Tieteen vapaus ja vallan rajat

Yksi budjettiriihen monista päätöksistä oli se, että neljä miljoonaa euroa sosiaalityön tutkimukseen jo sovittuja rahoja ohjataan opetus- ja kulttuuriministeriön alle, jaettavaksi Suomen Akatemian kautta sosiaalityön tutkimushankkeisiin.

Päätös on tekninen, mutta sen tausta ei ole. Sillä korjataan tilanne, jonka ministeri Wille Rydman aiemmin aiheutti päättäessään olla myöntämättä budjetin osoittamaa rahoitusta niihin tutkimuskohteisiin, joihin asiantuntija-arvio oli sen osoittanut. Nyt raha ohjautuu sinne, minne neljän hallituspuolueen yhdessä hyväksymä budjetti alun perin sen osoitti.

On hyvä, että asia korjattiin – neljän hallituspuolueen yhteisellä päätöksellä – mutta olisimme voineet välttyä koko episodilta, jos kaikki hallituksen ministerit olisivat pysyneet siinä, mistä on yhdessä sovittu. Ja kyse on lopulta paljon neljää miljoonaa euroa suuremmasta asiasta – kyse on vallasta ja siitä, missä sen rajat kulkevat.

Ministerillä on toimivaltaa – kyllä, mutta mihin?

Poliitikoilla pitää olla valtaa tiedepolitiikassa. Eduskunta päättää, kuinka paljon yhteisiä varoja tutkimukseen käytetään, ja hallitus voi tehdä strategisia valintoja siitä, mille aloille Suomi haluaa panostaa. Näitä päätöksiä varten meidät on valittu, mutta siitä ei seuraa, että poliitikon tehtävänä olisi arvioida yksittäisten tutkimushankkeiden tieteellistä laatua sen perusteella, pitääkö hän niiden aiheesta.

“Tieteen koko idea perustuu siihen, että väitteitä voidaan haastaa, arvioida uudelleen ja osoittaa vääriksi.

Suomessa tutkimuksen tieteellisen laadun arviointi on rakennettu vertaisarvioinnin, tieteellisten kriteerien ja riippumattomien asiantuntijoiden varaan. Järjestelmä ei ole täydellinen, tiede ei ole erehtymätöntä eivätkä tutkijat ole kritiikin yläpuolella. Päinvastoin: tieteen koko idea perustuu siihen, että väitteitä voidaan haastaa, arvioida uudelleen ja osoittaa vääriksi. Mutta juuri siksi poliittisen vallan ja tieteellisen arvioinnin välinen raja on tärkeä.

Kirjoitin samasta periaatteesta jo aiemmin, toisen kohun yhteydessä: Tutkimuksen vapaus ei ole sattumaa – eikä silmänlumetta. Sanoma on sama nyt kuin silloin: tutkimusrahoituksen perusteena tulee olla tieteellinen laatu, ei poliittinen mielipide siitä, mikä aihe sattuu kulloinkin olemaan mieluinen.

Tieteen vapautta ei tarvita vain sellaisen tutkimuksen suojelemiseksi, jonka hyödyllisyyden me kaikki jo ymmärrämme. Sitä tarvitaan erityisesti silloin, kun tutkimus kysyy jotakin epämukavaa, haastaa vallitsevan käsityksen tai käsittelee aihetta, jota vallassa oleva poliitikko ei itse pidä tärkeänä. Jos poliittinen mieltymys alkaa ratkaista sen, mitä kannattaa tutkia, joudumme aika nopeasti paljon perustavampaan kysymykseen: kuka lopulta saa päättää, mikä kysymys ylipäätään on kysymisen arvoinen?

Mihin tämä voi johtaa?

Yhdysvaltojen viimeaikainen kehitys osoittaa, ettei kysymys ole vain teoreettinen. Trumpin hallinnon aikana tutkimusrahoitusta on jäädytetty ja jo vertaisarvioituja tutkimushankkeita on viety poliittiseen tarkasteluun myös niiden käyttämien käsitteiden perusteella. Kun poliittinen valta alkaa määritellä paitsi tutkimuksen yleisiä painopisteitä myös sitä, millaiset kysymykset, käsitteet tai tutkimusaiheet ovat hyväksyttäviä, tieteen vapauden kannalta olennainen raja alkaa hämärtyä.

Mutta tässä on toinenkin ongelma. Kun tutkijat tietävät hankkeensa voivan joutua poliittisen arvostelun tai julkisen ripityksen kohteeksi riippumatta sen tieteellisestä laadusta, se alkaa ohjata valintoja jo hakuvaiheessa. Mitä kannattaa tutkia, mitä kannattaa kysyä, mitä sanaa kannattaa käyttää? Itsesensuuri hiipii pinnan alla, ja sitä on vaikea huomata juuri siksi, ettei kukaan varsinaisesti kiellä mitään. Lopputulos voi silti olla sama: tutkimuksen kenttä kapenee.

Tässä tapauksessa kyse oli sosiaalityön tutkimuksesta. Mutta voi kysyä ääneen: mikä estäisi seuraavaa ministeriä tekemästä samoin ilmastotutkimukselle, lääketieteelliselle tutkimukselle, taloustieteelle tai historiantutkimukselle, joka ei miellytä sen hetkisen hallituksen maailmankuvaa? Hallitukset vaihtuvat ja poliittiset enemmistöt muuttuvat, ja juuri siksi tieteen riippumattomuuden suojaksi rakennetut periaatteet ovat tärkeämpiä kuin se, kuka kulloinkin sattuu olemaan vallassa. Ennakkotapaus on tässä mielessä vaarallisempi kuin yksittäinen päätös.

Ennustettavuus on kilpailukykyä

Asialla on myös hyvin käytännöllinen merkitys Suomelle. Tutkimus on pitkäjänteistä työtä, ja tutkijat rakentavat uraansa, tutkimusryhmiä ja kansainvälistä yhteistyötä vuosiksi eteenpäin. Suomen Akatemian koko toimintalogiikka – vertaisarviointi, pitkäjänteiset hakuprosessit ja tutkijoiden urasuunnittelu – nojaa siihen, että päätökset tehdään ennalta tiedettyjen kriteerien mukaan.

“Ja pienelle maalle niillä on merkitystä, sillä kilpailemme parhaista tutkijoista, osaajista ja ajatuksista maailmassa, jossa ne liikkuvat yli rajojen.

Yksittäinen poliittinen väliintulo ei siksi vain muuta yhtä päätöstä, vaan se heikentää järjestelmän ennustettavuutta ja uskottavuutta. Ja pienelle maalle niillä on merkitystä, sillä kilpailemme parhaista tutkijoista, osaajista ja ajatuksista maailmassa, jossa ne liikkuvat yli rajojen. Voimme puhua ideoiden markkinataloudesta. USA ehkä kestää sen, että osa tutkijoista päättää rakentaa uransa muualla. Suomen ei kannata kokeilla, kestääkö se saman.

Tieteen vapauden vaaliminen on siis myös taloudellinen kysymys. Jos tutkijat alkavat ajatella, että rahoituksen saamiseen vaikuttaa tieteellisen laadun lisäksi se, miten kulloinenkin ministeri suhtautuu heidän tutkimusaiheeseensa, parhaat hakevat rahoituksensa ja rakentavat uransa siellä, missä tätä epävarmuutta ei ole. Se, että jokainen meistä pystyy löytämään jonkun tutkimushankkeen, jonka otsikko herättää hilpeyttä tai jonka tarpeellisuutta emme itse ymmärrä, ei muuta tätä isoa kuvaa.

Tiede ei ole yksi mielipide muiden joukossa

On vielä yksi asia, josta olen ehkä kaikkein eniten huolissani. Tapa, jolla me poliitikot puhumme tutkimuksesta ja käytämme tutkimusrahoitukseen liittyvää valtaa, vaikuttaa myös siihen, millaisena tiede yhteiskunnassa nähdään.

Jos tutkimusrahoituksesta tehdään poliittisen kohun väline ja yksittäisen tutkimuksen arvoa ryhdytään arvioimaan sen perusteella, kuulostaako sen aihe meistä järkevältä tai sopiiko se omaan maailmankuvaamme, viesti kansalaisille on aika ongelmallinen: tiede on lopulta vain yksi mielipide muiden joukossa. Ei riippumaton tapa tuottaa tietoa, vaan asia, josta voidaan poliittisesti päättää sen mukaan, kuka sattuu kulloinkin olemaan vallassa.

Tämä liittyy myös toiseen keskusteluun: sama keskeinen huoli nousee esille, kun suomalaisen koulumaailman viime vuosien trendejä tarkastellaan. Usko tutkimukseen ja tieteelliseen tietoon on heikentynyt, ja se korreloi suoraan siihen, miten nuoret pärjäävät PISA-testien luonnontieteellisissä osioissa. Sama keskustelu, joka heikentää nykytilaa vie siis myös pohjaa tulevaisuudelta.

“Sama keskustelu, joka heikentää nykytilaa vie siis myös pohjaa tulevaisuudelta.

Tällaista viestiä meidän ei kannata lähettää. Suomi tarvitsee yhteiskuntaa, jossa tutkittuun tietoon voidaan luottaa myös silloin, kun sen tulokset ovat epämiellyttäviä, yllättäviä tai poliittisesti hankalia – ehkä erityisesti silloin.

Yhteistyökyky ei tarkoita sitä, ettei rajoja olisi

Hallitusyhteistyö perustuu siihen, että erilaiset puolueet tekevät kompromisseja, ja olen itse valmis niitä tekemään. Ilman kompromisseja monipuoluehallitus ei voisi toimia. Mutta kompromissi ei tarkoita sitä, että yhdessä sovittu voidaan jälkikäteen sivuuttaa, että eduskunnan päätös voidaan ohitta, eikä yhteistyökyky tarkoita sitä, ettei rajoja olisi. Tässä tapauksessa tuo raja ylitettiin, minkä vuoksi asia piti myös korjata.

“Poliitikot päättävät tutkimuspolitiikan suunnasta, painotuksista ja resursseista, mutta yksittäisen tutkimuksen tieteellisen laadun arviointi kuuluu niille, joilla on siihen paras asiantuntemus.

Minulle ja RKP:lle periaate on varsin yksinkertainen: poliitikot päättävät tutkimuspolitiikan suunnasta, painotuksista ja resursseista, mutta yksittäisen tutkimuksen tieteellisen laadun arviointi kuuluu niille, joilla on siihen paras asiantuntemus. Puolustamme tätä työnjakoa myös silloin, kun emme itse pidä jotakin tutkimuskysymystä erityisen kiinnostavana tai tärkeänä – ja aivan erityisesti silloin, kun tutkimus haastaa oman maailmankuvamme.

Sillä lopulta kyse on aika yksinkertaisesta valinnasta. Voimme rakentaa Suomea maana, johon parhaat tutkijat haluavat tulla, jossa vaikeitakin kysymyksiä uskalletaan esittää ja jossa päätöksenteon pohjaksi syntyy tietoa, jota poliitikot eivät ole etukäteen tilanneet mieleisekseen. Tai voimme lähteä tielle, jolla kulloinkin vallassa olevat alkavat päättää, mitkä kysymykset ovat järkeviä, mitkä tutkimusaiheet tarpeellisia ja mikä tieto ansaitsee tulla tuotetuksi.

Jälkimmäistä voi kutsua poliittiseksi ohjaukseksi mutta myös tehottomuudeksi. Minä kutsuisin sitä Suomen kilpailukyvyn, vetovoiman ja tieteen uskottavuuden vapaaehtoiseksi heikentämiseksi. Siihen meillä ei yksinkertaisesti ole varaa.