Kotiopetus vaatii vastuunkantoa

Kotona opetusta saavien lasten määrä on yli kolminkertaistunut vuodesta 2018. Tämä on kehityssuunta, jolle emme voi ummistaa silmiämme ja jonka perusteella lainsäädäntöä on tarpeellista tarkastella. Tähän pohjautuen pyysin opetus- ja kulttuuriministeriötä laatimaan selvityksen kotiopetuksesta. Selvityksessä ja asian mahdollisissa jatkotoimissa on minulle ennen kaikkea kyse siitä, että varmistamme jokaiselle lapselle yhtäläiset mahdollisuudet oppia, kehittyä ja rakentaa omaa tulevaisuuttaan riippumatta siitä, käykö lapsi koulua vai saako hän kotiopetusta.

Kotiopetus voi olla toimiva ja perusteltu ratkaisu. Lapsella voi olla terveydellisiä ongelmia, jotka vaikeuttavat koulunkäyntiä. Voi olla sosiaalisia haasteita tai muita erityisiä olosuhteita, joissa kotiopetus tarjoaa perheelle paremman vaihtoehdon. Yhteiskunnan ei pidä tarpeettomasti rajoittaa mahdollisuuksiamme löytää juuri meille sopivia ratkaisuja.

Meidän on kuitenkin uskallettava kysyä, onko nykyinen järjestelmä riittävä vastaamaan kaikkein tärkeimpään kysymykseen: pystymmekö takaamaan jokaiselle lapselle oikeuden koulutukseen?

Tällä hetkellä huoltajat voivat yksinkertaisella kunnalle tehtävällä ilmoituksella päättää, että heidän lapsensa siirtyy kotiopetukseen. Kyseessä on subjektiivinen oikeus, eikä huoltajien tarvitse esittää suunnitelmaa siitä, miten opetus käytännössä järjestetään. Teoriassa kunnilla on velvollisuus valvoa kotiopetusta ja siten varmistaa, että lapsi oppii opetussuunnitelman mukaiset asiat. Käytännössä olemme kuitenkin nähneet, että valvontakäytännöt vaihtelevat huomattavasti.

Tämä ei ole oikeudenmukaista eikä myöskään takaa jokaiselle lapselle oikeutta opetukseen.

Koulussa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään opetuksesta. Koulu tarjoaa oppilashuoltoa, oppimisen tukea, kouluruokailun ja lapsen ympärille rakentuvan ammattilaisten verkoston. Siellä on ystäviä ja turvallisia aikuisia. Kotiopetuksessa olevat lapset jäävät usein näiden palvelujen ulkopuolelle. Siksi on erityisen tärkeää, että yhteiskunta varmistaa kotiopetuksen tosiasiallisen toimivuuden ja sen, että lapsi edistyy opinnoissaan riittävästi.

Ja kun oppimista tapahtuu, sen on myös näyttävä. Vain hieman yli puolet kotiopetuksessa olevista lapsista saa peruskoulun päättötodistuksen. En voi pitää tätä muuna kuin suurena ongelmana, joka asettaa lapset eriarvoiseen asemaan jatko-opintojen näkökulmasta.

Suomen menestys on rakentunut sille ajatukselle, että kaikilla lapsilla on oltava mahdollisuus menestyä perhetaustasta tai asuinpaikasta riippumatta. Tämä on suomalaisen peruskoulun perusajatus. Saman periaatteen tulee koskea myös kotona opetusta saavia lapsia.

Siksi pidän täysin selvänä, että Suomen on uudistettava kotiopetusta koskevia sääntöjä. Tarvitsemme selkeämmät säännökset ja yhdenmukaiset seuranta- ja valvontakäytännöt. Niiden, jotka haluavat lapsensa kotiopetukseen, tulisi esittää suunnitelma opetuksen järjestämisestä, sillä omassa kodissa ei useinkaan ole paikalla koulutettua pedagogista henkilöstöä. Mielestäni meidän tulisi myös selvittää, voidaanko määritellä selkeät kriteerit sille, millaiset syyt ovat hyväksyttäviä perusteita kotiopetukselle. Voiko ideologinen tai uskonnollinen vakaumus olla hyväksyttävä syy? Mielestäni tämä ei ole itsestään selvää.

Meillä on myös oltava laissa säädetty menettely, jonka perusteella kunta voi puuttua tilanteeseen, jos se havaitsee, ettei lapsen saama opetus ole riittävää. Tällöin kotiopetus pitäisi voida keskeyttää. Lisäksi kaikilla kotiopetuksessa olevilla lapsilla tulee olla mahdollisuus saada peruskoulun päättötodistus.

Valmistelutyö jatkuu, ja nyt laadittu selvitys toimii pohjana seuraavalla eduskuntakaudella tehtäville ratkaisuille. Toivon, että silloin nykyisen kotiopetusjärjestelmän puutteet saadaan korjattua.