Adlercreutz: Uudellemaalle tarvitaan lisää korkeakoulupaikkoja.

/0 Comments/in , , , /by

Pääkaupunkiseutu näyttelee tärkeää roolia Suomen talouden kehitykselle. Aivovuoto on todellinen ongelma, jota emme voi jäädä katsomaan sivusta. Tarvitsemme Uudellemaalle lisää korkeakoulupaikkoja, sanoo RKP:n kansanedustaja Anders Adlercreutz.
Adlercreutz pitää kokeakoulupaikkojen epätasaista valtakunnallista jakautumista ongelmana. 

– Muualla Suomessa kahta toisen asteen opiskelupaikkaa kohden on 0,85 korkeakoulupaikkaa. Pääkaupunkiseudulla suhdeluku on 0,7 korkeakoulupaikkaa kahta toisen asteen opiskelupaikkaa kohden. Ero on merkittävä ja johtaa siihen, että yhä useampi hakeutuu muualle opiskelemaan. Usein tämä tarkoittaa muualla Suomessa sijaitsevaa yliopistoa, mutta yhä useammin myös muuttoa ulkomaille. 

Helsingin yliopiston rehtori muistutti Helsingin Sanomissa (18.2.2023), että 60% Suomen jättävistä opiskelijoista on kotoisin Uudeltamaalta.

– Tämä on suhteettoman suuri osuus ja vaikka on luonnollista ja toivottavaakin, että suomalaiset saavat kokemusta myös ulkomailla opiskelusta, on riski, että ne, jotka suorittavat opintonsa ulkomaisessa yliopistossa, myös jäävät ulkomaille pysyvästi. Tämä on Suomelle ongelma, sanoo Adlercreutz

– Tarvitsemme järkevää aluepolitiikkaa ja laajaa koulutusverkostoa pitääksemme koko Suomen elävänä ja asuttuna, mutta meidän pitää varmistaa, ettei yksi tavoite vesitä toista. Tavoitteenamme on lisätä korkeakoulutettujen määrää, eikä tämä onnistu, jos järjestelmämme kannustaa nuoria hakeutumaan heti toisen asteen jälkeen ulkomaille opiskelemaan. Tarvitsemme Uudellemaalle lisää korkeakoulupaikkoja. Se on kansallisesti tärkeä kysymys, summaa Adlercreutz

Adlercreutz: Tarvitsemme yrittäjädiplomin toiselle asteelle.

/3 Comments/in , , , , /by

– Asenne yrittäjyyteen on kehittynyt todella positiivisesti. Yhä useampi nuori kokee yrittäjyyden mahdollisuutena. Tämän asennemuutoksen tulisi näkyä myös opetuksessa. Siksi meidän tulisi ottaa yrittäjädiplomi osaksi toiseen asteen koulutusta. 

Näin toteaa Anders Adlercreutz, RKP:n kansanedustaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja. 

– Nuori Yrittäjyys ry:n kaltaiset järjestöt ovat kasvaneet huomattavasti viime vuosien aikana. Eduskunnan Valtiovarainvaliokunnassa olemme useana vuotena vahvistaneet yrittäjäkasvatuksen rahoitusta. Viime vuonna melkein 5000 oppilasta osallistui Nuori yrittäjyys-ohjelmaan. Yrittäjyys on tänä päivänä monen nuoren mielestä houkutteleva vaihtoehto. Nekin, jotka eivät ajattelisi ensisijaisesti ryhtyvänsä yrittäjäksi, hyötyvät NY:n kaltaisten ohjelmien tarjoamista opeista tulevassa opiskelu- ja työelämässään. 

Adlercreutzin mielestä meidän tulee luoda selkeä oma opintokokonaisuutensa yrittäjyyden ympärille. Kokonaisuus, josta opiskelija saisi opintosuorituksensa merkiksi diplomin.

– Meillä on jo nyt lukiodiplomi taideaineissa. Se on hieno asia. Nyt meidän tulisi rakentaa vastaava kokonaisuus yrittäjyyden ympärille. Toivon myös, että korkeakoulut näkevät diplomin arvon ja antavat sille painoarvoa korkeakouluvalintojen pisteytyksissä. Etenkin, koska tiedämme ylioppilasaineiden painoarvon korkeakouluhaussa ohjaavan 15-vuotiaan nuoren lukion ainevalintoja.

Adlercreutz toteaa, että asenteet muokkautuvat nuoruudessa. 

– On selvä, että kaikista ei tarvitse tule yrittäjiä. Mutta on toivottavaa, että mahdollisimman moni kokisi yrittäjyyden aidosti mahdollisena. On myös yleissivistävää, että saa tutustua niihin lainalaisuuksiin, jotka ohjaavat yrittämistä ja sen kautta talouttamme. NY:n kaltaiset ohjelmat antavat oppilaille mahdollisuuden onnistua – tai epäonnistua – turvallisessa ympäristössä. Se on kokemus, josta jokaisella nuorella on väistämättä iloa myöhemmin elämässään. 

Adlercreutz: Ensikertalaiskiintiöt johtavat putkinäköön ja sen takia niistä tulee luopua

/0 Comments/in , , , /by

Ruotsalaisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anders Adlercreutzin mielestä ensikertalaiskiintiöistä korkeakoulujen yhteishaussa tulee luopua. Mielensä muuttaminen ja opintopolun vaihtaminen myös myöhemmässä vaiheessa opintoja tulee olla nuorille helpompaa. Adlercreutz nosti kysymyksen esiin tänään eduskunnan budjettikeskustelussa.

– Peruskoulu painottaa kokonaisuuksia, luovuutta, joustavuutta ja oman polkunsa löytämistä. Se on hyvä asia. Meillä on kuitenkin vahva putkinäkö lukiosta eteenpäin johtuen ylioppilaskirjoitusten merkityksen korostamisesta ja siitä, että otimme ensikertalaiskiintiöt käyttöön. Tässä on siis selvä ristiriita. Ensikertalaiskiintiöistä tulee luopua, Adlercreutz sanoo.

Adlercreutzin mukaan nuoret joutuvat käytännössä jo 15–16-vuoden iässä päättämään ainevalintansa ylioppilaskirjoituksiin. Nämä valinnat puolestaan vaikuttavat siihen, minne opintopolku voi jatkua.

– Ensikertalaiskiintiöt otettiin käyttöön opintojen vauhdittamiseksi. Nyt ne johtavatkin siihen, ettei tarjottua opintopaikkaa uskalleta ottaa vastaan, ellei sen mielekkyydestä ole täysin varma. Odotellaan ja pohditaan sen sijaan, että rohkeasti uskallettaisiin kokeilla. Kaikki viittaa siihen, että kiintiöt myöhästyttävät opintojen aloittamista ja pitkittävät opintoja.

– Nuoriamme ei tulisi pakottaa laittamaan kaikkia panoksiaan yhden kortin varaan. Meidän tulisi madaltaa sisäänpääsyn kynnystä ja ennen kaikkea nähdä monipuolinen osaaminen vahvuutena. Sillä juuri monipuolista osaamista työelämässä tarvitaan.

Ge barn tid att välja och utrymme att ändra sig

/0 Comments/in , , /by

Under min högstadie- och gymnasietid var min biologi- och geografilärare Heikkinen någon som man med fog kunde kalla ett original. Och det här i positiv bemärkelse, jag minns honom med värme.

Han var dock ingen vän av grundskolan. Det mesta var bättre förr. Han tyckte att grundskolan var för lika för alla, vi var ”grundskolemaskiner” som han kallade oss.

Men det här har också varit det bästa med vår skola. Jämlikheten, en jämngod likadan skola för alla. En skola som ger jämna färdigheter åt de flesta och på basen av vilka man sedan kan, om inte välja och vraka, så åtminstone på rätt lika grunder söka in till en utbildning efter andra stadiet.

Men bit för bit naggas jämlikheten i kanterna. Man specialiserar sig lite tidigare. Man väljer linjer, funderar på vad man vill skriva i studentexamen och framförallt vad man kanske vill studera i ett senare skede.

Plötsligt är vi i en situation där alla inte har samma förutsättningar att söka in till en högskola efter student- eller yrkesexamen utan kanske hämmas av ett beslut de i tiderna fattade som 15-åring.

När vi dessutom kombinerar ett tidigt val av inriktning med de så kallade förstagångskvoterna som infördes ett halvt decennium sedan har vi plötsligt smugit in en mekanism i vår grundskola som är främmande för hela skolans grundprincip.

Man tvingas fatta avgörande val i ett tidigt skede eftersom speciellt studentskrivningarnas betydelse har ökat märkbart. Inträde i högskolan hänger på de val man gjort i slutet av 9:an och det gäller dessutom att välja rätt, eftersom förstagångskvoten dessutom gör att byte av bana i ett senare skede är svårt.

Om det är nånting vi lärt oss av det föränderliga arbetslivet de senaste åren, är det att ingen av oss kan förlita oss på att den bana vi väljer som ung bär livet ut. Världen förändras i en snabb takt och många arbetsuppgifter som finns idag är med säkerhet försvunna imorgon.

Då ska skolan bygga på att lära ut en bred kompetens och en förmåga till flexibilitet, självkännedom och förmåga att lära sig. Den nya läroplanen betonar just dessa saker.

Men om vi samtidigt glömmer att barn är barn och att det tar tid att hitta sig själv, och om vi samtidigt tvingar ungdomar att forcera fram beslut i ett alltför tidigt skede både syr och sprättar vi samtidigt.

Om olika studieinriktningar kräver speciella kompetenser – vilket de säkert gör – är det bättre att testa dem med inträdesprov. Tvinga inte barn att välja för tidigt. Överbetona inte studentexamen och de val man gör där och slopa för allt i världen det misslyckade försöket med förstagångskvoterna. För oss lite närmare den jämlika skola som min lärare Heikkinen fasade för, men som trots allt fungerat rätt bra.

 

Kolumni lehdessä Läraren (maaliskuu 2021)

Puhe eduskunnan keskustelussa pidennetystä oppivelvollisuudesta 8.12.2020

/0 Comments/in , , /by

Arvoisa puhemies,

Me tiedämme muutaman asian. Me tiedämme, että työllisyysedellytykset ovat huomattavan paljon isommat niillä nuorilla, jotka ovat suorittaneet myös toisen asteen.

Me tiedämme, että emme halua kenenkään jäävän ainoastaan peruskoulun varaan.

Ja koska me tiedämme tämän, niin on vain luonnollista, että oppivelvollisuus ulotetaan koskemaan kaikkia täysikäisyyteen asti.

Tämä on silkkaa logiikkaa.

Mikään ei sano, että nykyinen raja olisi optimaalinen. Se on keinotekoinen, ihan kuten monet muutkin rajat.

Ei 16 vuotta ole sen parempi raja kuin 12, 10 tai 7.

18 sen sijaan on perusteltu. Se on täysi-ikäisyyden raja. Se on raja, joka mahdollistaa minimivaatimuksen täyttymisen, sen, mitä me haluamme meidän nuoriltamme.

Loogista on toki se, että tätä uudistusta vastustetaan opposition toimesta. Ihan kuten peruskoulua aikoinaan vastustettiin.

Kokoomus toteaa, että pitäisi tukea, ei pakottaa.

Pitäisi vain pyytää käymään koulua. Ei velvoittaa.

Tämä on erikoinen ajatus maassa, jossa oppivelvollisuus kuitenkin varsin pitkään on ollut käytössä. Pitää myös vaatia. Pitää myös velvoittaa.

Sekin on totta, että valtiontalous on nollasummapeliä. Satsaus yhteen paikkaan on pois jostain muualta.

Siksi huoli siitä, että tämä uudistus johtaisi leikkauksiin muualla koulutoimessa on perusteltu. On hyvä, että varmistetaan, että rahoitus riittää.

Ongelmat muualla eivät nimittäin poistu pelkästään sillä, että oppivelvollisuudesta säädetään. Meillä on vielä pula koulupsykologeista. Meillä on vielä pula opinto-ohjaajista. Ja vaikka koulunkäynnin horisontin siirtäminen 9. luokan päättymisestä pidemmälle 18 vuoden ikään itsessään saa aikaan positiivisen muutoksen, niin on selvää, että tämä uudistus ei tarkoita sitä, että muut ongelmat poistuisivat.

Och, ärade talman, i den här reformen är det viktigt att säkerställa att det stöd som behövs är tillgängligt för båda våra språkgrupper. Idag är det inte så.

Siksi on hyvä, että nyt tehdään panostuksia myös muualla järjestelmän sisällä.

Tämän uudistuksen kohdalla on kritisoitu rahan käyttöä.

Siksi on hyvä kerrata mihin rahaa käytetään. Ketkä tästä hyötyvät.

Kun oppimateriaaleista ja koulumatkoista tulee perheelle maksuttomia lapsiperheet voittavat. He saavat enemmän rahaa käyttöönsä. Heidän arkensa helpottuu.

Tätä ei voi suoraan verrata veronkevennykseen. Ja voi todeta, että kaikki rahanmeno lisää painetta veronkorotuksiin. Mutta jos pelkästään katsoo lapsiperheiden tilejä, niin he voittavat tässä. He saavat vastaavan hyödyn kuin veronkevennyksistä sillä erotuksella, että heidän lapsensa osaaminen kasvaa, Suomen kilpailukyky kasvaa, työllisyys paranee ja kestävyysvaje sen myötä supistuu.

Siitä on kysymys.

Arvoisa puhemies,

Opintopolku ulottuu myös toisen asteen jälkeiseen maailmaan.

Silloinkin on muistettava, että tarpeet ovat yksilölliset ja monipuolisuus hyvä asia.

Tänään vaadimme nuorilta jo nuoressa iässä pitkälle ulottuvia päätöksiä opintojensa suhteen. Jo lukion alussa pitää tietää mitä haluaa.

Painotamme ylioppilastodistusta ja otimme vuonna 2016 käyttöön ensikertalaiskiintiöt opiskelupaikkavalinnoissa. Tämä on vienyt ojasta allikkoon.

Koska nuoret tietävät, että ensikertalaisia suositaan he odottavat ja optimoivat. He eivät ota vastaan opiskelupaikkaa, mikäli eivät ole varmoja siitä, että se on lopullinen ja paras valinta. Ensikertalaisuuden etua ei haluta menettää.

Tämä johtaa siihen, että aloitus siirtyy. Ja siihen, että kerran väärin valinneen opiskelijan uranvaihto vaikeutuu. On vaikea nähdä, että tällä olisi positiivinen vaikutus.

Tällä hetkellä vaadimme lukiolaisilta opiskelu- ja urapolkuun vaikuttavia valintoja jo 15–16 vuoden iässä. Tätä putkiajattelua ei ole syytä ulottaa yliopistoon maailmassa, joka tarvitsee yhä monipuolisempia, mielikuvituksellisempia ja empaattisempia osaajia.

Meidän tulee siis nähdä joustavuus, ketteryys ja laaja-alaisuus kannatettavina ominaisuuksina sekä yksilötasolla että instituutioidemme tasolla. Asettamalla kaikki opiskelijat samalla viivalle ja tekemällä opiskelupaikan vaihdosta mahdollisimman helppoa, lyhennämme opiskeluaikoja, pidennämme työuria ja parannamme nuorten hyvinvointia.

Arvoisa puhemies,

Tämä oppivelvollisuuden pidentäminen on hyvä asia. Se on looginen uudistus. Se on aito rakenteellinen uudistus, jolla on pitkälle ulottuvat vaikutukset. Mutta uudistustarve ei, arvoisa puhemies, lopu tähän.

Adlercreutz tyytyväinen budjetin lisäpottiin: määrärahoja Nuori Yrittäjyys-ohjelmalle ja lukutaidon parantamiseksi

/0 Comments/in , , , , , /by

Ruotsalaisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anders Adlercreutz, valtiovarainvaliokunnan jäsen, on ollut mukana neuvottelemassa hallituksen budjetin lisäpotin jakamisesta.

– Neuvottelut sujuivat positiivisessa hengessä ja olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen, sanoo Adlercreutz.

Lisäpotista jaetaan 250 000 euroa Nuori Yrittäjyys-ohjelmalle yrittäjyystaitojen tukemiseksi.

– Nuori Yrittäjyys on hieno ohjelma, joka on pienessä ajassa onnistunut aktivoimaan ison osan vanhemmista koululaisista yrittäjyyden pariin. Ohjelman kautta on luotu satoja projekteja ja panostus Nuori Yrittäjyys-ohjelmaan on askel eteenpäin ohjelman levittämiseksi useampaan kuntaan ja kouluun, sanoo Adlercreutz.

Kotimaisen viennin tukemiseksi Suomalais-ruotsalainen kauppakamari ja osuuskunta Viexpo saa myös merkittävän korotuksen määrärahoihinsa.

– Kun meillä on näin suuria investointeja tutkimukseen ja kehitykseen on erittäin tärkeää, että panostamme myös kansainvälistymispalveluihin, sanoo Adlercreutz.

Lisäresursseja kohdistetaan myös naisjärjestöille, perheväkivallan ehkäisytyöhön, useaan tiehankkeeseen ja nk. lukutaitoa edistäviin tarkoituksiin, kuten kansallisen lukutaitostrategian kehittämiseksi.

– Lastemme lukutaito on heikkenemässä ja erityisesti ja nuoret lukevat yhä vähemmän. Kirjojen lukemisen kynnystä on madallettava, joten hankkeen tukeminen on omiaan tavoitteen saavuttamiseksi, sanoo Adlercreutz.

Hallituksen budjetin lisäpotti on osa tarkentavaa talousarvioesitystä 2020. Vuoden 2020 talousarvioesityksen käsittely eduskunnassa valmistuu viikolla 51.

Adlercreutz: Lukioon pyrkiminen lukuaineiden keskiarvon pohjalta vanhanaikaista

/1 Comment/in , , /by

”Everything we teach should be different from machines. If we do not change the way we teach, 30 years from now we will be in trouble”.

Viikon päästä lukion aloittavan nuoren odotetaan tietävän, mihin hän aikoo tulevaisuudessa pyrkiä opiskelemaan. Lukion ainevalinnat ohjaavat ylioppilaskirjoituksia ja ylioppilastodistus taas avaa ovet yliopistoihin – joko helpommin tai vaivalloisemmin riippuen siitä, miltä kokelaan todistus näyttää ja mistä aineista se muodostuu. Nämä ovat ovia, jotka avataan tai suljetaan yhä nuorempina.

Jos ylioppilaaksi valmistuttuaan erehtyy avaamaan väärän oven, niin uran vaihtoa on vaikeutettu ottamalla käyttöön ensisijaisuusjärjestelmä, joka tarkoittaa sitä, että ensimmäinen opiskelupaikka irtoaa seuraavaa helpommin. Huomaan kysyväni itseltäni Hem och Skola -järjestön puheenjohtajana ja viiden lapsen isänä, onko tämä menettely kohtuullinen. Voimmeko vaatia, että 18-vuotias tietää heti ylioppilaaksi kirjoitettuaan, mitä haluaa opiskella? Tai mikä vielä kriittisempää: pitäisikö 15-vuotias lukioon pyrkivän tietää tämä? Ja lisäksi: Emmekö enää usko yleissivistykseen ja poikkitieteelliseen osaamiseen vaikeuttaessamme useamman alan opiskelua?

Mitä me tiedämme tulevaisuuden haasteista? Lienee selvää, että korkea koulutustaso tulee ratkaisemaan menestymisemme niin yksilötasolla kuin valtion tasolla myös tulevaisuudessa. Mutta mitä koulutukselta oikeasti kaivataan?

Opetusministeri Li Andersson herätti hiljattain keskustelua matematiikan painoarvosta ylioppilastutkinnossa ja yliopistojen sisäänpääsyvaatimuksissa. Keskustelu on olennainen ja ajankohtainen monestakin syystä. Voimme hyvällä syyllä olettaa, että tekoäly mullistaa työn sisällön ja sen tekemisen tavat tulevaisuudessa; ihan kuten tietotekniikan käyttö teki 80-luvulla. Tuolloin meitä ohjanneiden opinnonohjaajien olisi ollut mahdotonta aavistaa, että työpaikat täyttyisivät jo lähitulevaisuudessa tekoälyn etiikan tutkijoista, tunnekouluttajista, palvelumuotoilijoista tai henkilöstötuottavuuden asiantuntijoista.

Ali Baban perustaja Jack Ma totesi hiljattain World Economic Forumissa, että ”Everything we teach should be different from machines. If we do not change the way we teach, 30 years from now we will be in trouble”. Toisin sanoen, meidän tulisi opettaa sitä, mikä erottaa meitä koneista. Ja meidän tulisi nähdä muutoksen tarve nyt.

On itsestään selvää, että esimerkiksi matematiikka kehittää loogista ajattelukykyä ja että luonnontieteiden opiskeluun sisältyy paljon luovuutta edellyttäviä elementtejä. Samalla on kuitenkin todettava, että kouluissamme aliarvostetaan tällä hetkellä aineita, jotka kehittävät myös merkittävällä tavalla tunneälyä, elämänhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Tällaisia aineita ovat esimerkiksi kuvataide, kotitalous, käsityöt, liikunta ja musiikki.

Opiskelupaikkoja jaettaessa näissä edellä mainituissa aineissa suoriutumista ei huomioida, vaikka ne kehittävät merkittävällä tavalla tulevaisuudessa vaadittavia taitoja, kuten juuri elämänhallintaa, itsensä ilmaisua, tunneälyä ja moniaistillista tulkintaa. Ne 15-vuotiaat, jotka keväällä hakivat lukioihin eivät siis hyötyneet millään tavalla siitä, että he olivat osoittaneet näissä aineissa innostusta, luovuutta, tiimihenkeä tai sitkeyttä. Tai mahdollisesti luoneet jopa jotakin aivan uutta.

Tiedostaen sen, että näissä aineissa yhteismitallinen menestymisen arviointi on muita aineita vaikeampaa, haluaisin herättää laajemmin keskustelua niiden roolista tulevaisuuteen valmentavina aineina – sekä opetuksen määristä päätettäessä että näiden aineiden huomioimisesta opiskelemaan pyrittäessä. Väitän siis, että lukuaineiden keskiarvosta puhuminen saattaa olla vanhanaikaista maailmassa, jossa tavoitteena on nimenomaan edistää taitoja, jotka erottavat meidät koneista.

Aivan keskustelun ytimessä tulisi olla myös huoli siitä, ettei kehittyvän lapsen ja nuoren pitäisi joutua tekemään loppuelämää ohjaavia päätöksiä liian aikaisin. Suomalaisen koulun vahvuus on jo pitkään ollut leikin merkityksen tunnustaminen oppimisessa sekä yleissivistyksen arvostus. Toivoisin, että suomalainen koululaitos tekisi jatkossakin kansainvälisesti uraauurtavaa työtä siinä, että lapset saisivat kasvaa luoviksi ja muut huomioiviksi aikuisiksi leikkimällä oppien ja turhista paineista vapaina. Tämä ei sulje pois tervettä kilpailuhenkisyyttä ja kunnianhimoa, jolla niilläkin on rooli aikuiseksi kasvamisessa.

 

Harry Lunabba : Pojat, joita ei oteta vakavasti

/0 Comments/in , , , /by

Minulla on tapana aloittaa nuorten kanssa tekemäni haastattelut keskustelemalla ensin tutkimuseettisistä kysymyksistä. Näin varmistun siitä, että nuoret ymmärtävät, että tutkimushaastatteluun osallistuminen on aina vapaaehtoista. Niin tein myös haastatellessani Peetua ja Santtua, kahta 14-vuotiasta poikaa, jotka kohtasin eräässä yläkoulussa kerätessäni aineistoa väitöskirjatutkimustani varten. Kun olimme keskustelleet tutkimusetiikasta, esitin pojille kysymyksen: osallistuivatko he haastatteluun vapaaehtoisesti? Peetu vastasi myönteisesti, kuten olettaa saattaa. Santtu puolestaan antoi yllättäen kielteisen vastauksen, johon hän vielä lisäsi, että olin pakottanut heidät osallistumaan!

Olen kirjoittanut tutkimusartikkelin, jossa tarkastelen yksityiskohtaisemmin, miten tulkitsin Santun ja Peetun vastauksia. Artikkelini loppupäätelmä oli, että Santun vastaus ”sinä pakotit meidät” oli vitsiksi tarkoitettu. Analyysini ei rajoittunut ainoastaan haastattelun alkuvaiheen tarkasteluun, vaan pohdin myös, miten haastattelu ja kohtaamisemme ilmapiiri kehittyi keskustelumme edetessä.

Santtu perui haastattelun aikana väitteensä haastatteluun pakottamisesta, mutta päätelmäni kannalta vielä keskeisempi havainto oli, miten keskusteluamme ympäröinyt tunneilmapiiri muuttui haastattelun edetessä. Keskustellessani murrosikäisten poikien kanssa yläkoulussa oli melko tavallista, että haastattelun aluksi pojat vitsailivat pitkään ja kysymyksilleni naureskeltiin. Mutta lähes joka kerran haastattelu saavutti myös toisenlaisen vaiheen, missä vakavoiduttiin jonkin asian äärelle. Poikien puhe muuttui pehmeämmäksi ja hitaammaksi. He kuuntelivat tarkemmin ja tunnelma vakavoitui.

Tässä vaiheessa pystyin myös esittämään haastateltavilleni tutkimukseni keskeisimpiä kysymyksiä: Minkälaiseksi pojat kokevat väitetyn poikakriisin? Miten he kokevat tulevansa kohdatuiksi koulussa? Ja kenen aikuisen puoleen pojat kääntyvät, jos he kohtaavat vaikeuksia? Tässä vaiheessa sain myös Santulta myönteistä palautetta siitä, että noin neljän kuukauden kenttätyön aikana olin osoittanut ymmärtäväni, mikä on huumoria ja mikä ei.

Peetun ja Santun sekä lukemattomien muiden poikien kanssa käymieni keskustelujen myötä olen alkanut epäillä, että pojat saavat aivan liian harvoin tilaisuuden vakavaan keskusteluun aikuisen kanssa.

Moni haastattelemani poika kertoi, että keskustelut kanssani olivat olleet aika ainutlaatuisia; se, että tiedustelin heidän mielipidettään merkittäviin asioihin ja odotin heiltä kunnon vastauksia, oli jotakin, mitä he eivät yleensä arjessaan kokeneet.

Tutkijat Stephen Frosh, Ann Phoenix ja Rob Pattman ovat tehneet samansuuntaisia havaintoja. Kirjassaan Young Masculinities he kuvaavat, miten opettajat ja muut aikuiset varoittivat tutkijoita siitä, etteivät pojat kykenisi pitkiin tutkimushaastatteluihin. Tutkimuksen tulokset todistivat kuitenkin muuta: pojat viihtyivät haastattelutilanteissa hyvin. Haastatteluissa kävi myös ilmi, että pojilla oli ollut harvoin tilaisuus syvälliseen ja vakavaan keskusteluun aikuisten kanssa.

Ehkä vakavat keskustelut ovat juuri sitä, mitä moni poika tarvitsisi ja mistä moni poika hyötyisi. Kriittisessä poikatutkimuksessa mainitaan usein ”pojat ovat poikia” -asetelma, jolla viitataan aikuisten tapaan ohittaa poikien kohtaamat haasteet luonnollisina ja ohimenevinä, pojille tyypillisenä ilmiönä. Jonakin, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Vaikka Pisa-tutkimukset osoittavat kerran toisensa jälkeen, että kouluissamme on paljon poikia, joiden koulukäynti ei oikein suju, hyvinvointiyhteiskuntamme ei ole vakavissaan puuttunut poikien koulukäyntihaasteisiin ja hiljentynyt pohtimaan, miten poikien ilmeisiä kouluhaasteita tulisi kohdata!

Vakavat keskustelut eivät ehkä auta poikien kaikkiin haasteisiin, mutta niiden avulla voitaisiin ehkä muuttaa ”pojat on poikia” -asetelmaa. Pojat eivät ole vain poikia, vaan haavoittuvia yksilöitä, joilla on joskus vakaviakin huolia, joihin pitäisi suhtautua asian vaatimalla vakavuudella.

Poikien kohtaaminen voi olla haastavaa, eivätkä vakavat keskustelut synny itsestään. Tie tällaiseen keskusteluun voi olla kivinen, kuoppainen ja vaikea. Mutta poikien sielunmaiseman vakava ja syvällinen tarkastelu on mahdollista. Siellä ääni on pehmeämpi, puhe on hitaampaa ja kuuntelu intensiivisempää. Siellä voidaan myös löytää keinoja poikien auttamiseksi.

xx§

Juhlapuhe ylioppilaille Espoonlahden lukiossa

/0 Comments/in , , /by

Aikaperspektiivi on ihmeellinen asia. Lapsena kesä on ikuinen – aika viikonlopusta toiseen on pitkä. Vanhempana vuosikin on lyhyt aika – elämä on hullunkurisella tavalla yhtä alituista veroilmoituksen täyttämistä. Moni tässä salissa istuvista vanhemmista saattaa kokea, että tämä päivä – päivä, jona te saatte lakkinne – tulee vastaan liiankin nopeasti. Vastahan te olitte… ja niin edelleen…

Vanhemmuuteen kuuluu luopuminen ja valkolakki ennakoi tätä luopumista. Onneen ja iloon sekoittuu aimo annos haikeutta, joka saattaa tiivistyä kyyneleiksi asti. Koska kuulun niihin, jotka uskovat, että onnea ja herkistymistä on turha kätkeä, kehoitan teitä, hyvät vanhemmat, käyttämään arkailematta taskuihinne taiteltuja nenäliinoja. Taltioikaa tämä hetki mieliinne ja sydämiinne, sillä se ei palaa.

Teiltä valkolakeilta on turha odottaa herkistelyä: teillä on elämä edessä ja tukka takana. Siinä ei ole turhille herkistelyille aikaa. Tämänkin me vanhemmat vaistoamme. Yritämme silloin tällöin syöttää teille elämänkokemuksen mukanaan tuomia totuuksia  -todetaksemme niiden kaikuvan kuuroille korville. Me huomaamme, että vielä ei ole näiden totuuksien aika.

Kaiken kaikkiaan tämä on iso päivä. Niin teille, arvoisat ylioppilaat, kuin myös teille, hyvät vanhemmat.  Koulutaival on teidän yhteinen taipaleenne. Siihen mahtuu – kun asiaa pysähtyy pohdiskelemaan – monia käänteitä ja vatsanväänteitä; iloa, pettymystä, tsemppaamista, jännittämistä- ja itsensä ylittämistä. Siihen sisältyy myös erilaisia ihmissuhteita: opettajia, joiden kanssa ei niin synkannut ja opettajia, jotka tuntuivat ymmärtävän teitä juuri sellaisina kuin olette. Se on luonnollista. Harva meistä tulee koskaan miellyttämään kaikkia, ja harva meistä tulee koskaan pitämään jokaisesta kohtaamastaan ihmisestä. Juuri tämä on minusta elämässä olennaista ja juuri tämän seikan kanssa meidän pitää oppia elämään. Siten, että säilytämme kosketuksen itseemme ja siten, että – kaikesta huolimatta – selviämme erilaisissa ympäristöissä, erilaisten ihmisten ympäröiminä.

Tämä on suuri päivä ja se avaa monia ovia. Edessä on monia valintoja – omia valintoja. Pitäkää valinnat ominanne. Kuunnelkaa sydäntänne.

Maailma on isossa murroksessa. Työn kuvat ja työn luonne tulevat muuttumaan dramaattisesti seuraavan kymmenen vuoden aikana. Älkää kuitenkaan murehtiko tai pelätkö tätä muutosta. Uskon, että edessä oleva muutos on valtava mahdollisuus. Kun keinoäly tekee ison osan käytännön työstä, syntyy uusia työpaikkoja, joiden ytimessä on moraalisesti kestävien valintojen tekeminen. Vihdoinkin voimme ihan aidosti keskittyä globaalien ongelmien ja erilaisten konfliktien ratkaisemiseen. Voimme olla entistä enemmän toisillemme läsnä. Voimme keskittyä elämän vaalimiseen maapallolla. Te, hyvät ylioppilaat, olette syntyneet jännittävään aikaan -aikaan, joka pakottaa kantamaan vastuuta, mutta jolla on tarjota ennen kuulumattomia työkaluja erilaisten haasteiden ratkaisemiseen.

Hyvät ylioppilaat, tehkää sitä, mitä kohtaan tunnette intohimoa. Ja jos koette ahdistusta siitä, ettette tunnista intohimoanne, antakaa itsellenne aikaa. Luottakaa siihen, että asia kirkastuu ajan kuluessa. Mutta käyttäkää tuo etsikkoaika oikein. Tutkikaa maailmaa, tutustukaa ihmisiin, olkaa uteliaita. Uteliaisuus itsessään tuottaa onnea.

Sukeltakaa uusiin tilanteisiin – itseenne ja elämään luottaen. Katsokaa ihmisiä syvälle silmiin. Opetelkaa kuuntelemaan muita, sillä kuuntelemisen taito on kultaa. Urheilkaa ja unelmoikaa. Olkaa rohkeita ja rohkaiskaa muita.

Ajan myötä tulette huomaamaan, että te olette kohtaamienne ihmisten summa. Ja haluan toistaa tämän. Hyvät ylioppilaat – jos ette puheestani mitään muuta muista, niin muistakaa tämä: Me ihmiset olemme kohtaamiemme ihmisten summa. Me emme ole mitään yksin. Olkaa kiitollisia ihmisistä, jotka osuvat tiellenne – kaikista heistä. Kasvakaa muiden avulla. Ja olkaa itse olemassa muita varten. Yhteisöllisyydessä ja välittämisessä on avain onneen.

Hyvät ylioppilaat, arvosanat eivät ole merkityksettömiä. Hyviä arvosanoja on syytä juhlia ja niistä on syytä olla ylpeä. Mutta arvosanat eivät mittaa kaikkea. Kuten eivät myöskään kulman takana olevat pääsykokeet.

Hyvät ylioppilaat, joukossanne on varmasti myös niitä, jotka kokevat olevansa keskinkertaisia. Jotkut ovat saattaneet ylittää valkolakkiin vaadittavan riman vain juuri ja juuri. Olittepa kuuden ällän tai kuuden aan ylioppilaita, älkää rakentako identiteettiänne numeeristen tulosten varaan. Älkää myöskään rakentako identiteettiänne titteleiden tai meriittien varaan. Täydellisen elämänhallinnan sijaan pyrkikää inhimillisyyteen, nöyryyteen ja rohkeuteen.

Meidän perheeseemme muutti kaksi vuotta sitten 16-vuotias kolumbialainen vaihto-oppilas, Santiago. Hän saapui perheeseemme suoraan FARC-sissien sydänalueelta – keskeltä sissisotaa. Me kysyimme häneltä ensitöiksemme: ”Miksi halusit tulla Suomeen?” Santiagon vastaus oli täynnä äsken mainitsemiani hyveitä: inhimillisyyttä, nöyryyttä ja rohkeutta.

Santiago kertoi, että Kolumbiassa heillä on loputtomasti vakavia ongelmia:maa on täynnä korruptiota ja hyvä koulutus on vain hyvin toimeentulevan yläluokan yksinoikeus. Santiago pohti, miten voisi auttaa korjaamaan nämä epäkohdat. Googlattuaan hän ymmärsi, että Suomi on todellinen ihanneyhteiskunta: täällä on maailman paras koulu, johon kaikilla lapsilla on yhtäläinen oikeus. Siksi hän halusi Suomeen. Hän halusi ymmärtää, miten kaikki toimii, jotta voisi viedä tämän tiedon Kolumbiaan ja auttaa maataan kehittymään.”

Näin siis ajatteli Santiago, 16-vuotias nuori mies. Ihailimme hänen motiiviaan ja hänen rohkeuttaan kantaa vastuuta asioista, joiden edessä me aikuisetkin tunnemme itsemme pieniksi ja voimattomiksi. Vuoden ajan hän ahmi kaikkea ympärillään näkemäänsä. Hän oppi ruotsin kielen ja kirjoitti ylioppilaskirjoituksissa menestyksekkäästi kaksi ainetta.

Arvoisat ylioppilaat, hyvät vanhemmat – Puheeni lopuksi haluan nostaa esille sen, mistä tämä maailman paras ja tasa-arvoisin koulu muodostuu. Se muodostuu ammattiylpeyttä tuntevista ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvista opettajista. Se muodostuu kaikista teistä, jotka olette työllänne mahdollistaneet sen, että ihan hetken kuluttua 151 oppilasta saa painaa päähänsä valkoisen lakin. Te opettajat olette tulevaisuuden mahdollistajia.

Hyvät ylioppilaat, vain tekemällä oppii. Ja vastaavasti, kuten sanonta kuuluu, tekevälle sattuu. Tehkää, kokeilkaa, epäonnistukaa, oppikaa virheistä ja kokeilkaa yhä uudestaan. Kokeilkaa niin kauan, että onnistutte. Ja kun onnistutte, muistakaa juhlia onnistumistanne. Kuten tänään.

Arvoisat ylioppilaat, vanhemmat ja opettajat, onnea – te olette kaikki ruusunne ansainneet.

Nyt uskoisin, on aika kaivaa nenäliinat esiin. Ihan kohta on lakituksen aika.

Kiitos.

On aika palauttaa subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen

/0 Comments/in , , , , , , , /by

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ollut suomalaisen varhaiskasvatuksen peruspilari. Se on taannut kaikille suomalaisille lapsille tasavertaiset oikeudet laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Se on niinikään ollut yksi lastensuojelun tärkeimmistä työkaluista; varhaiskasvatukseen osallistuvan lapsen perheessä ilmeneviin ongelmiin on ollut mahdollista tarttua aikaisessa vaiheessa.

Hallitus päätti vuonna 2015 rajata tätä subjektiivista oikeutta niin, että se rajoittuisi 20 tuntiin varhaiskasvatusta viikossa perheissä, joissa toinen vanhemmista on kotona työttömänä tai hoitamassa muita lapsia. Päätöstä kritisoitiin jo silloin ankarasti. Sen arveltiin johtavan lisääntyvään byrokratiaan ja sen pelättiin eriarvoistavan lapsia. Arvioituja säästöjä kyseenalaistivat niin Kuntaliitto kuin Valtiovarainministeriökin.

Kirkkonummen kunnanhallituksen enemmistö päätti kaksi vuotta sitten toimia lakimuutoksen mahdollistamalla tavalla. Kirkkonummella oikeutta varhaiskasvatukseen rajattiin. Toimenpiteellä tavoiteltiin noin 500 000 euron säästöä vuositasolla. Monet naapurikuntamme – esimerkiksi Espoo ja Helsinki – toimivat toisin. Näissä kunnissa oikeutta ei rajattu.

Tästä päätöksestä on nyt kulunut kaksi vuotta. Kuntaliiton kuntabarometrin mukaan säästöt koko maan tasolla ovat olleet oleellisesti hallituksen arvioita pienemmät – ensi vuonna kunnat arvioivat säästöjä tulevan koko maan tasolla noin 10 miljoonaa euroa. Kirkkonummen kunnanhallituksen pyytämään selvityksen mukaan toimenpide ei ole Kirkkonummella tuonut säästöjä lainkaan.

Säästämättä euroakaan olemme luoneet byrokratiaa, tarveharkintaa ja eriarvoisuutta. Se on nyt mahdollista korjata. Siksi me toivomme, että Kirkkonummi tulevassa budjetissaan palauttaa kuntaamme lapsen subjektiivisen oikeuden kokopäiväiseen varhaiskasvatuksen niin, että perheet itse, elämäntilanteesta riippumatta, voivat päättää minkälainen päivähoito heille sopii parhaiten – kuntamme ja lastemme parhaaksi.

Anders Adlercreutz kansanedustaja, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, RKP
Minna Hakapää, kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja, Vihreät
Hanna Haikonen, kunnanhallituksen jäsen, Kokoomus
Pirkko Lehtinen, kunnanhallituksen jäsen, SDP
Riikka Purra, kunnanvaltuutettu, Perussuomalaiset
Rita Holopainen, kunnanhallituksen varajäsen, KD
Irja Bergholm, kunnanvaltuutettu, Vasemmistoliitto
Antti Salonen, kunnanhallituksen jäsen, Keskusta
Pekka Sinisalo, kunnanhallituksen jäsen, Sininen valtuustoryhmä