On aika palauttaa subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ollut suomalaisen varhaiskasvatuksen peruspilari. Se on taannut kaikille suomalaisille lapsille tasavertaiset oikeudet laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Se on niinikään ollut yksi lastensuojelun tärkeimmistä työkaluista; varhaiskasvatukseen osallistuvan lapsen perheessä ilmeneviin ongelmiin on ollut mahdollista tarttua aikaisessa vaiheessa.

Hallitus päätti vuonna 2015 rajata tätä subjektiivista oikeutta niin, että se rajoittuisi 20 tuntiin varhaiskasvatusta viikossa perheissä, joissa toinen vanhemmista on kotona työttömänä tai hoitamassa muita lapsia. Päätöstä kritisoitiin jo silloin ankarasti. Sen arveltiin johtavan lisääntyvään byrokratiaan ja sen pelättiin eriarvoistavan lapsia. Arvioituja säästöjä kyseenalaistivat niin Kuntaliitto kuin Valtiovarainministeriökin.

Kirkkonummen kunnanhallituksen enemmistö päätti kaksi vuotta sitten toimia lakimuutoksen mahdollistamalla tavalla. Kirkkonummella oikeutta varhaiskasvatukseen rajattiin. Toimenpiteellä tavoiteltiin noin 500 000 euron säästöä vuositasolla. Monet naapurikuntamme – esimerkiksi Espoo ja Helsinki – toimivat toisin. Näissä kunnissa oikeutta ei rajattu.

Tästä päätöksestä on nyt kulunut kaksi vuotta. Kuntaliiton kuntabarometrin mukaan säästöt koko maan tasolla ovat olleet oleellisesti hallituksen arvioita pienemmät – ensi vuonna kunnat arvioivat säästöjä tulevan koko maan tasolla noin 10 miljoonaa euroa. Kirkkonummen kunnanhallituksen pyytämään selvityksen mukaan toimenpide ei ole Kirkkonummella tuonut säästöjä lainkaan.

Säästämättä euroakaan olemme luoneet byrokratiaa, tarveharkintaa ja eriarvoisuutta. Se on nyt mahdollista korjata. Siksi me toivomme, että Kirkkonummi tulevassa budjetissaan palauttaa kuntaamme lapsen subjektiivisen oikeuden kokopäiväiseen varhaiskasvatuksen niin, että perheet itse, elämäntilanteesta riippumatta, voivat päättää minkälainen päivähoito heille sopii parhaiten – kuntamme ja lastemme parhaaksi.

Anders Adlercreutz kansanedustaja, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, RKP
Minna Hakapää, kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja, Vihreät
Hanna Haikonen, kunnanhallituksen jäsen, Kokoomus
Pirkko Lehtinen, kunnanhallituksen jäsen, SDP
Riikka Purra, kunnanvaltuutettu, Perussuomalaiset
Rita Holopainen, kunnanhallituksen varajäsen, KD
Irja Bergholm, kunnanvaltuutettu, Vasemmistoliitto
Antti Salonen, kunnanhallituksen jäsen, Keskusta
Pekka Sinisalo, kunnanhallituksen jäsen, Sininen valtuustoryhmä

The values of democracy can’t be relative

Is democracy a relative concept, as many here today have suggested?

We can argue that democracy can take many forms, that the practicalities can be diverse. But its basic values can’t be.

Democracy has to be based on the equal opportunity for everybody to participate in the process, regardless of gender, ethnicity, sexual orientation, religion – with the same rights, and the same obligations.

Stability and democracy go hand in hand.
There is a reason to be concerned because of the recent setbacks we have seen in this regard.

There is reason to be concerned about the situation in Turkey, where press freedom is being circumvented as we speak, and with that, democracy itself.

There is reason to be concerned about the situation in Venezuela, another example of how a failure of democracy, rising authoritarianism, fast can lead to the destruction of the very foundations of a functioning society.

There is reason to be appalled by what the government of Myanmar is doing to its Rohingya-minority.
This list can, unfortunately, go on.

The representative of Syria said that “war and destruction can’t lead to democracy”. That is true.

But if voices are not allowed to be heard unrest follows; suppression can lead to war and destruction too.

Democracy is the key to stability, and its values are absolute, not relative.

(Speech at the 137th IPU congress, Committee on Human Rights and Democracy)

Adlercreutz: Yhdistäkää maakuntavaalit ja eduskuntavaalit

Lehdistötiedote 5.7.2017
Julkaisuvapaa heti

 

Pääministeri Sipilä ilmoitti tänään, että maakuntavaalit siirtyvät lokakuulle 2018. Alun perin suunnitelma oli järjestää maakuntavaalit yhdessä presidenttivaalien kanssa tammikuussa 2018. Miksei maakuntavaaleja nyt vastaavasti voisi yhdistää eduskuntavaalien kanssa keväällä 2019? kysyy RKP:n varapuheenjohtaja ja kansanedustaja Anders Adlercreutz.

– Ei ole perusteltua järjestää maakuntavaaleja niin lähellä eduskuntavaaleja. Ne tulisi sen sijaan yhdistää. Samalla kiinnostus vaaleja kohtaan mahdollisesti kasvaisi ja näin ollen myös äänestysaktiivisuus voisi nousta, Adlercreutz sanoo.

Sote- ja maakuntauudistus sisältää monia ongelmia, joiden korjaaminen vaatii lisätyötä ja muutoksia. Asiantuntijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että maakuntiin uhkaa muodostua demokratiavaje.

– Samaan aikaan kun lainsäädäntöä uudistetaan olisi äärimmäisen tärkeää, että myös demokratianäkökulmaa tarkastellaan uudelleen. Uudistustyössä pitäisi parantaa kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa paikallisella tasolla myös maakunnissa, ja uudistustyössä tulisi ehdottomasti pyrkiä sellaisiin ratkaisuihin, jotka edistävät tätä tavoitetta.

Tal inför valet av vice ordförande, SFP:s partidag 2017

När man diskuterar kommunalvalsresultatet är det lätt att säga att det berodde på två frågor – språk och sjukhus.

Det är fel. Inte var det på grund av svenskan som vi växte i Lovisa. Inte var det på grund av ett sjukhus som SFP växte i Vasa. Vi växte för att vi har visat att vi har svar på de frågor som berör människorna. Och för att regeringen inte har en plan, för att den inte har en vision.

Vi har understöd för att vi levererar.

Efter två år i opposition är det lätt att säga att vi behövs. Titt som tätt får vi försvara värderingar som vi ser som självklara, men som regeringen till synes lätt avfärdar. Det är fråga om utbildning, som är avgörande när vi försöker bygga långsiktig jämlikhet och konkurrenskraft. Det är fråga om en långsiktigt ekonomisk politik som bygger på hållbar utveckling och företagsamhet. Det är fråga om tolerans och en mångkulturalism i vilken det att vi är olika ses som en styrka och en möjlighet, inte som ett hot.

Bästa partidag,

Jag har sagt det här förut, och jag säger det igen. Det finns ett tomrum på den politiska kartan, ett tomrum som väntar på att fyllas. Finland behöver ett parti som SFP, som tror på marknadsekonomin och liberala värderingar, som tror på jämlikhet, på alla människors lika värde och på det, att det inte ligger i Finlands intresse att förminska sig och glida ut i periferin. Det finns ett momentum att ta vara på. De regressiva partierna tappar fotfäste av den naturliga anledningen att världen förändras och att människor förändras med den.

Jag vågar påstå att detta momentum, för att ta till Vasa Sports förra tränares favoritfloskel, beror på det, att vi i SFP representerar framtiden. En mer internationell, öppen, tolerant framtid.

I den världen är språket ett verktyg, och hudfärg eller religion är inget som definierar eller begränsar människors möjligheter. Och utan att vara naiv är det klart att vi förstår att rörelser, extrema rörelser, ja politiken, att den utnyttjar de skillnader som finns mellan människor och länder. Att de utan skrupler ofta vill måla upp motsättningar. Det här är något som utmanar det politiska systemet och oss i vårt arbete. Det kommer vi inte ifrån.

Hur ser vi då framtiden? Den är ljus, om vi kan utnyttja de vindar som blåser i vår riktning. Jag ser en framtid där SFP inte är ett parti med ett understöd på 4,5 %, 5 %, utan 8 %, 10 %, 12 %. Ett parti i regeringsposition som man är tvungen att lyssna på.

Vad är det då som hindrar oss? Det finns flera orsaker. Den första är det, att vi inom oss gärna delar in oss i norr och söder. I värsta fall leder det här till två olika agendor, som hindrar oss att nå vår fulla potential. Jag är övertygad om att det här, att vi kommer från olika regioner, att det är nånting som är en styrka. Det är en styrka om vi erkänner att vi kan vara olika, om vi driver en politik som tar hela vår region i beaktande. Det kräver en klar strategi vi gemensamt stöder.

För vi är inte en statisk grupp människor. Och vår politik skall inte handla om att försöka deloptimera inom någonting som vi ser som statiska gränser. Gränser någon annan definierar för oss. Vi har lösningar för hela Finland, det gäller bara att få majoriteten att förstå att det som är bra för Österbotten eller Åboland eller Nyland – att det är bra för hela landet.

En annan sak som hämmar oss är den här: Hur främjar vi bäst förståelsen för att det är i hela Finlands intresse att vi är ett tvåspråkigt land, hur får vi majoriteten att förstå att den vinner på att delta i det arbetet? Hur får vi majoritetsbefolkningen att se att det finns en plats i SFP för dem som kanske inte kan svenska, men som ändå ser svenskan som en rikedom? Och via det – hur får vi dem att se SFP som ett naturligt alternativ, som inte begränsar sig till ett språk, men nog till gemensamma värderingar.

Det här är det största hindret vi måste komma över om vi vill att SFP skall vara nånting mer än ett parti för de redan frälsta. Och det betyder inte att vi ger avkall på vårt språk, men att vi gör det lättare för dem som inte är födda med detta modersmål att se vår rörelse också som sin.

Om vi jämför vårt parti – ja, vilket parti som helst – med ett företag hittar vi en analogi. Ett framgångsrikt företag skapar en klar strategi, och inte bara en strategi utan också mätare med vilka framgången mäts. Det ser till att alla de anställda känner till de mål det har, och förbinder sig till att arbeta mot dem. På samma sätt måste vi ha en strategi som alla SFP:are kan förbinda sig till. Vi skall sjunga samma sång, och uttryckligen i kör. Om vi sjunger falskt, eller olika sånger, då går inte budskapet fram.

Bästa partidag,

Det är för att jag tror på det här, för att jag tror på våra möjligheter, på vårt budskap, som jag ställer upp för omval och hoppas på fortsatt förtroende som vice ordförande för partiet.

Jag vill dessutom passa på att tacka Anna-Maja för ett utmärkt arbete som ordförande. Det har varit en glädje och ära att få jobba tillsammans.

 

Bild: Johan Hagström

Puhe poliittisessa keskustelussa, RKP:n puoluekokous 2017

Hemma hos oss bor Santiago, en colombiansk utbyteselev. Han har bott i Finland i 10 månader, lärt sig svenska, och till och med avlagt studentexamensproven i lång matematik och fysik, på svenska. Han är matematiskt enormt begåvad, och har representerat sitt hemland i flera tävlingar. Santiago vill nu studera i Finland, stanna här, eftersom han tror på den nordiska modellen, på att den kan ge honom de grunder som behövs för en framgångsrik forskarkarriär.

Helsingfors universitet tar gärna emot honom, men för tillfället ser det ut som om Migrationsverket säger nej. Han får antagligen inte ett visum för studier eftersom han av praktiska skäl är tvungen att inleda dem på universitetets öppna sida. Då väljer han i så fall Lunds Universitet som verkar ta emot honom med öppna armar.

Samtidigt som vi med rätta är oroliga för hjärnflykt bygger vi hinder för utlänningar att komma hit med sin kunskap, för att berika vårt land. Det har vi inte råd med.

Vad är det som gör att vi inte inser att konkurrenskraft inte är ett nollsummespel? Samma fenomen, samma problem syns på vår arbetsmarknad. Samtidigt som forskning visar att en anställning av en i utlandet född leder till ökad export fortsätter vi med behovsprövning  av utländsk arbetskraft.

Det här är nånting som Sverige avskaffade för ett decennium sedan. Idag slår Sverige Finland 125-19 då man jämför antalet huvudkontor som internationella företag har grundat i bägge huvudstäderna.

Vi kommer inte ifrån att världen är global. Framgångsrika företag måste verka på ett internationellt plan.

Och om ett land erbjuder en miljö där man flexibelt kan anställa en så bra arbetstagare som möjligt – är hen sedan född i landet eller utanför det – och ett annat land inte gör detta, är det klart vilket alternativ ett företag väljer. Det har vi inte råd med.

Och det vill jag inte se hända.

Trots det är behovsprövningen av arbetskraft fortfarande verklighet i Finland. Detta baserar sig inte på en analys av vad som skulle göra Finland så konkurrenskraftigt som möjligt, utan på snävt intressegruppstänkande och en deloptimering på bekostnad av helheten.

Så här har vi inte råd att tänka. Vi vinner på att vara flexibla, vi vinner på att ta emot utländskt kunnande, vare sig det är fråga om Santiago eller till exempel en japansk ingenjör som ett finskt uppstartsföretag vill anställa. Därför har vi i SFP – vårt nordiska folkparti – föreslagit att behovsprövningen slopas, och vi hoppas att regeringen lyssnar.

Puhe eduskunnan keskustelussa energia- och ilmastostrategiasta 24.5.2017

Ärade talman, arvoisa puhemies,

Det råder ingen brist på strategipapper. Somliga tas i beaktande, andra läggs längst ner på hyllan för att samla damm. Somliga är viktiga, andra försumbara. 

Ärade talman, denna strategi hör till den förra kategorin. 

Klimat och energi om något är av helt avgörande betydelse när vi diskuterar framtidens utmaningar. 

Arvoisa puhemies,

On hienoa, että meillä on käsissämme Ilmasto- ja energiastrategia ja on hienoa että se on näinkin kunnianhimoinen – kiitos siitä, kuten talousvaliokunnan varsin hyvästä mietinnöstäkin. 

No, asiaan. Haasteet ovat isot, ja enegiakysymys on siinä keskiössä. Miten tuotamme puhdasta energiaa tulevaisuudessa? 

Tässä kohtaa strategian johdonmukaisuus sitten hieman lipsuu. Tuulivoimaa kritisoidaan siksi, että sitä syöttötariffien muodossa tuetaan. Mutta ei se pelikenttä ihan neutraali ole muutenkaan. 

Turvetta verotetaan juuri sen verran, että se on kivihiiltä edullisempi. 

Puuhaketta tuetaan juuri sen verran, että se on turvetta halvempi. 

Ja tuulivoimaa tutkitaan juuri sen verran, että perussuomalaiset ovat tyytyväisiä .

Arvoisa puhemies,

Kivihiilen polton jatkamiselle tehdään varaus. Turvetta poltetaan estoitta, vaikka sen ilmastolliset vaikutukset ovat kivihiiltä pahemmat samalla kuin pomminvarmasti puhdasta tuulivoimaa jarrutellaan poliittisista syistä. 

Turve on toki suomalaista, ja ymmärrän sen suosimisen siltä kannalta. Mutta ei se ole ilmastollisesti järkevää. Eikä sen varaan kannata strategiaa rakentaa. Maatalouden päästöjen leikkaaminen on päästökaupan ulkopuolisen sektorin suurin haaste. Ja maataloudessa nimenomaan turvesuot sisältävät suurimman päästöleikkauspotentiaalin . 

Sopii kysyä: kannattaako tässä tilanteessa – kun päästöjen leikkaus on haasteellista – tukea turvetuotantoa.

Tässä strategiassa on paljon laitettu biotalouden varaan ja sen voi ymmärtää. Suomi on edelläkävijä biopolttoaineiden tuotannossa ja siitä on kehittymässä vientituote. Mutta sen tuotannolla on rajansa. 

Moni on huolissaan puuraaka-aineen riittävyydestä. Siitä, että kajoammeko hiilinieluumme, kajoammeko luonnon monimuotoisuuteen. Huolta ovat kantaneet niin puuteollisuus kuin luontojärjestötkin. Hakkuita ei voi loputtomasti lisätä, ja asiantuntijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että nyt suunnitellut volyymit tarkoittavat että energiakäyttöön ruvetaan käyttämään muutakin kuin sivuvirtoja. 

Kuten strategia aivan oikein toteaa, pitkällä tähtäimellä biopolttoaineet tulevat olemaan lähinnä raskaan liikenteen polttoaine. Kevyen liikenteen tulee siirtyä sähköön. Metsävarannoista ei kannata laajamittakaavaisesti tehdä huonolla hyötysuhteella polttoainetta huonon hyötysuhteen polttomoottoreihin. Mutta sähköllä toimiva liikenne ei yleisty ilman ponnistuksia. Se vaatii verotuksellisia toimenpiteitä, mutta myös infraa ja lainsäädäntöä. Miten saamme rakennettua maan kattavan latausverkon. Miten sallimme sähköajoneuvojen käyttämisen kulutushuippujen tasaajina. Pitäisikö autovero rakentaa uusiksi jotta saisimme autokantaa uusittua. Missä määrin tulemme tulevaisuudessa edes omistamaan omia kulkuvälineitä .Liikennepalkin jatkokehittely tarjoaa toivottavasti näihin kysymyksiin vastauksen. 

Kaiken kaikkiaan on syytä olla huolissaan siitä, että laitammeko munamme nyt poliittisen ohjauksen kautta liian pieneen määrään koreja. On ydinvoimahankkeita – Olkiluoto 3 joka tällä hetkellä taitaa olla maailman kallein talonrakennushanke – sekä Keskustan tiukasti ajama Fennovoima jonka absurdius käy päivä päivältä ilmeisemmäksi. Meillä on iso satsaus bioenergiaan jonka tieteellinen kestävyystausta on hutera, samalla kun maailmalla kovaa vauhtia kasvavaa tuulivoimaa jarrutetaan lepakko-teorioiden pohjalta. 

Pitäisi pyrkiä pois keinotekoisista tuista. Mutta ei tämäkään politiikka ole neutraalia. Ja jos pohdimme omia mahdollisia vientiavauksia, niin on vaikea nähdä että niitä tuettaisiin optimaalisesti nyt valitulla linjalla. 

Ärade talman,

Det här är ett bra dokument, som på många sätt går längre än nånting vi tidigare haft. Det skall regeringen ha tack för. Men den ideologiska läsidan är uppenbar, och framförallt inte hållbar. Arbetet kan inte sluta här. 

 

Segregeringen syns också i grundskolan

(Pääkirjoitus lehdessä Hem & skola 2/2017)

 

I höstas i en incheckningskö på ett flygfält stötte jag på en amerikansk familj som reagerade på att jag var från Finland. ”Ni har ju världens bästa skola”, sade den lätt gråsprängda familjefadern från Austin, Texas, med entusiasm i blicken.

Det här är ingen ovanlig reaktion. Det har inte på länge varit Nokia eller Formel 1-förare vi är kända för utomlands, utan vår skola. Må vara att glorian kanske lite naggats i kanterna på sistone i takt med att Pisa-resultaten sjunkit, men ryktet består fortfarande.

För visst har den finländska grundskolan varit en framgångssaga, uttryckligen för att den har gett en fungerande, jämlik, grundläggande utbildning för alla. En god skola, var du än bor, oberoende av din egen bakgrund – det har varit löftet.

Den här bilden är tyvärr inte längre helt förenlig med verkligheten. När jag tog steget från högstadiet till gymnasiet på åttiotalet funderade jag inte för ett ögonblick på vilken skola jag skulle välja. Det var aldrig en fråga om kvalitet, det att jag eller mina föräldrar skulle ha tänkt att olika gymnasier ger olika grund för fortsatta studier.

I dag är situationen inte längre densamma. Att välja gymnasium är vardagsmat. Vissa skolor kan ha bättre utrymmen, vissa ett attraktivare urval ämnen och vissa kanske har mer engagerade lärare och en mer inspirerande lärmiljö som resultat av det.

Samma diversifiering – eller segregering om man vill kalla det så – syns i allt högre grad även i grundskolan. Ett barn som bor ute på landsbygden har knappast några valmöjligheter, medan ett barn som bor i stan kan välja och vraka mellan olika inriktningar. Det att man frångått nivåkurser i olika ämnen i högstadiet har paradoxalt inte lett till en ökad jämlikhet utan snarare tvärtom. Om man vill ha mer krävande undervisning söker man sig i dag inte till en annan grupp, utan till en annan skola.

Valmöjlighet är ju bra – och det att vi har många exceptionellt bra skolor ska väl inte vara ett problem? Men när vi också har skolor som helt klart släpar efter är det skäl att vara orolig. Enligt Pisa-undersökningen från år 2012 kan det finnas en skillnad på 2,5 år i läsfärdigheter mellan de bästa och de sämsta skolorna i landet. Det är en ofantligt stor skillnad som i praktiken betyder att alla barn inte bereds samma möjligheter att ta sig vidare på livets bana.

Skolan kan – och ska – fortfarande vara en aktör som bygger jämlikhet, som förmår lyfta upp dem som kräver det, som stöder dem som stöter på svårigheter. Men som också klarar av att ge lite extra utmaningar till dem som vill ha dem, så att även de finner motivation och utmaningar och därför inte vill byta skola.

Hur får vi en lärostig som motverkar segregering, som möjliggör en jämn, god kvalitet från småbarnsfostran framåt? Stigen är nyckelordet. Det att alla ska ha möjlighet till god pedagogik, det ska vara en subjektiv rätt – från småbarnspedagogiken och framåt. I dag har vissa kommuner beslutit sig för att hålla kvar den subjektiva rätten till heldagsvård, medan andra inte har gjort det. Det leder till att stigen kan vara stenigare ända från början. Om ena föräldern till exempel är arbetslös har inte barnet samma tillgång till möjligheter.

I skolan är det fråga om resurser – att skolan har möjlighet att också erbjuda utmaningar till dem som har andra behov, och stöd till dem som riskerar att halka efter. En smidig skola som ser individen är det bästa sättet att bekämpa segregering.

Vårdreformen – vingklippta landskap och skuldsatta kommuner

Vården har för länge sedan fått ta en plats i baksätet i social- och hälsovårdsreformen. Landskapens självstyrelse talar ingen mera om, den är så gott som obefintlig i den modell med kraftiga inslag av statlig styrning som nu presenterats. Samtidigt har diskussionen i mycket fokuserat på valfrihetsmodellen, och det är onekligen en viktig fråga som har avgörande betydelse för kostnadsnivån och vårdens tillgänglighet. En sak som däremot inte fått mycket uppmärksamhet är kommunernas ställning och finanser efter reformen.

Enligt regeringens proposition skall 12,47 procentenheter av kommunalskatten överflyttas från kommunerna till landskapen i samband med landskapsreformen. Det betyder att kommuner som Grankulla, Esbo, Kyrkslätt eller Vasa blir kvar med ett skatteöre som inte räcker till för att finansiera de tjänster som blir kvar i kommunerna. Detta kompenseras upp till ett underskott som motsvarar 100 euro per invånare. Grovt räknat leder det till att Esbo får ett underskott på 25 miljoner euro, eller Kyrkslätt ett underskott på 4 miljoner euro – automatiskt. Ett underskott som leder till nedskärningar i de funktioner som blir kvar hos kommunerna, primärt skola och dagvård.

I samma operation flyttas social- och hälsovården över till landskapet – men fastigheterna blir kvar hos kommunerna. Fastigheter som kräver underhåll, som är byggda för ett specifikt syfte, och som ofta belastas av lån. I en situation där kommunerna inte kan vara säkra på att landskapet efter övergångsperioden på tre år längre vill hyra fastigheten, måste lån ändå finansieras och fastigheterna underhållas.

Vilka är incitamenten för att underhålla en byggnad som kanske inte behövs om tre år? Hur mycket skall man satsa på en kanske 30 år gammal hälsocentral vars hyresgäst kanske säger upp kontraktet inom kort? Finns det alls en marknad för en sådan fastighet?

Det finns en stor risk för att denna modell, där landskapet hyr men där lånen och fastigheterna blir kvar hos kommunerna, leder till en våg av nya mögelfastigheter eftersom incitamentet att underhålla byggnaderna är så svaga – i synnerhet om kommunen även i övrigt kämpar med en ansträngd ekonomi.

Det, att en stor del av skatteintäkterna försvinner medan lånen består antas också leda till att kommunernas kreditvärdighet försämras. Detta leder med stor sannolikhet till högre räntekostnader som ytterligare försämrar kommunernas situation.

Vad händer då med hälsocentralernas utrustning? De överlåts utan ersättning till landskapen såvida de inte är leasade. De uppenbara problemen kring frågor som ägandeskap tacklar regeringen med att säga att kommuninvånarna ändå har ett inflytande över landskapet. Det stämmer ofta, men inte alltid. I ett landskap som Nyland är det uppenbart att flera kommuner kommer att bli helt utan representation i landskapets fullmäktige. Det är ett problem som kunde åtgärdas om regering så vill – Nyland borde absolut få valkretsar för att säkerställa att alla delar av regionen är representerade i landskapets beslutsorgan.

Nej, det ser inte bra ut. Regeringens förnuftsvidriga och ytterst komplicerade finansieringsmodell måste ses över. Ge landskapen autonomi och beskattningsrätt. Flytta över fastigheterna inklusive utrustning till landskapen, och betala för dem till kommunerna. Endast så kan man bygga en modell där ansvar och incitament går hand i hand.

Jordaniassa eivät polttopullot lennä

Helsingissä pohditaan tällä hetkellä Syyrian tilannetta Suomen isännöimässä konferenssissa. Syyrian kriisi koskettaa välillisesti koko Eurooppaa, mutta naapurimaat kantavat kuitenkin avun tarjoamisessa suurimman kuorman.  Yhdeksän miljoonan asukkaan Jordania elää Lähi-Idän pakolaiskriisin ytimessä. Maahan, jossa suuri osa asukkaista jo ennestään ovat pakolaistaustaisia, on viime vuosien aikana tullut Syyriasta noin 1,5 miljoonaa pakolaista. Suurin osa asuu muiden asukkaiden joukossa, yhteiskunnan sisällä, osa pakolaisleireissä lähellä Syyrian rajaa.

Vierailin viime viikolla Jordaniassa osana YK-ryhmää. Kokemus oli tärkeä ja antoi tervettä perspektiiviä myös Suomen tilanteeseen.

Za’atari on maailman toiseksi suurin pakolaisleiri. Leirillä asuu 80 000 ihmistä viiden neliökilometrin alueella, YK:n valvovan silmän alla. Tilapäiseksi rakennetusta pakolaisleiristä on tullut jossain määrin pysyvä kaupunginosa; soratiet ovat ainakin osittain päällystettyjä ja teltat ovat vaihtuneet peltiparakkeihin. Leirin asukkaat ovat yrittäneet luoda itselleen puitteisiin nähden mahdollisimman normaalin elämän. He ovat esimerkiksi perustaneet alueelle 2 500 yritystä, kaikkea pienistä ruokakojuista metalliverstaisiin.

Tässä tasaisessa arjessa ihmisten on luovittava eteenpäin. Leipä ja vesi pitävät hengissä, mutta ne eivät tuo elämään syvempää merkitystä. Ne eivät luo toivoa tulevaisuudesta, saati paremmasta elämästä. Onkin ilmiselvää, että Kirkon Ulkomaanavun Za’atarin leirillä lapsille ja nuorille järjestämät aktiviteetit ovat aivan avainasemassa näitä syvempiä merkityksiä luotaessa. Kirkon Ulkomaanapu pitää lapsille sirkus- ja jalkapallokoulua, englannin tunteja ja korujentekokursseja. Nämä ehkä äkkiseltään triviaaleilta tuntuvat asiat auttavat lapsia ja nuoria asettamaan itselleen tavoitteita, joita kohti ponnistaa. Tavoitteet tuovat mukanaan lupauksen paremmasta huomisesta. Toiminta näyttääkin lasten kehityksen kannalta aivan kriittiseltä. Jos lapsilta viedään toivo ja mahdollisuus kehittyä, he lamaantuvat.

Za´taria pyörittää siis YK. Koska Jordanialla on maailman toiseksi heikoimmat vesivarat, leirillä on jatkuvia haasteita vesihuollon ja viemäröinnin järjestämisessä. Ruokahuolto 80 000 ihmiselle ei sekään ole helppoa. Ja koska Jordania on sitoutunut tarjoamaan koulutuksen kaikille lapsille, koulujakin pitää olla. Kaikesta huolimatta asiat näyttivät sujuvan ja elämä jatkuvan ilman suurempia ongelmia.

On kuitenkin selvää, että pakolaiskriisi koettelee Jordaniaa sekä taloudellisesti että sosiaalisesti. Aivan kuten Suomessa, paikalliset kokevat pelkoa siitä, että pakolaiset polkevat palkkoja ja vievät jordanialaisten työpaikat. Nämä asiat jordanialainen kansanedustaja Abed Ulayan suoraan otti esille, kun keskustelin hänen kanssaan tilanteesta. ”Haasteita on, eikä tilanne ole helppo”. hän sanoi. Mutta toisaalta: “Islam sanoo, että meidän on autettava. Joten me autamme”.

Jordanialaiset auttavat, koska Koraani sanoo niin. He auttavat kyseenalaistamatta. He eivät heittele polttopulloja, eivätkä marssi kaduilla. Eteeni aukeaa jälleen kerran aivan toisenlainen islam kuin mistä länsi pauhaa.

Pakolaiset itse toivovat, että avuntarve loppuisi mahdollisimman pian ja he pian pääsisivät palaamaan takaisin kotiin. Valitettavasti mikään ei viittaa siihen, että näin tulisi tapahtumaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Bashar Al-Assadin joukot ovat niskan päällä, mutta vielä on matkaa siihen, että Syyriassa vallitsisi sellainen rauha, jossa jokainen syyrialainen voisi elää turvallisesti, ilman pelkoa vastustajan kostosta. Kostoon riittää pelkästään se, että on lähtenyt Syyriasta pakoon.

Rauhaa odotellessaan syyrialaiset ovat pakotettuja elämään maanpaossa; pärjäämään Za’tarin kaltaisilla pakolaisleireillä. Ja siihen asti YK, jonka budjetti on riippuvainen jäsenmaidensa hyvästä tahdosta, pyrkii takaamaan siedettävät olosuhteet leireillä asuville pakolaisille.

Suomi leikkasi viime vuonna kehitysavustuksia rajusti, YK-järjestöille annettavaa apua leikattiin 70%. Se ei millään muotoa edesauta sitä ”paikan päällä auttamista”, josta mielellämme puhumme. Itse en halua ajatella sitä surua, joka tapaamiani lapsia kohtaisi, jos heidän rakastamansa sirkuskoulu loppuisi. Se olisi taatusti lapsille pieni maailmanloppu.

Maailma heräsi Obaman jälkeiseen aikaan – mitä Trump tuo tullessaan?

USA – ja koko maailma – heräsi keskiviikkona uuteen todellisuuteen. Vastoin ennakko-odotuksia USA oli saanut uuden presidentin Donald Trumpista. Puolet maasta iloitsi ja puolet maasta oli ällikällä päähän lyöty. Jopa epäuskoisessa tilassa. Miten tässä näin kävi ja mitä se tarkoittaa?

Helpoin vastaus ensimmäiseen kysymykseen on muutoshalu tai pikemminkin peruutushalu. Clinton olisi ollut monella tapaa historiallinen presidentti. Ennen kaikkea sen takia, että hän olisi ollut maan ensimmäinen naispresidentti. Iso osa äänestäjistä piti häntä kuitenkin valtakoneiston tuotteena, missä he ovat myös oikeassa. Se, että Clinton oli, Obamaa lainatakseni, historian pätevin presidenttiehdokas, nähtiin tässä taistossa huonona asiana. Trump puolestaan oli monen mielestä vähiten politiikassa pätevöitynyt ehdokas, mikä kuitenkin tulkittiin pikemminkin hänen vahvuudekseen.

Kritiikki valtakoneistoa kohtaan on kasvanut USA:ssa suureksi huolimatta siitä, että Obaman aika presidenttinä on ollut monella tapaa menestyksekäs: työttömyys on puolittunut ja budjettialijäämä on pienentynyt. Tätä amerikkalaiset eivät kuitenkaan tunnu sisäistäneen. Tai kehitystä ei pidetä riittävänä. Ja yleisestä positiivisesta kehityksestä huolimatta on myös huomioitava, että maassa on paljon ihmisiä, joiden elämänlaatu ei ole Obaman kauden aikana parantunut.

Isoja trendejä tarkastellessa voi vetää sen johtopäätöksen, että monia amerikkalaisia ahdistaa maailmassa tapahtuvat muutokset. Trump valaa uskoa perinteisessä teollisuudessa työskenteleviin tai siellä työskennelleisiin. Hänen koetaan mahdollistavan paluun johonkin tuttuun ja turvalliseen. Johonkin, johon ei välttämättä kuitenkaan enää ole paluuta nopeasti digitalisoituvassa maailmassa.

Hillary Clinton ei missään vaiheessa kampanjaansa saanut isoja massoja liikkeelle samalla tavalla kuin Trump. Kannatus oli suurimman osan ajasta Trumpin kannatusta korkeampi, mutta hurmoshenkeä ei ilmassa ollut. Kampanja keskittyi käytännön organisaation rakentamiseen ja iso viesti jäi epäselväksi. Siinä missä Trumpin lupaus paremmasta tulevaisuudesta sai politiikkaan turhautuneet ihmiset innostumaan, jäi Clintonin kampanjan pääviesti ihmisille sumeaksi. Clintonin pätevyys yksinään ei saanut ihmisiä uurnille – häneltä uupui henkilökohtaista karismaa, jota huokuu presidentti Obamasta ja omalla tavallaan Trumpistakin.

Olin seuraamassa vaaleja muutaman päivän ajan Washington DC:ssä. Osallistuin sekä Trumpin että Clintonin vaalitapahtumiin. Ne erosivat toisistaan yhtä paljon kuin itse ehdokkaatkin. Trump puhui Pennsylvanian maaseudulla noin kolmelle tuhannelle ihmiselle. Yleisö huusi aggressiivisen hurmoshenkisesti “Lock Her up” eli “Heitä Hillary vankilaan”. Ja sen show-mies Trump lupasi tehdä. Eurooppalaisena ja suomalaisena tällainen retoriikka tuntui yliampuvalta, pelottavaltakin, mutta innostus, joka myöhemmin sai ihmiset äänestämään, oli käsinkosketeltavaa.

dsc03879-1

Keskustelin paikan päällä monen Trumpin kannattajan kanssa ja kävi selvästi ilmi, ettei näiden kannattajien Trump-kannatus suinkaan juontanut eri vaihtoehtojen analyyttisesti vertailusta, vaan pelon ja vainoharhan aikaansaamasta vihasta.

Olin myös Hillaryn yleisötapahtumassa Philadelphian keskustassa. Siellä oli Trumpin tapahtumaan nähden kymmenkertaisesti ihmisiä. Yli 30 000 ihmistä oli kokoontunut kuuntelemaan Barack ja Michelle Obamaa, Bill Clintonia, Bruce Springsteeniä ja Jon Bon Jovia. Toki myös Hillarya, mutta Obamat, ja etenkin Michelle, olivat illan ykköstähdet. Hillary puhui kiitettävästi, mutta hänen ei onnistunut tälläkään kertaa synnyttämään sitä hurmoshenkistä vastaanottoa mistä Obamat nauttivat. Tästäkin huolimatta uskoin, että Clinton voittaisi vaalit. Että muutamaan prosenttiin supistunut ero gallupeissa kuitenkin riittäisi Clintonin voittoon.

Toisin kävi. Vaalipäivänä puolenyön maissa paikallista aikaa alkoi näyttää siltä, että Trump vetäisi kuitenkin pidemmän korren. Gallupit olivat siis olleet väärässä. Trumpin kannattajat olivat ilmeisesti paljastaneet äänestysaikeitaan varautuneemmin kuin Hillaryn kannattajat.

Vaa’ankieliosavaltiot kääntyivät näin yksi toisensa jälkeen Trumpin taakse ja pian vaalit olivat ohi. Amerikkalainen jytky oli toteutunut. Miten tämä oli mahdollista. Trumpilla oli pienempi budjetti, hyvin vähän korkean profiilin tukijoita, ainoastaan muutaman lehden tuki ja kuitenkin hänen onnistui voittamaan Clintonin.

Mitä Trumpin valinta presidentiksi tarkoitta USA:lle, Suomelle, Euroopalle? Tähän emme saa vielä vähään aikaan vastausta, mutta arvauksia voi esittää.

Politiikassa – ja etenkin vaalikampanjoinnissa – on taipumus yksinkertaistaa monimutkaisia asioita. Tämä on nähty suomalaisessa politiikassakin. Sama ilmiö pätee varmasti myös Trumpiin. Vaalikampanjan aikana hän lupasi asioita, joita tuskin kykenee pitämään. Vallankahvaan päästyään hän tulee aikaisempien presidenttien tapaan sopeutumaan realiteetteihin ja siihen tosiasiaan, ettei presidentinkään valta ei ole rajoittamaton. Siitä pitävät huolen sekä kongressi että korkein oikeus. Joitakin selkeitä huolenaiheita kuitenkin on.

img_0212

Vaalipäivän jälkeen kävin tapaamassa edustajainhuoneen eurooppa-asioita käsittelevän komitean taustajoukkoja. He edustivat kumpaakin puoluetta ja olivat selvästi järkyttyneitä tuloksesta. He myös vahvistivat pelkoni siitä, että Pariisin ilmastosopimus on nyt vaakalaudalla. Trump on toistuvasti puhunut siitä, että ilmastonmuutos on kiinalaisten keksimä huijaus ja että hän vetäytyisi sopimuksesta. Näin saattaa hyvinkin käydä, mikä olisi koko maailman kannalta äärimmäisen vakava asia. Ei yksinomaan siksi, että USA vastaa 13% maailman kasvihuonepäästöistä, vaan myös siksi, että muut maat saattaisivat seurata sitä toimissaan.

Myös vapaakauppa on tulilinjalla. Tämä on erityisesti viennistä riippuvaiselle Suomelle vakava asia. Me emme kaipaa, aivan kuten ei Eurooppakaan, kauppasotaa. Siitä ei hyötyisi USA:kaan, mutta Trump tuskin pystyy vetäytymään tästä vaalilupauksesta.

Tuloksen selvittyä Venäjän duumassa juhlittiin. Venäjä vaikutti selvästi vaalitulokseen tietovuotojen kautta ja on ilmeistä, että Trumpin valinta on heille mieluinen. Yksi syy tähän on Trumpin suhtautuminen NATO:on. Trumpin viittaukset siihen, että NATO:n peruspilari, artikla 5, eli lupaus keskinäisestä avunannosta, olisi uudelleenarvioitava, on Suomen näkökulmasta huolestuttavaa. Vaalikampanjan aikana Trump sanoi myös, että hyökkäys Baltian maihin ei välttämättä tarkoittaisi sitä, että USA tulisi apuun. Jos presidentti Trump vahvistaa todellakin tarkoittaneensa tätä, niin Suomenkin turvallisuuspoliittinen tilanne muuttuu kertaheitolla.

Sulkeutuuko USA kauppaesteiden taakse? Rakennetaanko Meksikon rajalle muuri? Mitä tapahtuu Obamacare:lle, Obaman puutteelliselle, mutta tärkeälle uudistukselle? Tuleeko hän nimittämään – kuten on luvannut – erikoissyyttäjän tutkimaan Hillaryn jo kertaalleen läpikoluttuja sähköposteja? Tuleeko hän toteuttamaan veronkevennykset, jotka laskelmien mukaan kasvattavat valtion lainataakkaa huimasti. Entä tekeekö hän raskauden keskeyttämisestä rangaistavan teon?

Osa näistä peloista varmaan toteutuu, osa ei. Joka tapauksessa Trumpilla on edessään iso työ, vaaleissa kahtia repeytyneen USA:n yhdistämisessä. Heti vaalitulosten julkaisua seuraavana päivänä todistettiin eri puolella maata suuria mielenosoituksia.

Itse toivon, että ehdokas Trump ja presidentti Trump ovat eri henkilöitä. Että populistikuoren alta paljastuu käytännönläheinen realisti, jota hyvät neuvonantajat tukevat. Elämme siis jännittäviä aikoja, ja ensimmäiset Washingtonista kantautuneet viestit eivät näiltä osin lupaa hyvää. Nyt meidän – Suomen ja Euroopan – kannattaa keskittyä omien rakenteidemme lujittamiseen ja päätöksentekomme toimivuuden parantamiseen. Brexitin ja Trumpin jälkeen maailma tarvitsee vahvan ja toimivan Euroopan – ja me voimme omalla työllämme siihen vaikuttaa.