Näyttävä mahalasku – vai mahdollisuus uudistua? / KS 12.2.2017

Ministeri Bernerin liikenneuudistus oli huomattavan kunnianhimoinen ja poliittisesti rohkea projekti, joka kuitenkin kaatui paitsi selviin puutteisiinsa, myös muiden hallituspuolueiden vastustukseen.

Nyt hankkeelle yritetään luoda uusi mahdollisuus. Työtä jatketaan parlamentaarisessa ryhmässä, jossa kaikilla puolueilla on edustus. Työn tulisi olla valmis ensi vuoden puolella. Eli aikaa on, mikä myös kertoo siitä, että kyseessä ei ole mikään pieni eikä vähäpätöinen uudistus.

Mitä sitten on uudistuksen takana eli miksi siihen alunperin ryhdyttiin? Selvää on, että liikenne on murroksessa. Jo Pariisin ilmastosopimuksen takia liikenne on suurten haasteiden edessä. Meidän pitäisi  puolittaa liikenteen aiheuttamat päästöt vuoteen 2030. Ja se muutos ei tapahdu, ellei sitä aktiivisesti tueta ja käynnistetä. Tämä merkitsee myös sitä, että nykyinen polttoaineen verotukseen pohjautuva veronkeruumalli tulee jossain vaiheessa tiensä päähän. Sähköautot valtaavat tiet ja polttomoottorit siirtyvät – joskaan ei yössä tai kahdessa – syrjään.

Tämän lisäksi saatamme hyvinkin olla 10 vuoden aikajänteellä tilanteessa, jossa ikioma auto on harvinaisuus. Jakamistalous tekee tuloaan ja robottiautot saattavat olla lähempänä kuin luulemmekaan. Kaliforniassa ne jo kurvailevat rajatuilla alueilla.

Toinen uudistusta puoltava asia on tiestömme huono kunto. Miten saisimme jatkuvan alibudjetoinnin kuriin ja tieverkostomme kilpailukykyiseksi?

Näistä hyvin perustelluista kysymyksistä siis lähdettiin liikkeelle. Ja mahalaskusta huolimatta ministeri Berner kysyi ne juuri oikeat kysymykset. Vastaukset eivät vaan vielä vastanneet niihin tyydyttävästi. Itse arvostan hankkeen kunnianhimoa,  mutta esitän tähän mennessä tehtyyn esitykseen myös kriittisesti muutamia kommentteja. Tässä niistä muutama:

Jos ongelmamme on tiestön alibudjetointi, niin silloin tyydyttävä vastaus ei voi olla se, että siirretään koko tieomaisuus ulkoiseen yhtiöön ikään kuin suojaan poliitikoilta. Teiden tulee kilpailla yhteisistä rahoistamme ihan kuten koulutuksen ja terveydenhuollon. Ei voi olla sellaista “pyhää lehmää”, jolle suodaan tarvittavat rahat automaattisesti tilanteessa, jossa vaikkapa päivähoidosta tai koulutuksesta leikataan. Siksi yhtiöittäminen on mielestäni huono ratkaisu. Toinen asia on se, että meidän politikkojen pitää pystyä järkevään budjetointiin. Meidän tulee luoda sellaiset pitkäjänteiset budjettityökalut, jotka takaavat pitkäjänteisen tieverkon kehitykseen ja ylläpidon.

Entä sitten autovero? Verotuksen tulisi painottua auton käyttöön ja siksi autoveroa on hyvä laskea asteittain niin, että suositaan vähäpäästöisiä ajoneuvoja. Näin voisimme myös nopeuttaa sähköautojen yleistymistä. Hallitus on esittänyt tavoitteen päästä 250 000 sähköauton kantaan vuoteen 2030 mennessä. Tämä tavoite ei kuitenkaan ole kovin kunnianhimoinen. Ministeri Bernerin esitys veron poistamisesta kertaheitolla olisi myös paitsi sekoittanut autokaupan myös suosinut eniten  saastuttavimpia autoja. Siksi sen hyväksyminen ei olisi järkevää.

Uudistuksen valmistelun aikana eniten kansallista keskustelua herätti matkan pituuteen perustuva käyttömaksu. Se synnytti suurta vastustusta myös hallituksen sisällä. Lopullisessa esityksessä puollettiin aikaan perustuvaa maksua. Tämä oli valitettava ratkaisu, sillä aikaan perustuva maksu ei korreloi auton käytön kanssa, vaan päinvastoin kannustaa ajamaan mahdollisimman paljon. Tähän verrattuna nykyinen polttoaineen verotukseen perustuvaa malli ohjaa huomattavasti paremmin järkevää auton käyttöä ja sen myötä vähentää päästöjä. Nykyinen malli on myös huomattavasti esitettyä yksinkertaisempi. Aikanaan, kun sähköautojen määrä nousee huomattavasti, on varmaan syytä siirtyä matkan pituuteen pohjautuvan malliin. Uskon että siinä vaiheessa myös tietoturvahaasteet on voitettu.

Näihin kommentteihin odotan parlamentaariselta työryhmältä vastausta. Samalla toivon työryhmälle työrauhaa, ja rakentavaa otetta. Berner on oikeassa siinä, että maailma muuttuu liikenteen osalta nopeasti ja uudistusta tarvitaan. Siinä tilanteessa ei ole kenenkään etu nojata vanhaan ja tuttuun.