Ensikertalaiskiintiöt kannustavat välivuosien pitämiseen

Olen monien muiden päättäjien kanssa samaa mieltä siitä, että työuria tulisi kansantalouden näkökulmasta pidentää sekä alku- että loppupäästä.

Tämän tavoitteen saavuttaminen edellyttää myös opiskeluaikojen lyhentämistä. Olen kuitenkin kriittinen keinojen suhteen.

Syksyllä kymmenet tuhannet nuoret aloittavat opintonsa yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Yhä useampi nuori myös päätyy pitämään välivuoden. Miksi?

Vuonna 2016 tuli voimaan mekanismi, jossa valtaosa opiskelupaikoista varataan ensikertalaisille eli heille, joilla ei entuudestaan ole opiskelupaikkaa. Tällä järjestelyllä haluttiin lyhentää opiskeluaikoja. Lisäksi haluttiin varmistaa, että opiskelupaikat jakaantuisivat mahdollisimman laajasti hakijoiden kesken, eivätkä samat nuoret valloittaisi useampaa opiskelupaikkaa.

Muutoksen vaikutuksista ei vielä ole valmistunut kattavia tutkimuksia, mutta on vahvoja viitteitä siitä, että kehitys ei ole ollut kaikilta osin toivottu.

Vaikutus on osin psykologinen. Koska nuoret tietävät, että ensikertalaisia suositaan pisteytyksessä, he eivät uskalla ottaa vastaan heille tarjottua opiskelupaikkaa elleivät ole sataprosenttisen varmoja siitä, että se on juuri se, mitä he tulevaisuudelta haluavat. Epävarmuus korostuu. Ensikertalaisen etua ei haluta menettää, sillä kilpailu paikoista on kova ja jokainen menetetty piste voi olla tulevaisuudessa se ratkaiseva.

Otetaan siis välivuosi. Otetaan toinenkin. Valmentaudutaan, tehdään pätkätöitä ja siirretään opiskelujen aloittamista. On vaikea nähdä, että tällainen varman päälle pelaamiseen ohjaava järjestelmä olisi kokonaisedun mukaista.

Samaan aikaan kun yliopistojärjestelmämme ihan konkreettisesti rankaisee tiettyyn koulutusohjelmaan pyrkijää jo suoritetuista opinnoista, maailma ja sen toimintamekanismit muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi. Tulevaisuuden urapolut ovat jotain aivan muuta kuin mihin olemme tähän asti tottuneet. Työ kuin työ edellyttää jatkuvaa jatkokouluttautumista ja laaja-alaista ymmärrystä ympäröivästä maailmasta. Laaja-alaisuutta, jota monialainen opintopolku on omiaan vahvistamaan.

Tästä syystä nuoria pitää palkita näkemyksellisyyttä kasvattavista opinnoista, ei rangaista. Tekemättömyydestä voidaan rokottaa, muttei monipuolisuudesta.

Yhteiskunnan kannalta on mielekästä, että opiskelijat voivat päästä opiskelemaan samanlaisin ehdoin, samoin vaatimuksin. Jos nuori huomaa valinneensa väärin, hänen pitää pystyä korjaamaan opiskelupolkuaan mahdollisimman vaivattomasti. Tehdään pelikentästä avoin ja neutraali, eikä sotketa järjestelmää sen vähemmistön takia, joka suorittaa useampaa tutkintoa.

Tällä hetkellä vaadimme lukiolaisilta opiskelu- ja urapolkuun vaikuttavia valintoja jo 15-16 vuoden iässä. Tätä putkiajattelua ei ole syytä ulottaa korkeakouluun maailmassa, joka tarvitsee yhä monipuolisempia, mielikuvituksellisempia ja empaattisempia osaajia.

Opintojen rahallisen tukemisen rajaaminen noin viiteen vuoteen on uskoakseni riittävä kannustin kohtuullisessa ajassa valmistumiseen. Jos joku haluaa opiskella pidempään, hän tekee sen ilman yhteiskunnan tukea.

Meidän tulee siis nähdä joustavuus, ketteryys ja laaja-alaisuus kannatettavina ominaisuuksina sekä yksilötasolla että instituutioidemme tasolla. Asettamalla kaikki opiskelijat samalle viivalle ja tekemällä opiskelupaikan vaihdosta mahdollisimman helppoa lyhennämme opiskeluaikoja, pidennämme työuria ja parannamme nuorten hyvinvointia. On aika luopua epäonnistuneesta kokeilusta.

Insändare i Helsingin Sanomat 26.8.2020