Taltur vid SETAs regnbågspolitikseminarium 25.6.2015

Hyvät kuulijat,

Kiitos kutsusta tähän seminaariin!

Ilahduin kovasti, kun Aija tarjosi minulle tilaisuutta lausua täällä muutaman sanan juuri Pride-juhlan kynnyksellä. Seksuaalivähemmistöjen asia on minulle tärkeä. Mielestäni sen pitäisi olla tärkeä kaikille suomalaisille.

Kuulun itsekin vähemmistöön, kielivähemmistöön. Suomenruotsalaisten määrä korreloi aika tarkaan seksuaalivähemmistöjen määrän kanssa Suomessa. Ja vaikka ymmärrän, että jotkut teistä saattavat pitää vertausta kornina, jopa rivona, niin uskon, että oma lähtökohtani antaa minulle eväitä ymmärtää muidenkin vähemmistöjen asiaa. Kokemus siitä, että omia oikeuksia kyseenalaistetaan ja pelko siitä, ettei uskalla ilmaista itseään valtaväestöstä poikkeavalla tavalla, saa tuntemaan yhteenkuuluvuutta muihin vähemmistöihin.

Samaan hengenvetoon voin todeta tuntevani kiitollisuutta siitä,  etten ole joutunut taistelemaan perusoikeuksistani, kuten oikeudesta mennä naimisiin rakastamani ihmisen kanssa tai oikeudestani unelmoida perheestä.

Itselleni tasa-arvoasiat ovat itsestäänselvyys. Olen kasvanut liberaalissa perheessä, jonka ystäväpiiri on aina ollut monikulttuurinen. Kaikenlainen erilaisuus on ollut vahvasti arjessa läsnä – niin kielellinen kuin seksuaalinenkin erilaisuus. Tälläkin hetkellä omaan ydinperheeseeni lukeutuu ihmisiä puolesta tusinasta eri kulttuureja. Aivan läheisimpään ystäväpiiriin kuuluu niin sateenkaari kuin adoptioperheitä, joten pääsen seuraamaan erilaisten perheiden elämää lähietäisyydeltä.

Minulla itselläni on viisi lasta. Heitä tarkkaillessani näen, miten yksilöllisiä ja erilaisia he kaikki ovat. En halua edes ajatella mahdollisuutta, että yksikäään heistä joutuisi piilottelemaan ominaisuuksiaan tai elämään vastoin omaa vakaumustaan.

Yksi suurimmista motiiveistani kansanedustajan työssä onkin omalta osaltani vaikuttaa lainsäädännön ja arvokeskustelun kautta siihen, että Suomesta kasvaisi arvoliberaalimpi paikka elää. Maa, jossa ihmiset uskaltaisivat elää omina itsenään. Maa, jossa jokaisen itsetuntoa ravittaisiin pienestä pitäen nujertamisen sijaan. Tästä syystä olen erittäin tyytyväinen siihen, että minulle avautui paikka työelämä- ja tasa-arvovaliokunnasta.

Mitä tulee ihmisten yleiseen suvaitsevuuteen, näkisin että olemme astuneet huiman askelen eteenpän sitten omien kouluvuosieni. 80-luku ei millään muotoa ollut suvaitsevaisuuden kulta-aikaa Suomessa. Kaikenlainen erilaisuus polkeutui hyvin materiaalisten arvojen jalkoihin, vaikka kansainvälisesti katsottuna seksuaalivähemmistöjen oikeuksista käytävään keskusteluun alkoikin tulla uutta pontta. Sitten tuli Keith Haringin, Freddy Mercuryn kuolemat – AIDS heitti uuden varjon seksuualivähemmistöjen päälle ja nosti ennakkoluulojen aallon  korkeammaksi kuin pitkään aikaan.

Tänään olemme mielestäni kaukana noista tunnelmista ja asenteista. Yksi tärkeimmistä syistä muutokseen on uskoakseni ollut liikkuvuuden ja tiedon lisääntyminen. Erilaisuuden sieto kun on vahvasti sidoksissa omakohtaisiin kokemuksiin: ”kappas, tuo on suomenruotsalainen, mutta ihan tavallinen”. ”kappas, tuo on homo, mutta ihan tavallinen”; ”kappas, tuolla lapsella on kaksi äitiä, mutta ihan tavalliselta vaikuttaa”… Kaikki tämä siksi, että tavallisuuteen pyrkiminen tuntuu olevan meillä ihmisillä, jopa vähemmistöillä, veressä.

Huolimatta positiivisesta kehityksestä on selvää, että tässä hetkessä elävän yksittäisen ihmisen kohdalla asiat tuntuvat etenevän piinallisen hitaasti. Vuosikin on pitkä aika, jos odottaa lupaa saada mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Tai mahdollisuutta päästä leikkaukseen, joka vapauttaisi olemaan se joka oikeasti on.

Pienin, mutta määrätietoisin askelin eteenpäin siis. Viime vuonna saimme tasa-arvoisen avioliittolain joka lähti kansalaisaloitteesta. Sen allekikrjoitti aika nopeassa ajassa yli 166 000 suomalaista, mikä on mielestäni hyvä määrä. Huomionarvoista on, ettei aloite lähtenyt eduskunnasta, vaan siihen tarvittiin asialle omistautuneiden ihmisten joukko. Ihmisiä, joilla on riittävästi toivoa, uskoa ja tahtoa. Tämä kaikki kertoo siitä, että kansalaisjärjestöjä tarvitaan kipeästi. Tarvitaan ihmisiä, jotka pakottavat yhteiskunnan päättäjät näkemään epäkohdat ja korjaustarpeet. Tarvitaan 15-vuotiaan tyttäreni kaltaisia ihmisiä – ja nyt puhun ennen kaikkea erittäin ylpeänä isänä – jotka lintsaavat koulusta tai töistä marssiakseen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta.