Terveiset terveestä talosta

Eteisessä odottaa korillinen villasukkia viluisimpia vieraita varten. Sydäntalvella lattiat hohkaavat kylmää, eikä ylemmissäkään kerroksissa kuljeta ilman tossuja. Asumme 1920-luvulta peräisin olevassa laudoitetussa hirsitalossa, joka on kutakuinkin eristämätön. Kuten arvannet, se ei täytä kovinkaan montaa nykyrakentamisen vaatimuksista. Esteettömyydestä ei ole tietoakaan, ja nykystandardien valossa talossa on muitakin puutteita: eristävyys on heikko ja ilma vaihtuu ainoastaan painovoimaisesti. Käypää energiatodistusta talovanhuksemme ei saisi millään kepulikonstilla, ja sähkölaskukin on korkeampi kun mitä sopii toivoa – joskaan ei läheskään sen kokoinen, kuin mitä huvin vuoksi tekemäni energiatodistus antaa ymmärtää.

Enää ei tällaista taloa saisi rakentaa – siitä pitävät viranomaiset ja lainsäätäjät (pois se minusta) huolen. Merkille pantavaa on, että me asukkaat voimme talossamme erinomaisesti. Lapsemme ovat tänne muuton jälkeen olleet vuosien ajan huomattavan terveitä. Joulun jälkeen perheeseemme iskenyt influenssaepidemia olkoon poikkeus, joka vahvistaa säännön. Kaupungissa kerrostalossa viettämiämme vuosia sen sijaan leimasivat lukuisat hengitystieinfektiot ja korvasäryt.

Tiedämme kaikki, mitä nykyrakentaminen merkitsee: pitkälle kehitettyjä kerroksellisia rakenteita, joissa jokaisen komponentin ominaisuudet tunnetaan tarkkaan. Rakenteita, joissa jokainen kerros hoitaa yhden asian hyvin, mutta naapurin tehtävän huonosti. Rakenteita, joissa pienikin rakennusvirhe saattaa kaataa koko korttipakan.

CE-merkinnät vilisevät silmissä ja U-arvoja säädetään äärimmilleen. Kokonaisuus punnitaan tarkasti ja viimeinen säätö tapahtuu ilmanvaihtokoneen koneistossa. Kaikki tämä vain, jotta pääsisimme tarvittaviin E-lukuihin ja voisimme leimata papereihin ”Hyväksytty”-leiman. Meillä on käytössämme tieteellisen tarkka järjestelmä, joka ei kuitenkaan automaattisesti johda hyvään lopputulokseen – ei energiatehokkuuteen, ei kestävyyteen, eikä välttämättä myöskään käyttömukavuuteen.

Suomi on tunnetusti yhden totuuden maa, jossa herätään aika ajoin yhden totuuden rajallisuuteen. Olisikohan nyt aika herätä pohtimaan liiallisen energiatehokkuuden järkevyyttä? Sitä, voidaanko ekologista kestävyyttä mitata yksioikoisesti käytön aikaisella energiatehokkuudella, vai olisiko syytä siirtää katse kauemmas ja tarkastella koko ketjua? Meidän pitäisi uskaltaa katsoa paitsi energiankulutusta myös hiilitasetta ja rakennuksen käyttöikää. Voisimme katsella ympärillemme, haastatella ihmisiä ja vetää johtopäätöksiä olemassa olevasta rakennuskannasta ja niistä saaduista kokemuksista. Varsinkin kun voimme jo nyt hyvällä syyllä olettaa, että nykyiset ratkaisumallimme jäävät kovin lyhytikäisiksi.

Tänään puskutraktori ohittaa 1920-luvulla rakennetun kivitalon ja pysähtyy 1980-luvun toimistojärkäleen kohdalle. Millä konsteilla saisimme sen 30 vuoden kuluttua ohittamaan vuonna 2016 rakennetun päiväkodin?