Harry Lunabba : Pojat, joita ei oteta vakavasti
Minulla on tapana aloittaa nuorten kanssa tekemäni haastattelut keskustelemalla ensin tutkimuseettisistä kysymyksistä. Näin varmistun siitä, että nuoret ymmärtävät, että tutkimushaastatteluun osallistuminen on aina vapaaehtoista. Niin tein myös haastatellessani Peetua ja Santtua, kahta 14-vuotiasta poikaa, jotka kohtasin eräässä yläkoulussa kerätessäni aineistoa väitöskirjatutkimustani varten. Kun olimme keskustelleet tutkimusetiikasta, esitin pojille kysymyksen: osallistuivatko he haastatteluun vapaaehtoisesti? Peetu vastasi myönteisesti, kuten olettaa saattaa. Santtu puolestaan antoi yllättäen kielteisen vastauksen, johon hän vielä lisäsi, että olin pakottanut heidät osallistumaan!
Olen kirjoittanut tutkimusartikkelin, jossa tarkastelen yksityiskohtaisemmin, miten tulkitsin Santun ja Peetun vastauksia. Artikkelini loppupäätelmä oli, että Santun vastaus ”sinä pakotit meidät” oli vitsiksi tarkoitettu. Analyysini ei rajoittunut ainoastaan haastattelun alkuvaiheen tarkasteluun, vaan pohdin myös, miten haastattelu ja kohtaamisemme ilmapiiri kehittyi keskustelumme edetessä.
Santtu perui haastattelun aikana väitteensä haastatteluun pakottamisesta, mutta päätelmäni kannalta vielä keskeisempi havainto oli, miten keskusteluamme ympäröinyt tunneilmapiiri muuttui haastattelun edetessä. Keskustellessani murrosikäisten poikien kanssa yläkoulussa oli melko tavallista, että haastattelun aluksi pojat vitsailivat pitkään ja kysymyksilleni naureskeltiin. Mutta lähes joka kerran haastattelu saavutti myös toisenlaisen vaiheen, missä vakavoiduttiin jonkin asian äärelle. Poikien puhe muuttui pehmeämmäksi ja hitaammaksi. He kuuntelivat tarkemmin ja tunnelma vakavoitui.
Tässä vaiheessa pystyin myös esittämään haastateltavilleni tutkimukseni keskeisimpiä kysymyksiä: Minkälaiseksi pojat kokevat väitetyn poikakriisin? Miten he kokevat tulevansa kohdatuiksi koulussa? Ja kenen aikuisen puoleen pojat kääntyvät, jos he kohtaavat vaikeuksia? Tässä vaiheessa sain myös Santulta myönteistä palautetta siitä, että noin neljän kuukauden kenttätyön aikana olin osoittanut ymmärtäväni, mikä on huumoria ja mikä ei.
Peetun ja Santun sekä lukemattomien muiden poikien kanssa käymieni keskustelujen myötä olen alkanut epäillä, että pojat saavat aivan liian harvoin tilaisuuden vakavaan keskusteluun aikuisen kanssa.
Moni haastattelemani poika kertoi, että keskustelut kanssani olivat olleet aika ainutlaatuisia; se, että tiedustelin heidän mielipidettään merkittäviin asioihin ja odotin heiltä kunnon vastauksia, oli jotakin, mitä he eivät yleensä arjessaan kokeneet.
Tutkijat Stephen Frosh, Ann Phoenix ja Rob Pattman ovat tehneet samansuuntaisia havaintoja. Kirjassaan Young Masculinities he kuvaavat, miten opettajat ja muut aikuiset varoittivat tutkijoita siitä, etteivät pojat kykenisi pitkiin tutkimushaastatteluihin. Tutkimuksen tulokset todistivat kuitenkin muuta: pojat viihtyivät haastattelutilanteissa hyvin. Haastatteluissa kävi myös ilmi, että pojilla oli ollut harvoin tilaisuus syvälliseen ja vakavaan keskusteluun aikuisten kanssa.
Ehkä vakavat keskustelut ovat juuri sitä, mitä moni poika tarvitsisi ja mistä moni poika hyötyisi. Kriittisessä poikatutkimuksessa mainitaan usein ”pojat ovat poikia” -asetelma, jolla viitataan aikuisten tapaan ohittaa poikien kohtaamat haasteet luonnollisina ja ohimenevinä, pojille tyypillisenä ilmiönä. Jonakin, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Vaikka Pisa-tutkimukset osoittavat kerran toisensa jälkeen, että kouluissamme on paljon poikia, joiden koulukäynti ei oikein suju, hyvinvointiyhteiskuntamme ei ole vakavissaan puuttunut poikien koulukäyntihaasteisiin ja hiljentynyt pohtimaan, miten poikien ilmeisiä kouluhaasteita tulisi kohdata!
Vakavat keskustelut eivät ehkä auta poikien kaikkiin haasteisiin, mutta niiden avulla voitaisiin ehkä muuttaa ”pojat on poikia” -asetelmaa. Pojat eivät ole vain poikia, vaan haavoittuvia yksilöitä, joilla on joskus vakaviakin huolia, joihin pitäisi suhtautua asian vaatimalla vakavuudella.
Poikien kohtaaminen voi olla haastavaa, eivätkä vakavat keskustelut synny itsestään. Tie tällaiseen keskusteluun voi olla kivinen, kuoppainen ja vaikea. Mutta poikien sielunmaiseman vakava ja syvällinen tarkastelu on mahdollista. Siellä ääni on pehmeämpi, puhe on hitaampaa ja kuuntelu intensiivisempää. Siellä voidaan myös löytää keinoja poikien auttamiseksi.
xx§
Juhlapuhe ylioppilaille Espoonlahden lukiossa
Aikaperspektiivi on ihmeellinen asia. Lapsena kesä on ikuinen – aika viikonlopusta toiseen on pitkä. Vanhempana vuosikin on lyhyt aika – elämä on hullunkurisella tavalla yhtä alituista veroilmoituksen täyttämistä. Moni tässä salissa istuvista vanhemmista saattaa kokea, että tämä päivä – päivä, jona te saatte lakkinne – tulee vastaan liiankin nopeasti. Vastahan te olitte… ja niin edelleen…
Vanhemmuuteen kuuluu luopuminen ja valkolakki ennakoi tätä luopumista. Onneen ja iloon sekoittuu aimo annos haikeutta, joka saattaa tiivistyä kyyneleiksi asti. Koska kuulun niihin, jotka uskovat, että onnea ja herkistymistä on turha kätkeä, kehoitan teitä, hyvät vanhemmat, käyttämään arkailematta taskuihinne taiteltuja nenäliinoja. Taltioikaa tämä hetki mieliinne ja sydämiinne, sillä se ei palaa.
Teiltä valkolakeilta on turha odottaa herkistelyä: teillä on elämä edessä ja tukka takana. Siinä ei ole turhille herkistelyille aikaa. Tämänkin me vanhemmat vaistoamme. Yritämme silloin tällöin syöttää teille elämänkokemuksen mukanaan tuomia totuuksia -todetaksemme niiden kaikuvan kuuroille korville. Me huomaamme, että vielä ei ole näiden totuuksien aika.
Kaiken kaikkiaan tämä on iso päivä. Niin teille, arvoisat ylioppilaat, kuin myös teille, hyvät vanhemmat. Koulutaival on teidän yhteinen taipaleenne. Siihen mahtuu – kun asiaa pysähtyy pohdiskelemaan – monia käänteitä ja vatsanväänteitä; iloa, pettymystä, tsemppaamista, jännittämistä- ja itsensä ylittämistä. Siihen sisältyy myös erilaisia ihmissuhteita: opettajia, joiden kanssa ei niin synkannut ja opettajia, jotka tuntuivat ymmärtävän teitä juuri sellaisina kuin olette. Se on luonnollista. Harva meistä tulee koskaan miellyttämään kaikkia, ja harva meistä tulee koskaan pitämään jokaisesta kohtaamastaan ihmisestä. Juuri tämä on minusta elämässä olennaista ja juuri tämän seikan kanssa meidän pitää oppia elämään. Siten, että säilytämme kosketuksen itseemme ja siten, että – kaikesta huolimatta – selviämme erilaisissa ympäristöissä, erilaisten ihmisten ympäröiminä.
Tämä on suuri päivä ja se avaa monia ovia. Edessä on monia valintoja – omia valintoja. Pitäkää valinnat ominanne. Kuunnelkaa sydäntänne.
Maailma on isossa murroksessa. Työn kuvat ja työn luonne tulevat muuttumaan dramaattisesti seuraavan kymmenen vuoden aikana. Älkää kuitenkaan murehtiko tai pelätkö tätä muutosta. Uskon, että edessä oleva muutos on valtava mahdollisuus. Kun keinoäly tekee ison osan käytännön työstä, syntyy uusia työpaikkoja, joiden ytimessä on moraalisesti kestävien valintojen tekeminen. Vihdoinkin voimme ihan aidosti keskittyä globaalien ongelmien ja erilaisten konfliktien ratkaisemiseen. Voimme olla entistä enemmän toisillemme läsnä. Voimme keskittyä elämän vaalimiseen maapallolla. Te, hyvät ylioppilaat, olette syntyneet jännittävään aikaan -aikaan, joka pakottaa kantamaan vastuuta, mutta jolla on tarjota ennen kuulumattomia työkaluja erilaisten haasteiden ratkaisemiseen.
Hyvät ylioppilaat, tehkää sitä, mitä kohtaan tunnette intohimoa. Ja jos koette ahdistusta siitä, ettette tunnista intohimoanne, antakaa itsellenne aikaa. Luottakaa siihen, että asia kirkastuu ajan kuluessa. Mutta käyttäkää tuo etsikkoaika oikein. Tutkikaa maailmaa, tutustukaa ihmisiin, olkaa uteliaita. Uteliaisuus itsessään tuottaa onnea.
Sukeltakaa uusiin tilanteisiin – itseenne ja elämään luottaen. Katsokaa ihmisiä syvälle silmiin. Opetelkaa kuuntelemaan muita, sillä kuuntelemisen taito on kultaa. Urheilkaa ja unelmoikaa. Olkaa rohkeita ja rohkaiskaa muita.
Ajan myötä tulette huomaamaan, että te olette kohtaamienne ihmisten summa. Ja haluan toistaa tämän. Hyvät ylioppilaat – jos ette puheestani mitään muuta muista, niin muistakaa tämä: Me ihmiset olemme kohtaamiemme ihmisten summa. Me emme ole mitään yksin. Olkaa kiitollisia ihmisistä, jotka osuvat tiellenne – kaikista heistä. Kasvakaa muiden avulla. Ja olkaa itse olemassa muita varten. Yhteisöllisyydessä ja välittämisessä on avain onneen.
Hyvät ylioppilaat, arvosanat eivät ole merkityksettömiä. Hyviä arvosanoja on syytä juhlia ja niistä on syytä olla ylpeä. Mutta arvosanat eivät mittaa kaikkea. Kuten eivät myöskään kulman takana olevat pääsykokeet.
Hyvät ylioppilaat, joukossanne on varmasti myös niitä, jotka kokevat olevansa keskinkertaisia. Jotkut ovat saattaneet ylittää valkolakkiin vaadittavan riman vain juuri ja juuri. Olittepa kuuden ällän tai kuuden aan ylioppilaita, älkää rakentako identiteettiänne numeeristen tulosten varaan. Älkää myöskään rakentako identiteettiänne titteleiden tai meriittien varaan. Täydellisen elämänhallinnan sijaan pyrkikää inhimillisyyteen, nöyryyteen ja rohkeuteen.
Meidän perheeseemme muutti kaksi vuotta sitten 16-vuotias kolumbialainen vaihto-oppilas, Santiago. Hän saapui perheeseemme suoraan FARC-sissien sydänalueelta – keskeltä sissisotaa. Me kysyimme häneltä ensitöiksemme: ”Miksi halusit tulla Suomeen?” Santiagon vastaus oli täynnä äsken mainitsemiani hyveitä: inhimillisyyttä, nöyryyttä ja rohkeutta.
Santiago kertoi, että Kolumbiassa heillä on loputtomasti vakavia ongelmia:maa on täynnä korruptiota ja hyvä koulutus on vain hyvin toimeentulevan yläluokan yksinoikeus. Santiago pohti, miten voisi auttaa korjaamaan nämä epäkohdat. Googlattuaan hän ymmärsi, että Suomi on todellinen ihanneyhteiskunta: täällä on maailman paras koulu, johon kaikilla lapsilla on yhtäläinen oikeus. Siksi hän halusi Suomeen. Hän halusi ymmärtää, miten kaikki toimii, jotta voisi viedä tämän tiedon Kolumbiaan ja auttaa maataan kehittymään.”
Näin siis ajatteli Santiago, 16-vuotias nuori mies. Ihailimme hänen motiiviaan ja hänen rohkeuttaan kantaa vastuuta asioista, joiden edessä me aikuisetkin tunnemme itsemme pieniksi ja voimattomiksi. Vuoden ajan hän ahmi kaikkea ympärillään näkemäänsä. Hän oppi ruotsin kielen ja kirjoitti ylioppilaskirjoituksissa menestyksekkäästi kaksi ainetta.
Arvoisat ylioppilaat, hyvät vanhemmat – Puheeni lopuksi haluan nostaa esille sen, mistä tämä maailman paras ja tasa-arvoisin koulu muodostuu. Se muodostuu ammattiylpeyttä tuntevista ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvista opettajista. Se muodostuu kaikista teistä, jotka olette työllänne mahdollistaneet sen, että ihan hetken kuluttua 151 oppilasta saa painaa päähänsä valkoisen lakin. Te opettajat olette tulevaisuuden mahdollistajia.
Hyvät ylioppilaat, vain tekemällä oppii. Ja vastaavasti, kuten sanonta kuuluu, tekevälle sattuu. Tehkää, kokeilkaa, epäonnistukaa, oppikaa virheistä ja kokeilkaa yhä uudestaan. Kokeilkaa niin kauan, että onnistutte. Ja kun onnistutte, muistakaa juhlia onnistumistanne. Kuten tänään.
Arvoisat ylioppilaat, vanhemmat ja opettajat, onnea – te olette kaikki ruusunne ansainneet.
Nyt uskoisin, on aika kaivaa nenäliinat esiin. Ihan kohta on lakituksen aika.
Kiitos.
On aika palauttaa subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen
Subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ollut suomalaisen varhaiskasvatuksen peruspilari. Se on taannut kaikille suomalaisille lapsille tasavertaiset oikeudet laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Se on niinikään ollut yksi lastensuojelun tärkeimmistä työkaluista; varhaiskasvatukseen osallistuvan lapsen perheessä ilmeneviin ongelmiin on ollut mahdollista tarttua aikaisessa vaiheessa.
Hallitus päätti vuonna 2015 rajata tätä subjektiivista oikeutta niin, että se rajoittuisi 20 tuntiin varhaiskasvatusta viikossa perheissä, joissa toinen vanhemmista on kotona työttömänä tai hoitamassa muita lapsia. Päätöstä kritisoitiin jo silloin ankarasti. Sen arveltiin johtavan lisääntyvään byrokratiaan ja sen pelättiin eriarvoistavan lapsia. Arvioituja säästöjä kyseenalaistivat niin Kuntaliitto kuin Valtiovarainministeriökin.
Kirkkonummen kunnanhallituksen enemmistö päätti kaksi vuotta sitten toimia lakimuutoksen mahdollistamalla tavalla. Kirkkonummella oikeutta varhaiskasvatukseen rajattiin. Toimenpiteellä tavoiteltiin noin 500 000 euron säästöä vuositasolla. Monet naapurikuntamme – esimerkiksi Espoo ja Helsinki – toimivat toisin. Näissä kunnissa oikeutta ei rajattu.
Tästä päätöksestä on nyt kulunut kaksi vuotta. Kuntaliiton kuntabarometrin mukaan säästöt koko maan tasolla ovat olleet oleellisesti hallituksen arvioita pienemmät – ensi vuonna kunnat arvioivat säästöjä tulevan koko maan tasolla noin 10 miljoonaa euroa. Kirkkonummen kunnanhallituksen pyytämään selvityksen mukaan toimenpide ei ole Kirkkonummella tuonut säästöjä lainkaan.
Säästämättä euroakaan olemme luoneet byrokratiaa, tarveharkintaa ja eriarvoisuutta. Se on nyt mahdollista korjata. Siksi me toivomme, että Kirkkonummi tulevassa budjetissaan palauttaa kuntaamme lapsen subjektiivisen oikeuden kokopäiväiseen varhaiskasvatuksen niin, että perheet itse, elämäntilanteesta riippumatta, voivat päättää minkälainen päivähoito heille sopii parhaiten – kuntamme ja lastemme parhaaksi.
Anders Adlercreutz kansanedustaja, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, RKP
Minna Hakapää, kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja, Vihreät
Hanna Haikonen, kunnanhallituksen jäsen, Kokoomus
Pirkko Lehtinen, kunnanhallituksen jäsen, SDP
Riikka Purra, kunnanvaltuutettu, Perussuomalaiset
Rita Holopainen, kunnanhallituksen varajäsen, KD
Irja Bergholm, kunnanvaltuutettu, Vasemmistoliitto
Antti Salonen, kunnanhallituksen jäsen, Keskusta
Pekka Sinisalo, kunnanhallituksen jäsen, Sininen valtuustoryhmä
Nothing Found
Sorry, no posts matched your criteria