Pää kylmänä

Olen omasta mielestäni optimistinen ihminen. Haluan luottaa kykyymme ratkoa käsissämme olevat ongelmat, sekä kansallisella että globaalilla tasolla. Ne ovat kieltämättä valtavia, mutta ei maailma koskaan ole järjestyksessä ollut, ja silti elämä on jatkunut. Ei ole ilmastokriisin vähättelyä, jos siitä huolimatta pitää kiinni tulevaisuudenuskostaan.

Myönnän silti välillä suistuvani epätoivoon. Ongelmiemme ratkaiseminen ei nimittäin ole mahdollista ellemme enää kykene keskustelemaan asiallisesti erimielisyyksistämme. Siitä taas ei voi tulla mitään, jos kukaan ei pysty keskittymään. Ja kun nykyään seuraa julkista keskustelua oikeastaan mistä tahansa asiasta, syntyy kieltämättä sellainen vaikutelma, että sekä keskustelun että keskittymisen taidot ovat rapautuneet hämmästyttävän lyhyessä ajassa.

Syykin on selvä. Maailma muuttui, kun jokaiseen käteen liimattiin älypuhelin. Koko digitaalinen maailma on virittynyt vahvistamaan tiettyjä inhimillisiä ominaisuuksia, palkitsemaan tietynlainen käytös, ja sellaisia meistä sitten vähitellen tulee: entistä levottomampia, kiukkuisempia ja samalla myös onnettomampia. Uskomme liikuttavan vahvasti vapaaseen tahtoomme ja valinnanvapauteemme, vaikka olemme algoritmien vietävissä.

Toimintaympäristön muutos näkyy tietenkin myös politiikassa. Entistä kärsimättömämmät äänestäjät haluavat kaiken tapahtuvan heti, myös valtavien muutosten, ja kun niin ei sitten tietenkään käy, kollektiivinen synkkyys vain syvenee. Ei varmaan koskaan ole ollut helppoa olla poliitikko, mutta ei sekään ainakaan helpommaksi ole käynyt.

Toisaalta tietysti päättäjät itse ovat vastuussa siitä, millaisena toimintana politiikka kansalaisille näyttäytyy. Kun Twitteristä on tullut yhteiskunnallisen keskustelun ehkä kaikkein aktiivisin areena, poliitikkoja ei oikein voi vaatia sieltä poistumaankaan. Suren silti sitä, millaiseksi vääntö siellä väistämättä menee. Vyön alle lyödään jatkuvasti, ja väärinymmärrykset ovat tahallisia. Koko touhu alkaa vaikuttaa arvottomalta näytelmältä, jonka pelkään nakertavan uskoa demokratiaan. En syytä pelkästään osallistujia, juurisyy on keskustelualustan lainalaisuuksissa.

Tiedän, etten ole yksin näiden ajatusteni kanssa. Samaan aikaan tiedän monen ajattelevan toisin. Yhteisten ongelmiemme ratkaisemisen parhaasta mahdollisesta tavasta on huomattavan erilaisia näkemyksiä, ja nimenomaan politiikassa niiden kuuluukin törmätä yhteen. Mitä kärkevämpää keskustelua, sitä paremmin näkemyserot tulevat esiin. Tällä tavoin ajattelevat toivovat usein Suomeen myös selkeää blokkipolitiikkaa, joka heidän mukaansa parantaisi äänestäjän kuluttajansuojaa.

En ole siitä varma. Ainakin se jättäisi tyhjän päälle valtavan joukon äänestäjiä, jotka eivät tunne varmasti kuuluvansa leireistä kumpaankaan.

Luulen, että blokkipolitiikan houkutus on nimenomaan sen lupaamassa selkeydessä.

Sehän olisi käytännössä kaksipuoluejärjestelmä toisella nimellä, polarisaatiota ja vastakkainasettelua entisestään vahvistava malli. Jos politiikkaa ajattelee viihteenä, on aivan järkevää toivoa sellaista. Jos taas pitää sitä yhteisten asioiden hoitamisena, ajatus pelottaa. 

 Itse uskon edelleen monipuoluejärjestelmään. Ongelmistaan huolimatta nykyinen yhteiskuntamallimme on kansainvälisessä vertailussa monin tavoin onnistunut, ja se on rakennettu nimenomaan puoluerajat ylittäneellä yhteistyöllä. Samoilla konsteilla sitä pitäisi kaiken järjen mukaan olla mahdollista myös uudistaa ja puolustaa, niin vaikealta kuin se välillä vaikuttaakin.

Twitteristä välittyvä kuva ei onneksi ole koko totuus poliitikasta. Puhuessani lukutaidon, kulttuurin ja luovan alan tekijöiden puolesta olen saanut tutustua päättäjiin heidän arkisessa ympäristössään ja tiedän, että eduskunnassa tehdään edelleen sitä kärsivällistä, pitkäjänteistä ja julkisuudessa enimmäkseen näkymätöntä lainsäädäntötyötä, jota siellä pitääkin tehdä. Motivoituneita, kokonaisuutta ymmärtäviä ja ihailtavasti asioihin perehtyviä ihmisiä löytyy eri puolueista. Erimielisyydet eivätkä useinkaan näytä samalla tavalla ylittämättömiltä kuin ne vaikuttavat julkisuudessa. Ratkaisuja halutaan yhä löytää.

Kaikilta tulevilta kansanedustajilta toivon, että he pitävät päänsä kylmänä ja twiittipeukalonsa välillä toimettomana. Tässä ajassa se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ei kuitenkaan mahdotonta. Tiedän ihmisiä, jotka pystyvät siihen.

 (Juha Itkosen kolumni vaalilehteeni)