Muutama sana lehdistönvapaudesta 

Yksi Suomen keskeisistä periaatteista on koko itsenäisyytemme ajan ollut oikeusvaltion puolustaminen. Tämä periaate on tullut todeksi riippumattomassa oikeuslaitoksessa, sananvapaudessa, terveissä demokraattisissa rakenteissa ja lehdistönvapaudessa.

Näitä oikeusvaltioperiaatteen tukipilareiden olemassaoloa ja toteutumista suojelemme ja edistämme hallitusohjelmamme mukaisesti. Periaatteiden toteutumista vaadimme EU:n tasolla kokouksesta toiseen myös muilta jäsenmailta, muun muassa Unkarilta.

Lehdistönvapaus ei tarkoita sitä, että media olisi lakien yläpuolella. Lehdistönvapaus ei myöskään vapauta mediaa vaatimuksesta arvioida jatkuvasti oman toimintansa eettisyyttä. Mediaa edustavat kuitenkin ihmiset, eikä mikään inhimillinen toiminta ole koskaan virheetöntä. Virhearvioita tulee ja joskus oikean ja väärän välinen rajanveto tapahtuu vasta oikeudessa.

Viime päivinä onkin keskusteltu korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä määrittää ”Viestikoekeskus”-oikeudenkäynnin tuloksena Helsingin Sanomien toimittajille maksetut oikeuskulut veronalaiseksi tuloksi.  En kyseenalaista oikeuden päätöstä, mutta haluan kiinnittää huomiota siihen, miten korvausta määrittely veronalaiseksi tuloksi voi vaikuttaa tulevaisuudessa lehdistönvapauteen ja laajemmin myös yritysten toimintaan.

Ammattimaisesti toimiva media punnitsee julkaistavaksi aiotun sisällön julkaisukelpoisuutta huolellisesti ennen sen julkaisemista. Ammattimaisuus on määritelty tarkkaan journalistin ohjeissa. Huolellisen arvioinnin merkitys korostuu, kun kysymyksessä on arka aihe. Vaakakupissa on yleinen etu eli kansalaisten oikeus tietoon.

Viestikoekeskus-tapauksen kohdallakin on käyty tällaista median peruskäytäntöihin kuuluvaa pohdintaa. Helsingin Sanomat päätyi jutun julkaisemisen kannalle ajatellen, että niin tehdessään se toteuttaa lehdistön tehtävää. Oikeus päätyi toisenlaiseen lopputulemaan.

Se, että työntekijät jäävät virheellisen arvion maksumiehiksi on monella tapaa ongelmallista; korkeimman hallintaoikeuden tekemä linjaus voi aiheuttaa jatkossa paitsi itsesensuuria mediassa myös päätöksenteon takkuuntumista muissa organisaatioissa ja yrityksissä. Mielestäni olisi tästä syystä perusteltua käydä laajempaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, pitäisikö oikeudelliset vastuut rajata aina koskemaan työntekijän sijaan yritystä tilanteessa, jossa työntekijä toimii työssään yrityksen ohjeiden ja linjausten mukaisesti.

Palaan lyhyesti vielä toiseen oikeusvaltion kannalta olennaiseen asiaan eli demokraattisiin rakenteisiin.

Me poliitikot olemme osa demokraattisia rakenteita. Olemme vastuussa edustamamme instituution toimintakyvystä, uskottavuudesta ja maineesta. Poliitikon ammatissa meitä syynätään välillä tiukastikin. Lukuisia lausuntoja antaessamme joudumme väistämättä tilanteisiin, joissa koemme lehdistön tulkinneen sanomisiamme väärin. Saatamme jopa kokea, että sanomisiamme on vääristelty. Kuten edellä totesin, lehdistön työ ei ole aina täysin virheetöntä ja joskus harmitus on aiheellista.

Poliitikkona olen kuitenkin ottanut lähtökohdaksi – ja usein toki joutunut huomaamaankin –  että virheellisten uutisointien juurisyy olen minä itse: olen ilmaissut itseäni löysästi tai liian tulkinnanvaraisesti. Poliittisena päättäjänä minun on tuettava lehdistönvapautta demokratian mahdollistajana. Meille kaikille lienee selvää, mikä on lehdistönvapauden vaihtoehto. Jos ei ole, voimme kääntää katseet itään ja punnita niin yksilöinä kuin kansanakin, millaisten rakenteiden varaan haluamme tulevaisuutemme pystyttää.