Uteliaisuudella uutta kohti

Kun liikun Euroopassa edistämässä Suomen ja EU:n asioita huomaan usein, että meidän sanallamme on erityistä painoarvoa. Olemme pieni maa, muta meitä kuunnellaan. Tunnen siitä ylpeyttä. 

Me pysymme asiassa, tartumme oleelliseen. Olemme päättäväisiä, kun päättäväisyydelle on tarvetta ymmärtäen kuitenkin, että päämääriin on mahdollista päästä yleensä vain kaikkien näkemykset yhteen sovittaen. Meillä on kyky ”nähdä metsä puilta”. 

Tänään saamme viettää jälleen kerran oman maamme, oman Suomemme, itsenäisyyspäivää. Edustan sukupolvea, joka on elänyt koko elämänsä vapaassa ja itsenäisessä Suomessa ilman, että sen on tarvinnut puolustaa maataan ”kovat piipussa”. Tämä on suuri etuoikeus, josta tunnen syvää kiitollisuutta minua edeltäneille sukupolville. Tämä on etuoikeus, jota en halua koskaan ottaa itsestäänselvyytenä. 

Itsenäisyyspäivä on tarpeen, jotta pysähdymme kerran vuodessa miettimään, mistä tulemme ja minne olemme matkalla. Omassa roolissani poliitikkona, huomioni on erityisesti jälkimmäisessä. Meillä ei ole maksettavanamme sotavelkoja, mutta meillä on maksettavamme hyvinvointivelka, josta selviämisen pitäisi pikemminkin yhdistää meitä kuin erottaa. Ihan kuten sotavelan maksaminen yhdisti edellisiä sukupolvia.  

Sana itsenäisyys on ruotsin kielellä ”självständighet”. Suoraan käännettynä se merkitsee omilla jaloilla seisomista ”att stå själv”. Kun lapsi opettelee kävelemään, hän näkee edessään kädet levällään edessään seisovan äidin tai isän. Luotettavan ihmisen, joka on valmis tukemaan askeleiden horjuessa. 

Hyvinvointiyhteiskunnasta voidaan puhua silloin, kun vakaasti kävelemään oppineita on reilusti enemmän kuin horjuen askeltavia ja kun horjuen askeltavat voivat luottaa heidän tukeensa.

Se Suomi, joka itsenäistyi 106 vuotta sitten oli ulkoiselta olemukseltaan erilainen kuin se, jossa me tänään asumme. Vuosien mittaan olemme oppineet uutta, nousseet Euroopan köyhimpien maiden joukosta hyvinvointivaltioksi, kehittyneet kaupankäynnissä ja lisänneet vuorovaikutustamme muun maailman kanssa. Suomalaisia on siirtynyt rajojemme ulkopuolelle vieden suomalaisuutta maailmalle ja tänne on muuttanut uusia suomalaisia, jotka ovat laajentaneet meidän kuvaa itsestämme. 

Olemme muuttuneet, mutta taustalla oleva henki ja ajatus on sama: Suomi on maa, joka ei murru pienestä. Se on maa, jossa sisua arvostetaan ja maa, jossa autetaan kaveria. Samaan aikaan jokin on myös muuttunut: Suo, Jussi ja kuokka -ajoista olemme muuttuneet kvanttitietokonetta rakentavaksi insinöörikansaksi, joka ottaa ensimmäisiä horjuvia askeleitaan maailmankansalaisena.

Itse uskon Suomeen, jonka menestys syntyy työstä ja rehellisyydestä, empatiasta ja luottamuksesta eli siitä, että uskomme hyvään ja toisiimme. Tähän tulevaisuuteen katsoessamme on hyvä pitää mukana myös annos positiivista uteliaisuutta uutta ja ehkä odottamatontakin kohtaan.  

Juhlikaamme tänään niin menneisyyttämme kuin tulevaisuuttamme.