Avauspuhe Kirkkonummen Asunnottomien yö-tapahtumassa 17.10.2016

Hyvät ystävät, bästa vänner,

Syrjäytyneisyys: mistä se tulee, ja mihin se vie?

Mitä pitää tapahtua, että ihminen alkaa kokea, ettei hänellä ole enää sijaa yhteiskunnassa; että hän kokee ajautuneensa umpikujaan, josta ei tunnu olevan tietä ulos. Mitä pitää tapahtua, että ihmiseltä katoaa usko itseensä ja ympäröivään maailmaan? Että tekee mieli antaa kaiken vain olla. Heittäytyä ajelehtimaan.

Humanistina haluan väittää, ettei mitään sellaista, mitä ei voisi tapahtua kenelle tahansa meistä: kuka tahansa voi palaa loppuun, joutua työttömäksi, tehdä konkurssin, menettää itselleen tärkeän ihmisen, joutua väkivaltaisen käytöksen kohteeksi tai sairastua vakavasti. Olemme oman onnemme seppiä vain tiettyyn pisteeseen asti. Tämä saattaa meiltä helposti unohtua silloin kun kaikki on elämässämme hyvin. Syntyy kaksi luokkaa: ”ne”, joilla homma ei tunnu olevan hanskassa ja ”me”, jotka osaamme kantaa itsestämme vastuun. Tätä kutsutaan kaikkivoipaisuuden harhaksi.

Toiseuden tunne ja yhteisistä käytännöistä syrjäytyminen, ei ole pelkästään henkilökohtainen tragedia. Se on asia, joka murentaa koko yhteiskuntaa. ”Ne”, nuo ”toiset” tarvitsevat apuamme ja välittämistämme. Välittäminen tekee henkisesti kokonaisempia myös ”meistä”, joilla menee hyvin.

Jokunen kuukausi sitten olin menossa vaimoni kanssa Masalassa kauppaan. Kauppakeskuksen pihalla oli joukko, sanoisinko laitapuolen kulkijoita. Yksi miehistä oli juuri kaatunut ja hänen silmäluomensa roikkui isona palkeenkielenä silmän päällä. Näytti pahalta. Olin itse ohittamassa joukkoa, mutta vaimoni pysähtyi juttelemaan miehen kanssa ja kysyi soittaisiko hänelle apua. Mies mutisi, ettei menisi lääkärin juttusille. Siltä seisomalta vaimoni kipaisi Masalan apteekkiin, osti desinfiointiainetta ja perhoslaastareita ja meni liimaamaan miehen silmäkulman kasaan. Ihailin vaimoni toimintaa, koska se oli mielestäni hieno esimerkki siviilirohkeudesta ja välittämisestä. Koskettavaa oli, että mies kertoi hänelle olleensa aikoinaan armeijassa lääkintämiehenä. Pysäyttävää olivat ne toistuvat kysymykset siitä, että miksi häntä autettiin, miksi vaimoni tuli apuun?

Aina ei elämä siis mene suunnitellusti. Hyvinvointiyhteiskunnan tunnistaa turvaverkosta, johon ihminen putoaa hädän hetkellä. Putoaja voi olla minä, sinä tai ”se joku”. Yhtä lailla auttaja voi olla minä, sinä tai ”se joku”. Yhteiskunnastamme tulee sitä parempi, mitä vähemmän on ”poispäin katsojia”, mitä vähemmän ulkoistamme välittämisen ”joillekuille muille”.

Syrjäytyneisyys eli yhteiskuntamme kahtiajakoisuus – sillä on monet kasvot. Tänään olemme täällä keskustelemassa niistä. Olemme täällä muistuttamassa itseämme ja toisiamme asioista, jotka hyvin oleellisesti ja perustavanlaatuisesti kytkeytyvät perusturvallisuuden tunteeseen ja hyvinvointiin. Kuten sanottu, asunnottomuus, syrjäytyminen ja vähävaraisuus ovat yhteiskunnallisia ongelmia, jotka koskettavat meitä kaikkia tavalla tai toisella.

Kenenkään ei pitäisi Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnan mallimaassa joutua tilanteeseen, jossa ei löydy kattoa päänsä päälle. Jokaisella meistä pitää lapsesta lähtien olla luottamus siihen, että saamme hädän hetkellä jostakin apua. Olennaista on pohtia, miten voisimme sekä yksityishenkilöinä että valtiona paremmin tavoittaa ne, jotka ovat heikoimmassa asemassa? Mitä uutta voimme tehdä ongelmia ratkoaksemme? Mitä vanhoja hyviä tapoja ja käytäntöjä voisimme ottaa uudelleen käyttöön. Näitä kysymyksiä toivon meidän pohtivan täällä tänään – ja myös huomenna omissa ystävä- ja työpiireissämme.

Viestini tänään meille kaikille on: älkäämme ulkoistako välittämistä. Ja toisaalta, luokaamme yhteiskunnallisen päätöksenteon osalta painetta vähäosaisista välittämiseen. Oma ja läheistemme hyvinvointi on suorassa suhteessa joka ikisen suomalaisen hyvinvointiin.

Bästa åhörare,

År 2015 var nästan 8000 personer hemlösa i Finland. Av dem befinner sig nästan 6000 personer i Nyland. Mest hemlösa finns i Helsingfors, Esbo och Vanda, där bostadspriserna är höga och bostadsbristen svårast. I Kyrkslätt visar statistiken att 32 personer var hemlösa förra året.

Men de kan vara flera. Det är lätt att falla över gränsen. Hela 17,3 % av Finlands befolkning riskerar fattigdom eller marginalisering enligt Europabarometern från år 2013. Detta innebär nästan en miljon finländare.

Detta innebär också att ungefär var sjätte person som går emot dig på gatan kanske är tvungen att gå hungrig sista veckan i månaden.

Och det är just detta vi idag är här för att påminna oss alla om. Vi får inte låta dessa siffror endast vara och förbli ansiktslös och opersonlig statistik, utan vi måste komma ihåg att vi pratar om våra medmänniskor.

Vi pratar om det pensionerade paret i grannen, vars pengar kanske knappt räcker till för mjölk till kaffet efter att priserna på medicinerna stigit.

Om den unga flickan vars studier inte verkar framskrida och som till sist lämnar dem på hälft men sedan inte hittar ett jobb för att försörja sig.

Vi talar om småbarnspappan som är tvungen att jobba två jobb och ändå märker att familjen inte har råd att betala räkningarna i slutet av månaden.

Vi talar om ensamföretagaren som märker att hen är tvungen att ge upp sitt företag och kanske sitt drömjobb för att hållas flytande.

Och vi talar om dem, vars ork har tagit slut och det till sist gått så illa för, att de hittar sig under bar himmel en kylig oktoberkväll som denna.

Hyvät kuulijat,

Asunnottomuudella on yhtä monet kasvot kuin on asunnottomia. Hyvin harva on itse valinnut asunnottomuuden. Asunnottomuus on yleensä monen tekijän summa: on työttömyyttä, mielenterveyteen tai terveyteen liittyviä ongelmia, perheväkivaltaa, päihdeongelmia, työkyvyttömyyttä, vähävaraisuutta.

On tilanteita, jolloin yhteiskunnan turvaverkossa on ollut reikä ja joku on pudonnut siitä läpi ilman, että auttavia käsiä on löytynyt. Jokaisen tarina on yksilöllinen, mutta selvää on, että jokainen heistä on tarvinnut, tai ainakin olisi tarvinnut, apua.

Tarvitsemme inhimillisyyttä ja ilmapiirin, jossa uskallamme hakea apua sitä tarvitessamme. Tarvitsemme matalan kynnyksen palveluita, sekä tukea itsenäistyville nuorille syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tarvitsemme elämänhallinnan tukitoimintoja sekä toimivia ja asianmukaisia hoitomahdollisuuksia päihde- ja mielenterveysongelmaisille. Köyhyysloukkujen poistaminen on myös tärkeää – tarvitsemme työmahdollisuuksia, uusia työn tekemisen muotoja, ja työstä ansaitulla rahalla pitää pystyä pärjäämään.

Samalla on tärkeää huolehtia sosiaali- ja terveysalan henkilökunnan työhyvinvoinnista ja heidän jaksamisestaan. Ihmiskontakti on autettavalle ja tukea tarvitsevalle usein korvaamaton. On äärimmäisen tärkeää, että kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi, ja henkilökunnalla on tässä tärkeä rooli. Kuten myös jokaisella meistä.

Bästa vänner,

Det bästa botemedlet mot utanförskap, är medmänsklighet.

Förra fredagen kom jag hem från en tung vecka i södra Europa. Jag åkte tillsammans med riksdagens förvaltningsutskott till Italien, Sicilien och Malta, där vi bekantade oss med den pågående flyktingkrisen i Medelhavsområdet. Det som var tungt var inte programmet i sig, trots att det blev långa dagar – det var budskapet om dessa människoöden som var tungt.

I mottagningscentralen träffade jag Musi, som tappat tron på sina egna möjligheter, i sitt eget land. Som insåg att det inte fanns en väg framåt för honom, utan bara en väg bort. Den vägen förde honom på en sex månader lång och farlig resa genom Afrika till Libyen. Och därifrån på en gummibåt som knappt hölls på vattenytan mot Europa, mot, som han tänkte sig, en bättre värld.

Tudelningen, utanförskapet, körde bort honom.

Den pågående flyktingkrisen och strömmen av flyktingar över Medelhavet håller inte på att avta. Tudelningen i vår värld håller den igång. Finland har, som en del av det internationella samfundet ett ansvar att hjälpa de människor som flyr undan krig och misär. När de väl kommer till Finland är det vårt ansvar att se till att de inte faller utanför samhället, utan att också de får en möjlighet att bygga upp sitt liv på nytt. Att inte utanförskapet fortsätter, att marginaliseringen tar slut.

Och det kräver medmänsklighet. Att kunna se sig själv i andra, att inse hur skör gränsen kan vara. Att inse att det också kunde vara jag, att det kunde vara vi. För det är där allting börjar, i tron på att vi alla är lika, att vi alla kunde vara i den situationen. Att vi alla kunde vara Musi från Gambien.

Hyvät ystävät,

Ihminen ei ole pelkkä tilastotieto. Se, että ainoastaan prosentin kymmenesosa kirkkonummelaisista on asunnottomia, ei tarkoita sitä, että nämä asunnottomat eivät olisi sitä sataprosenttisesti. Asunnottomalle kokemus on sataprosenttinen. Siksi 32 ei ole vähän. 32 on valtavasti. Se on monta ihmiskohtaloa, joka voisi olla toisin. Siihen, että näin olisi, voimme kaikki vaikuttaa. Koska jokainen ”niistä” voisi olla minä tai sinä –  niin vaikea kuin sitä onkaan elämän hymyillessä uskoa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *