uskaltaa oikeasti uudistaa työelämä: uudistaa vanhempainvapaat ja sosiaaliturva tälle vuosituhannelle, edistää paikallista sopimista ja pohtia sitä, ovatko yleissitovat työsopimukset työelämän ja maamme kokonaisedun mukaisia. Sekä aktivoida vailla työtä olevat tavalla, joka on tasavertainen, järkevä ja tehokas.

 

(Verkkouutiset-blogi 22.1.2018)

Sysselsättningsgraden måste stiga – och det är bråttom

Vår ekonomi växer så det knakar, men arbetslösheten sjunker skrämmande långsamt. Regeringens målsättning om en sysselsättningsgrad på 72 procent verkar svår att uppnå under denna regeringsperiod. Den strukturella arbetslösheten är fortsättningsvis hög i Finland och långtidsarbetslösheten är högst i Norden. Nånting borde alltså göras – och det snart. Vesa Vihriälä från ETLA poängterade helt riktigt att vi inte har råd att låta det ekonomiska uppsvinget glida förbi i vår kamp för en bättre sysselsättning.

Men det är lättare sagt än gjort. Ingen har kunnat undgå diskussionen om regeringens så kallade aktiveringsmodell, en diskussion som gått på högvarv de senaste veckorna.

Arbetsmarknaden är en helhet som beror på många olika faktorer. Om vi bara kunde välja några element från våra grannländer vore det lätt att bygga upp ett attraktivt paket, men verkligheten är mer komplicerad än så. Många skulle gärna ha Danmarks höga arbetslöshetsersättningsnivå, men sällan ersättningens korta varaktighet. Sveriges arbetsmarknad med låg arbetslöshet och stor dynamik vill vi gärna ha, men då borde vi också frångå våra allmänbindande avtal. I diskussionen om aktiveringsmodellen hänvisar man gärna till att man också kräver aktivitet i Danmark – men där finns det också tillräckligt med personal som kan hjälpa till.

När aktiveringsmodellen diskuterades i riksdagen syntes samma tendenser – man tar gärna russinen ur bullan men vägrar att se hur allt hänger ihop.

Tanken bakom aktiveringsmodellen är god. Det är inte fel att kräva aktivitet. Problemen hänger primärt inte ihop med modellen i sig, utan i hur den kan förverkligas. Om den skall fungera på ett sätt som ger alla människor möjlighet att vara aktiva, kräver den satsningar på TE-centralerna. Här är regeringens insatser inte tillräckliga, det krävs mera resurser. Man borde också i högre grad använda sig av privata arbetsförmedlingstjänster, nånting som SFP har förespråkat vid flera tillfällen.

Sen är ju inte vår stora mängd arbetslösa en grå massa, utan 270 000 – ett skrämmande högt antal – individer.

Samma modell passar inte alla. För människor med nedsatt arbetsförmåga kan kraven vara oöverkomliga. För dem borde frivilligarbete kunna vara en form av aktivitet. Det är sällan en väg in i arbetslivet, men det skulle uppehålla en aktivitet, ett socialt nätverk, och på så sätt verka i förebyggande syfte t.ex. mot utslagning.

Överlag vore det viktigt att vi minskar på byråkratin kring arbetsmarknaden och inte ökar på den. Redan nu har vi stora problem med att para ihop arbetssökande med de arbetstillfällen som finns. Endast 1/4 av de arbetsplatser som är lediga dyker upp på TE-centralens listor. Resten fylls andra vägar. De planer som regeringen har på att se antalet arbetsansökningar som en aktivitetsmätare är direkt kontraproduktiv. Företag kommer att översvämmas med undermåliga ansökningar som gjorts endast för att fylla aktiveringskraven.

Företag är med fog oroliga och det borde vi alla vara. Det är svårt att se att följden kunde vara någon annan än den, att antalet öppna, tillgängliga arbetsplatser minskar ytterligare. Arbetsbördan ett företag utsätter sig för genom att annonsera ut en arbetsplats på den öppna marknaden är helt enkelt för stor. Företagen drar öronen till sig – och många arbetslösa blir utan arbetstillfälle.

I denna diskussion är det skäl att komma ihåg vilken den stora risken är: en cementerad, hög arbetslöshetsnivå och tiotusentals människor som permanent fastnar utanför arbetslivet. Där ligger den stora frågan. Det ekonomiska uppsving som vi nu lever i pågår inte för evigt, och en nedgång kommer förr eller senare. Om vi i det skedet har en hög strukturell arbetslöshetsnivå ligger vi verkligt risigt till, både ekonomiskt och mänskligt. Därför hoppas jag att vi vågar ta i arbetsmarknaden som helhet: reformera arbetslivet, föräldraledigheterna, socialskyddet – och aktivera dem som inte har arbete, men på ett konstruktivt, förnuftigt och jämlikt sätt.

Anders Adlercreutz
Riksdagsledamot, SFP

Tal om slopandet av behovsprövning av utländsk arbetskraft 5.9.2017

Ärade talman, arvoisa puhemies,

Regeringens proposition är välkommen, men vi behöver mera.

On ehdottoman hyvä asia, että tämän esityksen myötä helpotetaan suomalaisten yritysten mahdollisuuksia saada työvoimaa kausiluonteisesti. Tämä ei kuitenkaan riitä.

Hallituksen 72 prosentin työllisyystavoite on karkaamassa tulevaisuuteen. 31 000 ihmisen työllistyminen viimeisen vuoden aikana merkitsee lähinnä kosmeettista kasvua, joka ei kerro nopeasta kasvusta tai dynaamisesta taloudesta. Se on ilmentymä tilanteesta, jossa työmarkkinoiden katsotaan olevan nollapelisummaa: yhden onni on toisen onnettomuus eli yhden ihmisen työllistyminen merkitsee potkuja jollekin toiselle. Uusia yrityksiä syntyy edelleen liian verkkaisesti ja kansainväliset suuryritykset perustavat konttoreitaan mieluummin naapurimaihin.

Kääntäkäämme – jälleen kerran – katse länteen. Ruotsissa todettiin reilut kymmenen vuotta sitten, että työn tarjonnan kasvattaminen lisää työllisyyttä. Näin on myös käynyt. Samoin aikoihin Ruotsissa poistettiin työperäisen maahanmuuton tarveharkinta. Työllisyysaste on Ruotsissa näiden toimenpiteiden seurauksena 75 prosentin pinnassa ja Tukholma voittaa Helsingin 125–19 kun vertaillaan kansainvälisten suuryritysten konttoreiden sijainteja.

Miksi näin on? Suomi on kansainvälisille toimijoille – ja toki kotimaisillekin – edelleen liian jäykkä toimintaympäristö. Yhä kansainvälistyvässä maailmassa, jossa tavara ja tieto siirtyvät esteittä yli rajojen, ei ole perusteltua sitoa työpaikkoja ihmisten kansallisuuteen.

Miksi emme torjuisi aivovuotoa avaamalla ovet aidosti, ilman ehtoja ja palkkarajoja, myös ulkomaalaisille osaajille? Osaajille jotka maksavat veroja, tuovat yhteyksiä vientimarkkinoille ja jotka näin nostavat yritysten kilpailukykyä. Andreas Hatzigeorgioun ja Magnus Lodefalkin (Örebron yliopisto 2013) tutkimukset osoittavat, että ulkomaalaistaustaisen työntekijän palkkaamisen ja viennin kasvun välillä on olemassa suora yhteys.

Arvoisa puhemies,

Asettukaamme hetkeksi yrityksen kenkiin.

Jos yksi maa tarjoaa ympäristön, jossa voi joustavasti palkata mahdollisimman hyvän työntekijän – on hän sitten kotimainen tai ulkomaalainen – ja toinen ei tätä tee, on vaaka jo lähtökohtaisesti kallistunut joustavamman maan puolelle.

Tästä huolimatta EU/ETA-alueen ulkopuolisen työvoiman saatavuusharkinta on vieläkin Suomessa todellisuutta. Todellisuutta, joka ei perustu analyysiin siitä, mikä tekisi Suomesta mahdollisimman kilpailukykyisen, vaan niukkaan eturyhmäajatteluun ja osaoptimoitiin kokonaisuuden kustannuksella.

Ja tämä on ensimmäinen asia jonka kasvuyritykset ottavat puheeksi, kun kysyn heiltä, miten Suomesta tehtäisiin houkuttelevampi paikka heille kasvaa. Ensimmäinen asia.

Ärade talman,

Trots regeringens målsättning om att höja sysselsättningsgraden till 72 procent – en nivå som märk väl ligger långt under den nordiska nivån – låter åtgärderna vänta på sig. Det förslaget som nu diskuteras är bra, men det är bara ett litet steg. Det stora problemet är det, att  behovsprövningen av arbetskraft som kommer utanför EU/ETA-området fortfarande är verklighet i Finland.

Detta baserar sig inte på en analys av vad som skulle göra Finland så konkurrenskraftigt som möjligt, utan på snävt intressegruppstänkande och deloptimering på bekostnad av helheten.

Arvoisa puhemies,

Mikään ei viittaa siihen, että nykyinen linja saatavuusharkinnan suhteen olisi suomalaisille työntekijöille eduksi. Nykyisellä linjalla emme suojele suomalaista palkkatasoa, emme houkuttele tänne uusia yrityksiä, emmekä paranna kotimaisten yritysten kasvuedellytyksiä tai kansainvälistymispyrkimyksiä.

Emme myöskään paranna huoltosuhdettamme tai toimi tavalla, joka olisi viennillemme eduksi. Jos hallitus on vakavissaan esittämiensä työllisyystavoitteiden osalta, mitä minulla ei ole mitään syytä epäillä, on saatavuusharkinta poistettava mahdollisimman nopeasti.

Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta on luovuttava – puhe täysistunnossa 5.9.2017

Ärade talman, arvoisa puhemies,

Regeringens proposition är välkommen, men vi behöver mera.

On ehdottoman hyvä asia, että tämän esityksen myötä helpotetaan suomalaisten yritysten mahdollisuuksia saada työvoimaa kausiluonteisesti. Tämä ei kuitenkaan riitä.

Hallituksen 72 prosentin työllisyystavoite on karkaamassa tulevaisuuteen. 31 000 ihmisen työllistyminen viimeisen vuoden aikana merkitsee lähinnä kosmeettista kasvua, joka ei kerro nopeasta kasvusta tai dynaamisesta taloudesta. Se on ilmentymä tilanteesta, jossa työmarkkinoiden katsotaan olevan nollapelisummaa: yhden onni on toisen onnettomuus eli yhden ihmisen työllistyminen merkitsee potkuja jollekin toiselle. Uusia yrityksiä syntyy edelleen liian verkkaisesti ja kansainväliset suuryritykset perustavat konttoreitaan mieluummin naapurimaihin.

Kääntäkäämme – jälleen kerran – katse länteen. Ruotsissa todettiin reilut kymmenen vuotta sitten, että työn tarjonnan kasvattaminen lisää työllisyyttä. Näin on myös käynyt. Samoin aikoihin Ruotsissa poistettiin työperäisen maahanmuuton tarveharkinta. Työllisyysaste on Ruotsissa näiden toimenpiteiden seurauksena 75 prosentin pinnassa ja Tukholma voittaa Helsingin 125–19 kun vertaillaan kansainvälisten suuryritysten konttoreiden sijainteja.

Miksi näin on? Suomi on kansainvälisille toimijoille – ja toki kotimaisillekin – edelleen liian jäykkä toimintaympäristö. Yhä kansainvälistyvässä maailmassa, jossa tavara ja tieto siirtyvät esteittä yli rajojen, ei ole perusteltua sitoa työpaikkoja ihmisten kansallisuuteen.

Miksi emme torjuisi aivovuotoa avaamalla ovet aidosti, ilman ehtoja ja palkkarajoja, myös ulkomaalaisille osaajille? Osaajille jotka maksavat veroja, tuovat yhteyksiä vientimarkkinoille ja jotka näin nostavat yritysten kilpailukykyä. Andreas Hatzigeorgioun ja Magnus Lodefalkin (Örebron yliopisto 2013) tutkimukset osoittavat, että ulkomaalaistaustaisen työntekijän palkkaamisen ja viennin kasvun välillä on olemassa suora yhteys.

Arvoisa puhemies,

Asettukaamme hetkeksi yrityksen kenkiin.

Jos yksi maa tarjoaa ympäristön, jossa voi joustavasti palkata mahdollisimman hyvän työntekijän – on hän sitten kotimainen tai ulkomaalainen – ja toinen ei tätä tee, on vaaka jo lähtökohtaisesti kallistunut joustavamman maan puolelle.

Tästä huolimatta EU/ETA-alueen ulkopuolisen työvoiman saatavuusharkinta on vieläkin Suomessa todellisuutta. Todellisuutta, joka ei perustu analyysiin siitä, mikä tekisi Suomesta mahdollisimman kilpailukykyisen, vaan niukkaan eturyhmäajatteluun ja osaoptimoitiin kokonaisuuden kustannuksella.

Ja tämä on ensimmäinen asia jonka kasvuyritykset ottavat puheeksi, kun kysyn heiltä, miten Suomesta tehtäisiin houkuttelevampi paikka heille kasvaa. Ensimmäinen asia.

Ärade talman,

Trots regeringens målsättning om att höja sysselsättningsgraden till 72 procent – en nivå som märk väl ligger långt under den nordiska nivån – låter åtgärderna vänta på sig. Det förslaget som nu diskuteras är bra, men det är bara ett litet steg. Det stora problemet är det, att  behovsprövningen av arbetskraft som kommer utanför EU/ETA-området fortfarande är verklighet i Finland.

Detta baserar sig inte på en analys av vad som skulle göra Finland så konkurrenskraftigt som möjligt, utan på snävt intressegruppstänkande och deloptimering på bekostnad av helheten.

Arvoisa puhemies,

Mikään ei viittaa siihen, että nykyinen linja saatavuusharkinnan suhteen olisi suomalaisille työntekijöille eduksi. Nykyisellä linjalla emme suojele suomalaista palkkatasoa, emme houkuttele tänne uusia yrityksiä, emmekä paranna kotimaisten yritysten kasvuedellytyksiä tai kansainvälistymispyrkimyksiä.

Emme myöskään paranna huoltosuhdettamme tai toimi tavalla, joka olisi viennillemme eduksi. Jos hallitus on vakavissaan esittämiensä työllisyystavoitteiden osalta, mitä minulla ei ole mitään syytä epäillä, on saatavuusharkinta poistettava mahdollisimman nopeasti.

Tal i den allmänpolitiska debatten, SFP:s partidag 2017

Hemma hos oss bor Santiago, en colombiansk utbyteselev. Han har bott i Finland i 10 månader, lärt sig svenska, och till och med avlagt studentexamensproven i lång matematik och fysik, på svenska. Han är matematiskt enormt begåvad, och har representerat sitt hemland i flera tävlingar. Santiago vill nu studera i Finland, stanna här, eftersom han tror på den nordiska modellen, på att den kan ge honom de grunder som behövs för en framgångsrik forskarkarriär.

Helsingfors universitet tar gärna emot honom, men för tillfället ser det ut som om Migrationsverket säger nej. Han får antagligen inte ett visum för studier eftersom han av praktiska skäl är tvungen att inleda dem på universitetets öppna sida. Då väljer han i så fall Lunds Universitet som verkar ta emot honom med öppna armar.

Samtidigt som vi med rätta är oroliga för hjärnflykt bygger vi hinder för utlänningar att komma hit med sin kunskap, för att berika vårt land. Det har vi inte råd med.

Vad är det som gör att vi inte inser att konkurrenskraft inte är ett nollsummespel? Samma fenomen, samma problem syns på vår arbetsmarknad. Samtidigt som forskning visar att en anställning av en i utlandet född leder till ökad export fortsätter vi med behovsprövning  av utländsk arbetskraft.

Det här är nånting som Sverige avskaffade för ett decennium sedan. Idag slår Sverige Finland 125-19 då man jämför antalet huvudkontor som internationella företag har grundat i bägge huvudstäderna.

Vi kommer inte ifrån att världen är global. Framgångsrika företag måste verka på ett internationellt plan.

Och om ett land erbjuder en miljö där man flexibelt kan anställa en så bra arbetstagare som möjligt – är hen sedan född i landet eller utanför det – och ett annat land inte gör detta, är det klart vilket alternativ ett företag väljer. Det har vi inte råd med.

Och det vill jag inte se hända.

Trots det är behovsprövningen av arbetskraft fortfarande verklighet i Finland. Detta baserar sig inte på en analys av vad som skulle göra Finland så konkurrenskraftigt som möjligt, utan på snävt intressegruppstänkande och en deloptimering på bekostnad av helheten.

Så här har vi inte råd att tänka. Vi vinner på att vara flexibla, vi vinner på att ta emot utländskt kunnande, vare sig det är fråga om Santiago eller till exempel en japansk ingenjör som ett finskt uppstartsföretag vill anställa. Därför har vi i SFP – vårt nordiska folkparti – föreslagit att behovsprövningen slopas, och vi hoppas att regeringen lyssnar.

Tiden för behovsprövning är förbi / HBL 11.6.2017

Regeringens målsättning att höja sysselsättningsgraden till 72 procent håller på att rinna ut i sanden. Att sysselsättningen ökade med 21 000 personer under förra året är en kosmetisk tillväxt som varken berättar om en snabb upphämtning eller en dynamisk ekonomi. Det är ett uttryck för en situation där arbetsmarknaden ses vara ett nollsummespel: en persons lycka är en annan persons olycka – då en person blir anställd innebär det att en annan person får sparken. Nya företag föds fortsättningsvis i för långsam takt och stora internationella företag grundar hellre sina huvudkontor i grannländerna.

Låt oss – än en gång – vända vår blick västerut. För drygt tio år sedan konstaterade man i Sverige att sysselsättningen ökar då utbudet på arbetskraft ökar. Så har det också hänt. Samtidigt slopade man även behovsprövningen för arbetsrelaterad invandring. Som en följd av detta är sysselsättningsgraden i Sverige kring 75 procent och Stockholm vinner Helsingfors 125–19 då man jämför antalet huvudkontor som internationella företag har grundat i bägge huvudstäder.

Varför är det så? För internationella aktörer – och naturligtvis även nationella – erbjuder Finland fortfarande för stela verksamhetsbetingelser. I en allt mer internationaliserad värld, där produkter och information utan hinder förflyttar sig över gränserna är det inte motiverat att binda arbetstillfällen till människors nationalitet. Varför skulle vi inte motverka kunskapsflykten genom att öppna dörrarna på riktigt, utan villkor och lönegränser, för utländska proffs? Proffs som betalar skatt, hämtar med sig kontakter till exportmarknaden och som på så sätt främjar företagens konkurrenskraft. Forskning av Andreas Hatzigeorgiou och Magnus Lodefalk (Örebros universitet 2013) visar att det finns en direkt koppling mellan att anställa en arbetstagare med utländskt ursprung och ökad export.

Snabbt växande sektorer är beroende av snabb beslutsfattningsförmåga. Om ett land erbjuder en miljö där man flexibelt kan anställa en så bra arbetstagare som möjligt – är hen sedan född i landet eller utanför det – och ett annat land inte gör detta, är det klart vilket alternativ ett företag väljer.

Trots det är behovsprövningen av arbetskraft som kommer utanför EU/EES-området fortfarande verklighet i Finland. Detta baserar sig inte på en analys av vad som skulle göra Finland så konkurrenskraftigt som möjligt, utan på snävt intressegruppstänkande och deloptimering på bekostnad av helheten.

Detta är synd, eftersom ingenting tyder på att den nuvarande linjen är till fördel för de finländska arbetstagarna. Med den nuvarande linjen skyddar vi inte den finländska lönenivån, vi lockar inte hit nya företag och vi förbättrar inte de inhemska företagens tillväxtförutsättningar eller internationaliseringssträvanden. Vi förbättrar inte heller försörjningskvoten eller agerar på ett sätt som skulle främja vår export. Om regeringen menar allvar med sina sysselsättningsmålsättningar, vilket jag inte har några som helst orsaker att misstänka, bör behovsprövningen avskaffas så fort som möjligt.

Tarveharkinnan aika on ohi

Hallituksen 72 prosentin työllisyystavoite on karkaamassa tulevaisuuteen. 21 000 ihmisen työllistyminen viimeisen vuoden aikana merkitsee lähinnä kosmeettista kasvua, joka ei kerro nopeasta kasvusta tai dynaamisesta taloudesta. Se on ilmentymä tilanteesta, jossa työmarkkinoiden katsotaan olevan nollapelisummaa: yhden onni on toisen onnettomuus eli yhden ihmisen työllistyminen merkitsee potkuja jollekin toiselle. Uusia yrityksiä syntyy edelleen liian verkkaisesti ja kansainväliset suuryritykset perustavat konttoreitaan mieluummin naapurimaihin.

Kääntäkäämme – jälleen kerran – katse länteen. Ruotsissa todettiin reilut kymmenen vuotta sitten, että työvoiman tarjonnan kasvattaminen lisää työllisyyttä. Näin on myös käynyt. Samoin aikoihin Ruotsissa poistettiin työperäisen maahanmuuton tarveharkinta. Työllisyysaste on Ruotsissa näiden toimenpiteiden seurauksena 75 prosentin pinnassa ja Tukholma voittaa Helsingin 125-19, kun vertaillaan kansainvälisten suuryritysten konttoreiden sijainteja.

Miksi näin on? Suomi on kansainvälisille toimijoille – ja toki kotimaisillekin – edelleen liian jäykkä toimintaympäristö. Yhä kansainvälistyvässä maailmassa, jossa tavara ja tieto siirtyvät esteittä yli rajojen ei ole perusteltua sitoa työpaikkoja ihmisten kansallisuuteen. Miksi emme torjuisi aivovuotoa avaamalla ovet aidosti, ilman ehtoja ja palkkarajoja, myös ulkomaalaisille osaajille? Osaajille jotka maksavat veroja, tuovat yhteyksiä vientimarkkinoille ja jotka näin nostavat yritysten kilpailukykyä. Andreas Hatzigeorgioun ja Magnus Lodefalkin (Örebron yliopisto 2013) tutkimukset osoittavat, että ulkomaalaistaustaisen työntekijän palkkaamisen ja viennin kasvun välillä on olemassa suora yhteys.

Nopeasti kasvavat alat ovat riippuvaisia nopeasta päätöksentekokyvystä. Jos yksi maa tarjoaa ympäristön, jossa voi joustavasti palkata mahdollisimman hyvän työntekijän – on hän sitten kotimainen tai ulkomaalainen – ja toinen ei tätä tee, on vaaka jo lähtökohtaisesti kallistunut joustavamman maan puolelle.

Tästä huolimatta EU/ETA-alueen ulkopuolisen työvoiman tarveharkinta on vieläkin Suomessa todellisuutta. Todellisuutta, joka ei perustu analyysiin siitä, mikä tekisi Suomesta mahdollisimman kilpailukykyisen, vaan niukkaan eturyhmäajatteluun ja osaoptimointiin kokonaisuuden kustannuksella.

Tämä on sääli, sillä mikään ei viittaa siihen, että nykyinen linja olisi suomalaisille työntekijöille eduksi. Nykyisellä linjalla emme suojele suomalaista palkkatasoa, emme houkuttele tänne uusia yrityksiä, emmekä paranna kotimaisten yritysten kasvuedellytyksiä tai kansainvälistymispyrkimyksiä. Emme myöskään paranna huoltosuhdettamme tai toimi tavalla, joka olisi viennillemme eduksi. Jos hallitus on vakavissaan esittämiensä työllisyystavoitteiden osalta, mitä minulla ei ole mitään syytä epäillä, on tarveharkinta poistettava mahdollisimman nopeasti.