Utbyte berikar

(Ledare i tidningen Hem & Skola 3/16)

 

Vårt nästäldsta barn, vår dotter Ilon, åkte iväg på ett utbyteselevsår till Costa Rica i slutet av augusti. Ett år ute i det okända för att pröva sina vingar, och kanske få några nya som växer ut.

Men hennes rum här hemma hos oss förblev inte tomt länge – i början av augusti fick vi en ny familjemedlem. Santiago, från Popayan på den colombianska högplatån, kom till oss för ett år som utbyteselev. I ett år skall han bo hos oss, bli en del av vår familj, och gå i svenskspråkigt gymnasium i Grankulla. Skolan började genast, och han blev otroligt väl emottagen.

Allt tyder på att han kommer att ha ett fint år – han är full av iver och tar emot de nya utmaningarna med öppna armar. För visst handlar det också om utmaningar – att som 17-åring bo i en främmande kultur hos främmande människor, i ett land där vädret är underligt och folk talar ett förbryllande språk – nej flera förbryllande språk – är inte lätt. Det fick jag själv erfara när jag i slutet av 80-talet tillbringade ett år ute på en ö i Atlanten, på Azorerna.

Varför vill då en colombian som Santiago komma till Finland? Det här är en fråga som vi allt som oftast ställer utlänningar som bland många andra länder valt Finland som sitt mål. När vi ställde Santiago, eller Santtu som han redan döpts till, den här frågan kom svaret genast. Han var frustrerad över korruptionen och bekymren i sitt eget land. Han ville bidra till att göra det bättre, till att få det att fungera bättre. Men för att kunna dra sitt strå till stacken behövde han lite vägkost. Och Finland verkade ha en fungerande modell. En hög utbildningsnivå, ett fungerande skolsystem och obefintlig korruption. Han ville veta hur det här går ihop.

Det är bra att emellanåt påminna sig om hur bra vi har det. Hur bra vår skola fungerar. Under hösten har diskussionen om den nya läroplanen gått het, och många är oroliga för att vi kastar bort det vi har, att det här inte är rätt väg. Själv är jag inte orolig. Jag tror att det är bra att vi ökar samverkan mellan hem och skola. Att eleverna får fokusera på större helheter, och att vi hellre än att fixera oss vid specifik kunskap, ser på lärandet som en process. En process som man kan lära sig, och som bär långt in i framtiden.

Santiago har redan på några få dagar blivit imponerad av hur väl individen beaktas i vår skola. Det är också en styrka.

Utbyte då – är det för alla? Alla kan inte åka utomlands för ett år för att lära sig nytt. Det passar inte alla, och det kostar en hel del. Men utbyte på nära håll ger också mycket. Även om vårt land är litet skiljer sig olika delar mycket från varandra. Och även om Svenskfinland är ännu mindre, har vi också våra egna särdrag. Särdrag som vi kan lära oss av, och som vi kan dela med oss av.

Skolelever i Svenskfinland kan åka iväg på utbyte. Inom ramen för programmet Skolkontakt, som finansieras av Kulturfonden, kan en klass åka på utbyte till en annan skola. En klass från Korsholm kan komma till Kyrkslätt, eller en från Helsingfors till exempelvis Mariehamn. Det här är en möjlighet att dels knyta kontakter som kan vara för livet, men också att lära sig något nytt av varandra. De kan vara ett alternativ till en traditionell lägerskola. Kontakta oss på Hem och Skola så berättar vi mera.

 

Energipaletten skall vara bred

(Insändare HBL 8.10.2016)

Både Jarl Ahlbeck och Sten von Troil diskuterar vidare kring energifrågan (HBL 3.10). Det är välkommet.

I vindkraftskritiken tas ofta produktionens otillförlitlighet upp. Det är helt korrekt. Men det är endast ett problem om man utgår ifrån att vi skall förlita oss på en enda energiform. Och det tror ingen – energipaletten är och ska vara diversifierad. Ytterligare är det värt att konstatera att professor Christian Breyer vid Villmanstrands tekniska universitet i sin forskning har visat att till exempel solenergi och vindenergi kompletterar varandra väl vad effekten beträffar.

Både Ahlbäck och von Troil tvivlar på att lagring av energi kommer att bli en reell möjlighet. Med tanke på hur snabbt tekniken har utvecklats är jag själv inte beredd att döma ut lagringen som en del av det pussel som ser till att utbud matchar efterfrågan på elmarknaden. Om det sedan i praktiken är vatten, batterier, power-to-gas – eller en helt annan lösning – återstår att se. Antagligen kommer vi även här att ha flera lösningar i framtiden när nya tekniska framsteg görs.

”Vi var sent ute, och lät våra egna aktörer gå under innan hemmamarknaden hann komma i gång ordentligt.”

Det är helt korrekt, som Ahlbäck skriver, att nya vindkraftverk inte leder till speciellt många inhemska arbetstillfällen. Men det kan vi skylla oss själva för. Vi var sent ute, och lät våra egna aktörer gå under innan hemmamarknaden hann komma i gång ordentligt. Vi skall inte – och får inte – göra samma misstag när det gäller smarta elnät, solenergi, energilagring eller någon av de andra möjligheterna som väntar bakom hörnet.

Det nuvarande stödsystemet har tjänat ut – men behovet av förnybar energi består

(Mielipidekirjoitus Hufvudstadsbladetissa 25.9.2016)

Sedan år 2011 har Finland understött produktionen av vindkraft med hjälp av ett tariffsystem med inmatningspris. I högts tolv års tid får vindkraftverket ett rörligt stöd – inmatningspriset – som följer marknadspriset på el. Poängen med inmatningstariffsystemet var från första början att få igång vindkraftsproduktionen, och i slutet av år 2015 hade vi uppnått en vindkraftskapacitet på 1005 MW och en årlig produktion på över 2,3 TWh.

Det råder en rätt stor enighet om att inmatningstariffsystemet har gjort sitt och att vi behöver en ny mekanism. Idag har det en snedvridande verkan och tar t.ex. inte i beaktande den teknologiska utveckling som skett. Men systemet förde också gott med sig. Det beklagliga är kanske snarare att det inte infördes tidigare, så att våra inhemska aktörer som hann gå i konkurs eller köpas upp skulle ha haft en hemmamarknad och kanske hade klarat sig.

Just nu håller regeringen på med att utforma energi- och klimatstrategin och där måste de ta ställning till om och hur förnybar energi ska stödas. Framtidens system borde byggas upp kring ett auktionsförfarande, vilket skulle leda till att priset reagerar på de faktiska produktionskostnaderna. Av denna åsikt är också vindkraftsbranschen (Kauppalehti 29.82016). Tillvägagångssättet baserar sig på en simpel mekanism, som samtidigt ger den lägsta möjliga nivån på produktionskostnaden: staten meddelar att man vill ha förnybar energi enligt vissa produktionskrav, och sedan berättar producenterna till vilket pris de kan producera energin. De bästa buden vinner auktionen.

Vi vet redan idag att produktionskostnaderna för förnybar energi sjunker hela tiden. Fortum uppskattar att solenergi om fyra år kommer att kosta 52 €/ MWh på Stockholms höjd, och trenden är sjunkande. För att vårt energisystem i en större utsträckning ska kunna basera sig på förnybara energiformer krävs dock att vi hittar på sätt för att lagra energin, annars hålls inte paketet ihop. Vad den biten gäller är jag hoppfull, och tror att vi kommer att göra stora framsteg under de kommande åren.

Energidiskussionen ses ofta som en kamp mellan olika lösningar. Men det är inte fråga om antingen eller. Faktum är, att vi behöver flera lösningar. Och kommer att ha flera lösningar. Det som styr oss är långt det målsättningar vi förbundit oss till genom Paris-avtalet – och ekonomin.

Så länge vi väntar på kostnadseffektiva lösningar för energilagring är realiteten dock den att vi också behöver kärnkraft för att tillfredställa vårt energibehov. Samtidigt är det klart att det knappast är en kostnadseffektiv energiform i det långa loppet, priset stiger hela tiden. Både kraftverk Akkuyu i Turkiet som byggs av Rosatom och Hinkley Point i Storbritannien kommer att producera el med ett garantipris som ligger kring 100€/MWh. Olkiluoto 3 har visat sig vara ett synnerligen dyrt projekt, och allt tyder på att Fennovoimas garantipris på 50€/MWh är alltför optimistiskt. Oberoende om vad man tycker om kärnkraft – eller förnybar el – är det viktigt att vi aktivt utvecklar och utökar andelen förnybar energiproduktion i vår energipalett.

Alin tarina voisi olla toisenlainen

Minuun otti toissa päivänä yhteyttä Ali. Ali on kotoisin Irakista, ja hän on saanut Suomesta turvapaikan. Hän on sen jälkeen pyrkinyt käynnistämään perheenyhdistämisprosessin, mutta huonolla menestyksellä.

Perheenyhdistämistä pitää hakea perheenjäsenten, eli vielä Irakissa oleskelevien vaimon ja kahden tyttären. Irakin kansalaisten osalta perheenyhdistämisprosessi on laitettava vireille hallituksen päätöksen mukaisesti Suomen suurlähetystössä Ankarassa, Turkissa. Tämä on osoittautunut suureksi haasteeksi.

Ali sai rahoitettua sekä vaimolleen ja kahdelle tyttärelleen että itselleen matkat Turkkiin. Viisumeidenkin oli määrä olla kunnossa. Tullessaan Istanbuliin Alia ei kuitenkaan päästetty maahan. Rajalla vedottiin vuonna 2013 perheen osalta aloitettuun ja sittemmin keskeytettyyn turvapaikkaprosessiin. Myöskään Alin perhettä ei päästetty lentokenttää pidemmälle. Tietojeni mukaan Turkki suhtautuu kaiken kaikkiaan äärimmäisen nihkeästi Irakilaisille myönnettävien viisumeihin.  Alin perheelle kävi juuri näin – Ali palautettiin Suomeen, perhe Irakiin.

Nyt näyttää vakavasti siltä, että perheyhdistämistä ei saada käynnistettyä, sillä Alin vaimoa ja kahta tytärtä ei päästetä Turkkiin, missä perheenyhdistämishakemus Suomeen pitäisi jättää sisään. Suomessa oleskeleva Ali ei myöskään pysty täältä panemaan hakemusta vireille, sillä säännöt eivät tällaista menettelyä salli.

Maahanmuuttopolitiikka on viime päivänä taas keskusteluttanut meitä suomalaisia – ja syystä. Alin perheen kohtalo on vain yksi esimerkki turvapaikkahakemusten käsittelyyn liittyvistä ongelmista. Ongelmat näkyvät myös tilastoissa: vuoden alussa Irakilaisten hyväksymisprosentti oli 80 prosentin tietämissä, tällä hetkellä hakemuksista hyväksytään noin 15 prosenttia. Hyväksymisprosentti on huomattavasti alle yleiseurooppalaisen tason, joka on 64 prosenttia. Syitä negatiiviseen kehitykseen on monia, mutta pidän mahdollisena, että sen taustalla on myös poliittisista ohjausta jossain muodossa.

Suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa on leimannut dramatisointi ja tietoinen pyrkimys asettaa esteitä turvapaikkapäätösten tielle. Suomi on kuitenkin selvinnyt hyvin viimeisen vuoden haasteista. Tänne jäävien maahanmuuttajien lukumäärä vastaa jääkiekkomaaottelun yleisön määrää. Reilu 10 000 uussuomalaista vuodessa ei ole meille ylitsepääsemätön haaste.

Perheiden yhdistämisen vaikeuttaminen on ongelma. Esimerkiksi Ruotsiin perheenyhdistämistä hakevat henkilöt voivat täyttää hakemuksensa verkossa. Hakemuksen voi täyttää jo Ruotsissa oleva perheenjäsen tai ulkomailla olevat perheenjäsenet. Vasta päätöksen käsittelyn yhteydessä yhdistämistä toivova perhe matkustaa määrättyyn Ruotsin suurlähetystöön haastattelua varten. Kun perheenyhdistämistä haetaan Suomeen, perhe joutuu matkustamaan ensin hakemusta jättäessä ja uudestaan kun päätöstä käsitellään. Tämä tekee prosessista kalliin ja vaikean. Ruotsi myös käsittelee Irakin kansalaisten hakemuksia sekä Ammanin että Teheranin suurlähetystöissään Ankaran suurlähetystön lisäksi. Tämä olisi meillekin mahdollista. Suomi on kuitenkin rajoittanut irakilaisten ja syyrialaisten hakemuksien ainoastaan Ankaran suurlähetystöön.

Perheiden yhdistämisiin liittyvät ongelmat eivät ole pelkästään tämän hallituksen omallatunnolla. Asioiden tietoinen, turha vaikeuttaminen sen sijaan on. Kun henkilö on saanut häneen kohdistuneen uhan takia turvapaikan, on syytä olettaa, että tämä vaara, tämä uhka myös koskee hänen perhettään. Silloin yhdistämisen käsittelyn tulee olla mahdollisimman helppoa, mahdollisimman sujuvaa ja läpinäkyvää. Kaikki muu on epäinhimillistä, ja arvojemme vastaista. Alin tarinan tulisi olla toisenlainen.

 

Pilkalla ei maatamme rakenneta, Timo Soini.

Hyvä Timo Soini,

Ulkoministerin tehtävä ei ole vähäpätöinen. Sen myötä tulee merkittävä määrä vastuuta ja valtaa. Ulkoministerinä toimiminen antaa kasvot Suomelle, suomalaisille ja suomalaisten tavalle toimia – kulttuurillemme.

Ulkoministeri Soini – kommentoitte kirjoituksessanne Erkki Tuomiojan blokkipolitiikka-avausta tavalla, joka ei mielestäni sovi ministerille tai sen paremmin puoluejohtajallekaan. Kirjoituksesta uupuu kaikki rakentava analyysi, kaikki asiallinen arviointi. Se on täynnä kaunaa ja  kyynisyyden purkausta. Se ei ole kirjoitus, jota voisin hyvällä tahdollanikaan pitää asemallenne sopivana. Rehellisesti ja suoremmin sanottuna, se on mielestäni nolo ja ala-arvoinen.

Kirjoitus ei myöskään liene vitsi tai heitto, millä sanoilla kirjoituksianne on jälkikäteen usein pehmennelty. Tai jos se on huumoria, se ei ole sitä hauskaa Soini-huumoria, mistä myös paikoitellen saamme nauttia. Haluankin haastaa ja kysyä, mihin kirjoittelullanne oikein pyritte?

Vihapuheesta on tulossa arkipäivää. Hallituksen koossa pitämiseen vaadittava konsensus tai epävarmuus siitä, mitä kaikkea sananvapauden nimissä pitää sietää, saa kolleganne nielemään puheita, joiden pääasiallisena tavoitteena tuntuu olevan ”perussuomalaiset vastaan muut” -vastakkainasettelun syventäminen.

Asioiden kärjistämiselle on tultava loppu. Vastapuolen halventamiselle on tultava loppu.

Suomi on erittäin vaikeiden haasteiden edessä. Jokaisen ongelman ratkaisemiseksi on olemassa monta vaihtoehtoa. Ei yhtä ainoaa oikeaa, vaan monta erilaista. Voimme olla asioista eri mieltä, mutta keskustelua pitää voida käydä rakentavasti ja keskustelun pitää perustua tosiasioihin, ei mielikuviin tai populistiseen jargoniin. Asioista pitää voida keskustella toista kunnioittavassa hengessä. Yhteinen työ Suomen hyväksi vesittyy, jos keskustelu nojaa ivaan ja pilkkaan.

Ihmettelemme, miksi politiikkaa ei arvosteta.  Ihmettelemme, miksi vastaanottokeskuksiin heitetään polttopulloja. Ihmettelemme, miksi ihmiset haukkuvat toisiaan verkkosivujen keskustelupalstoilla.

Miksiköhän?

Me poliitikot voimme ohjata yleistä keskustelua. Me voimme esimerkillämme luoda maahamme kannustavan ja erilaisia mielipiteitä aidosti kunnioittavan keskustelukulttuurin loanheittokulttuurin sijaan. Me poliitikot olemme yhtä kuin suomalainen politiikka. Meidän on vastuu – myös Teidän, Timo Soini.

Onko Suomi kypsä blokkipolitiikkaan?

Kun Juha Sipilän hallitus aloitti työnsä, ei pohjoismainen yhteistyö ollut sen agendalla. Sitä ei myöskään osoitettu yhdenkään ministerin vastuulle. Koko asia oli oudosti “unohtunut”, mikä kertoo siitä, ettei sen merkitystä haluttu tunnustaa. Jo vaalien aikana ministeri Carl Haglundia oli kritisoitu liian tiiviistä yhteistyöstä muiden pohjoismaisten puolustusministereiden kanssa.

Vuodessa tilanne on muuttunut. Nyt pohjoismaisen yhteistyön nimeen vannotaan jo laajasti muun muassa maanpuolustuksen osalta. Tämä on hyvä ja luonnollinen kehitys. Yhteistyömahdollisuuksia on useilla muillakin alueilla. Maitamme yhdistää hyvinvointivaltion ideaali, jota on vaalittu toisesta maailmansodasta tähän päivään. Tämä ideaali on jotain, mistä valtaosa suomalaisista – ja pohjoismaalaisista – haluaa pitää kiinni.

Pohjoismaiden kannattaisi siis ottaa toisistaan aktiivisesti oppia; on järjetöntä keksiä pyörää uudestaan, kun vaihtoehtona on hyviksi todettujen käytäntöjen toisintaminen ja jatkojalostaminen. Suomen näkökulmasta olennaista on myös tunnustaa se tosiasia, että muilla pohjoismailla menee meitä paremmin. Meidän on ymmärrettävä, miksi näin on.

Vuosituhannen vaihteessa Suomen talous kasvoi nopeasti ja “management by perkele” tuntui olevan toimiva johtamistapa. Talouden kasvaessa mallimme tuntui toimivan, kun taas Ruotsi tuntui hitaalta ja kankealta eurosta jättäytyessään.

Suhdanteiden muuttuminen muutti kaiken. Ruotsissa onnistuttiin uudistamaan työmarkkinat, meidän jäädessä kyntämään vanhoja uria. Tulos näkyy tänään: vuodesta 2008 eteenpäin Ruotsin talous on kasvanut voimakkaasti siinä missä Suomi on jähmettynyt samalle tasolle. Nyt kun vihdoin yritämme uudistua, törmäämme poliittiseen jähmeyteen: kilpailukykysopimus on tervetullut, mutta se ei puutu rohkeasti rakenteisiin, vaan tyytyy säätämään nykyisiä käytäntöjä. Se ei juurikaan laske työllistämisen kynnystä, mikä on aivan kriittinen menestystekijä pienyrityksille ja niiden kasvulle.

Ruotsissa kaikki on toisin. Fredrik Reinfeldtin hallitus teki isoja rakenteellisia uudistuksia, joiden hedelmiä on korjattu koko viimeisen vuosikymmenen ajan. Uudistukset saatiin vietyä läpi, koska niihin oli kansan mandaatti. Hallitusohjelma kirjoitettiin koalition eli Alliansenin (Moderaterna, Centerpartiet, Folkpartiet – nykyisin Liberalerna –  ja Kristdemokraterna) toimesta suurelta osin jo ennen vaaleja ja vaalit käytiin sen pohjalta.

Meillä taas hallitusohjelma kirjoitetaan muutamassa viikossa vaalien jälkeen – niin tehtiin myös viime vuonna. Ohjelma ei ole linjassa hallituspuolueiden vaaliohjelmien kanssa, vaan paikoitellen jopa räikeässä ristiriidassa suhteessa annettuihin lupauksiin. Seurauksena tästä hallituksen toimille on ollut vaikea saada kansan tuki. Tilannetta on edelleen pahentanut ilmiselvät jännitteet hallituksen sisällä. Nämä ovat puolestaan seurausta suurista kannatusmenetyksistä –  kun toteutettava politiikka ei vastaa tehtyjä lupauksia usko politiikkaan horjuu.

Demokratia toimii, jos kansanedustajilla on uskallusta toteuttaa vaikeitakin päätöksiä. Päätöksenteko helpottuu, jos päätökset voi paaluttaa jo vaaleissa tehtyihin linjanvetoihin. Ruotsissa tilanne on pitkälti tämä. Olisiko Suomikin kypsä Ruotsissa toteutettavan kaltaiselle blokkipoliitikalle?

Linjetal, ordförandevalet på SFP:s partidag 2016

Vi har nu fört våra diskussioner, och snart blir det val. Ett val om vilken väg vi skall ta.

Men för att se vägen framåt, måste vi veta var vi är nu.

Vägen till vishet är att erkänna fakta, för att ta till Paasikivis i det här skedet redan lite slitna klyscha.

Och var är vi, bästa delegater. Var är vi, var är Finland, var är SFP.

Vi står på stabil grund. Vi har värderingar, vi har program.

Men har vi en vision? Vet vi vart vi är på väg?

Eller snarare – inser vi vart vi kunde vara på väg?

Förändring är jobbigt. Det vi vet är tryggt.

Fråga mig – jag vet att förändring kan vara omvälvande. Det att jag står här idag, att jag står här framför er, är redan det ett tecken på förändring. Ett tecken på att man vinner på att ta steget ut.

Jag övervann mina farhågor, och tog steget in i politiken – en dröm jag burit på länge.

Det är ett beslut som jag inte ångrat. Det är ett beslut som gör mig glad och lycklig varje dag. Vare sig det tar sig uttryck i experthöranden i utskotten, vare sig det handlar om möte med glada sfp:are en måndagsmorgon i Jakobstad, vare sig det handlar om tidiga morgonmöten med likasinnade kolleger över partigränserna. Det gör mig glad alla de gångerna, och många andra.

Jag insåg inte vidderna av mitt beslut, då jag sade ja en septembermorgon. Det är ett beslut jag vågade ta, och det är jag tacksam för.

Vi står inför ett beslut här idag på partidagen. Vad tror vi som parti. Hur mycket tror vi på oss själva?

Tror vi på att vårt budskap kanske intresserar någon annan än dem som fått det i modersmjölken. Tror vi på riktigt på att vi har svaren, eller håller vi dem hellre för oss själva.

Jag säger så här:

Vi skall tro på oss. Men vi skall också tro på andra. Vi skall våga se ut över ny obruten terräng, och inse vår potential. Vi skall inte göra sannfinländarna till lags och gräva ner oss i gamla positioner, utan öppna oss utåt, inkludera, inte exkludera.

Om vi inte gör det, då förminskar vi oss. Då gör vi oss mindre än vi är. Och det förlorar Finland på. Inte bara svenskfinland, utan Finland.

Det betyder inte att vi överger våra principer, men det betyder att vi ändrar vårt sätt att göra politik.

I Närpes under en av debatterna vi hade frågade en dam om just det här, måste vi ändra på vår politik. Svaret är nej. Vår politik fungerar. Och vi är alla här eniga om vad vi står för. Det är främst sättet att göra politik på som vi bör ändra. Sättet på vilket vi kommunicerar.

Vi skall vara det ledande landsbygdspartiet, det ledande stadspartiet, det ledande klimatpartiet, och det ledande framtidspartiet. Vi skall vara det ledande förtroendepartiet, och det ledande jämställdhetspartiet.

Vi skall vara partiet som inser, att om majoriteten av universitetsstuderandena idag är kvinnor, kan inte framtidens arbetsmarknad se ut som den gör idag. Vi skall vara  partiet som kan övertyga resten av befolkningen om att mångfald är en rikedom, och att hela landet vinner på att vi är tvåspråkiga, och internationella.

Och vi behöver inte vara alla till lags. Tydlighet uppskattas, även om man inte håller med. Tydlighet är ofta synonymt med klart ledarskap.

Men vad har vi framför oss?

Vi har fem val på tre år. Fem val som vi skall vinna. Fem val under vilka vi inte kan förlora de 20000 nya röster vi fick i riksdagsvalet. Fem val under vilka vi skall få flera röster, i varje val. Fem val under vilka vi måste gå framåt på den väg Carl Haglund utstakat, om vi vill sitta i regeringen efter 2019

Och vad krävs för det?

Skall vi fokusera på något som kan komma väl till pass om 3 år, eller skall vi tala om ledarskap som behövs just nu.

För nu behövs en förmåga att måla upp en djärv vision om framtiden, en förmåga att engagera och entusiasmera, en förmåga att brett samarbeta över partigränserna.

Jag vill att vi är flera röster som hörs. Jag vill att vi knyter samman det lokala med det nationella. Jag vill att vi se över vår kommunikation, och sänker tröskeln för nya medlemmar att träda in i partiet. Jag vill att vi har Finlands mest aktiva och dynamiska gräsrötter som för in vår politik till nya ställen – den skall finnas på arbetsplatser, på gatorna, i hemmen.  Vi skall visa att vi bryr oss. Vi skall vara närvarande. Vi skall gå framåt i varje val, vi skall våga.

Det är ett val och endast ni, bästa partidag, vet svaret.

Tämä lapsi olisi syntynyt autoon

Porvoon synnytysosasto on taas vaakalaudalla. Vain reilu vuosi siitä kuin edellisen kerran asiasta taistelimme, osaston kohtalo on taas epäselvä. Huomenna 2.6. HUS in Porvoon sairaanhoitopiirin lautakunta tekee oman päätöksensä asiassa. Se joko puoltaa osaston lopettamista, tai jatkamista. Viime kädessä päätöksen tekee HUS:in hallitus.

Asia ei ole vähäpätöinen. Kyse on tärkeästä palvelusta, ja etäisyydellä palveluun on merkitystä. Lähisynnytyssairaalan tärkeydestä on meidän perheessä nimittäin omakohtaisia kokemuksia.

Asumme 15 minuutin päässä Jorvin sairaalasta. Sekin matka on muutamaan kertaan tuntunut äärimmäisen pitkältä. Viides lapsemme olisi varmasti syntynyt autoon jos automatkaa olisi ollut 10 minuuttia enemmän. Omien kokemusten valossa viimeaikaiset synnytysosastojen lakkauttamisuhat tuntuvat pelottavan lyhytnäköisiltä. Porvoon synnytysosaston lakkauttamista perusteellaan taas turvallisuudella –  se on lakkautusuhan alla, koska  vuotuinen synnytysmäärä on alle 1000 kpl. Muualla Suomessa tilanne on toki vielä pahempi.  En halua edes ajatella miltä tuntuu hypätä autoon aamuyöstä kun lapsivesi on mennyt ennenaikaisesti, tietäen että ajomatkaa on edessä vielä kolme tuntia.

Uudellamaalla lakkautettiin Tammisaaren yksikkö muutama vuosi sitten. Yksikkö joka oli niin hyvä ja pidetty, että sinne tultiin ulkomailta asti synnyttämään, maksusta.

Ymmärrän hyvin, että erikoissairaanhoitoa pitää keskittää. Suomi on pieni maa, ja erikoisosaamisen määrä on rajallinen. Synnyttäminen ei kuitenkaan ole rakettitiedettä. Hollannissa, esimerkiksi, synnytykset tapahtuvat suurelta osin kotona. Siihen me tuskin olemme menossa. Autoon synnyttäminen sen sijaan näyttää olevan tulevaisuuden vaihtoehto sairaalasynnytykselle jos nykyinen kehitys jatkuu. Siksi synnytyssairaaloiden verkko on pidettävä mahdollisimman tiheänä.

Kärkihankkeet ovat sukua suunnitelmataloudelle

Vaikka kuinka pyrkii olemaan johdonmukainen ja vannoo järjen nimiin, niin sitä ajautuu välillä raiteilta. Tämä on politiikassa tuttua – ja myös inhimillistä. Järki ja poliittiset tavoitteet eivät aina ole sovitettavissa yhteen, vaikka sitä miten toivoisi.

SOTE:sta uhkaa syntyä iso sotku, kun samalla rakenteella yritetään sekä synnyttää toimiva ja tehokas järjestelmä että sementoida pääministeripuolueen alueellinen vaikutusvalta ja vaaliorganisaatio. Toinen tavoite on toteutumassa, toisen kustannuksella.

Tällä viikolla keskustelussa olleessa omistajaohjauspolitiikassa näkyy samantapaista ristiriitaa. Samaan aikaan kun hallitus vannoo markkinatalouden nimiin, se valmistelee tuottavan ja monelta osin strategisen omaisuuden myyntiä kärkihankkeiden rahoittamiseksi – budjetin menojen kattamiseksi.

Entä ne kärkihankkeet? Markkinataloudessa on perinteisesti ajateltu, että valtio luo edellytykset ja markkina hoitaa loput. Yritykset ja kuluttajat valitsevat voittajat, ei valtio. Muitakin menetelmiä on toki kokeiltu, viimeksi viime vuosisadalla rajan takana, mutta tulos ei ole ollut mairitteleva.

Kärkihankkeet ovat sukua suunnitelmataloudelle. Kun valtio vie rahoitusta perustutkimukselta ja myy omaisuuttaan käyttääkseen rahaa valtion, ei markkinoiden valitsemiin kärkihankkeisiin, niin silloin hallitus ohittaa markkinatalouden mekanismit ja pelaa peliä, jossa panokset ovat kovat ja tulos erittäin epävarma.

Jos hallitus kaipaa ideologista – ja loogista – sparrausapua, olemme käytettävissä.

Minne katosi strategisuus? / Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 12.5.2016

Tämän hallituksen piti toimia uudella tavalla. Kautensa alussa hallituskumppanit korostivat, että sen sijaan, että kirjoitettaisiin pitkä, yksityiskohtainen hallitusohjelma, linjattaisiin vain suuret strategiset päämäärät. Suuresta paperipinosta tulisi ohut, vain tärkeimmät päälinjaukset sisältävä julistus.

Pinon paksuudesta hallitus joutui tinkimään kättelyssä. Alkukesästä hyväksytty hallitusohjelma on yhtä paksu kuin edelliset. Sen kantta tosin komistaa sana ”strateginen”.

Vuoden mittaan on käynyt yhä selvemmäksi, että sana strateginen hallitusohjelman kannessa on lumetta. Hallitus on lukenut heikosti valmisteltua hallitusohjelmaa kirjaimellisesti sana sanalta ohittaen monet strategisesti tärkeät tavoitteet. Yksi syy kirjaimelliseen tulkintaan tuntuu olevan tarve pitää eripurainen hallitus kasassa.

Erityisesti perussuomalaiset ovat kunnostautuneet ohjelman kirjaimellisessa tulkitsemisessa. Tilanteessa, jossa oma suosio on hiipumassa, on haluttu kaikin keinoin estää itselle epämieluisat linjaukset ja aloitteet hallitusohjelmaan vedoten.

Strategisesta hallitusohjelmasta on tullut mekaaninen. Sujuvasta ja nopeasta päätöksenteosta ja uudistamisesta on tullut suossa tarpomista.

Epästrategista ajattelua hallitus harjoitti viime vuonna muun muassa Kreikan tukemiseen liittyvässä päätöksenteossa. Sama toistui maahanmuuttoon liittyviä Euroopan-laajuisia taakanjakomekanismeja arvioitaessa.

Muutama päivä sitten Timo Soini luki jälleen hallitusohjelmaa pilkuntarkasti. Tämä siis siitä huolimatta, että hallitus korosti kautensa alussa, ettei ohjelmaa ole laadittu pilkun tarkkuudella. Sanni Grahn-Laasosen ja Lenita Toivakan vanhempainvapaaseen ja kotihoidontukeen liittyvät erittäin tarpeelliset muutosehdotukset ammuttiin alas hallitusohjelmaan vedoten. Jälleen kerran mekaniikka ohitti strategisen ajattelun.

Hallitusohjelman selkeänä tavoitteena on lisätä työllisyysastetta. Samaan aikaan on tunnettu tosiasia, että työllisyys on 30–40 -vuotiaiden naisten keskuudessa huonolla tolalla vertailtaessa tilannetta muihin Pohjoismaihin.

Kotihoidontuki on valinnanvapauden näkökulmasta hyvä asia, mutta kansantaloudellisesti kyseenalainen. Se pitää naiset pidempään poissa työelämästä, mikä merkitsee yritysten näkökulmasta merkittävän osaamispotentiaalin menetystä.

Hallituksen vastuulla on ottaa kantaa siihen, miten vanhempainvapaat pystytään jatkossa jakamaan nykyistä tasaisemmin vanhempien kesken. Tämä on ainoa tapa parantaa naisvaltaisilla aloilla toimivien yritysten ja yrittäjien asemaa.

Mikäli hallitusohjelman kirjaamat tavoitteet eivät hallitusta tässä työssä auta, tulee hallitusohjelmaa kirkastaa. Meillä ei ole nykyisessä tilanteessa varaa tehdä puoluepolitiikkaa yhteiskuntapolitiikan kustannuksella.