Harry Lunabba : Pojat, joita ei oteta vakavasti

Minulla on tapana aloittaa nuorten kanssa tekemäni haastattelut keskustelemalla ensin tutkimuseettisistä kysymyksistä. Näin varmistun siitä, että nuoret ymmärtävät, että tutkimushaastatteluun osallistuminen on aina vapaaehtoista. Niin tein myös haastatellessani Peetua ja Santtua, kahta 14-vuotiasta poikaa, jotka kohtasin eräässä yläkoulussa kerätessäni aineistoa väitöskirjatutkimustani varten. Kun olimme keskustelleet tutkimusetiikasta, esitin pojille kysymyksen: osallistuivatko he haastatteluun vapaaehtoisesti? Peetu vastasi myönteisesti, kuten olettaa saattaa. Santtu puolestaan antoi yllättäen kielteisen vastauksen, johon hän vielä lisäsi, että olin pakottanut heidät osallistumaan!

Olen kirjoittanut tutkimusartikkelin, jossa tarkastelen yksityiskohtaisemmin, miten tulkitsin Santun ja Peetun vastauksia. Artikkelini loppupäätelmä oli, että Santun vastaus ”sinä pakotit meidät” oli vitsiksi tarkoitettu. Analyysini ei rajoittunut ainoastaan haastattelun alkuvaiheen tarkasteluun, vaan pohdin myös, miten haastattelu ja kohtaamisemme ilmapiiri kehittyi keskustelumme edetessä.

Santtu perui haastattelun aikana väitteensä haastatteluun pakottamisesta, mutta päätelmäni kannalta vielä keskeisempi havainto oli, miten keskusteluamme ympäröinyt tunneilmapiiri muuttui haastattelun edetessä. Keskustellessani murrosikäisten poikien kanssa yläkoulussa oli melko tavallista, että haastattelun aluksi pojat vitsailivat pitkään ja kysymyksilleni naureskeltiin. Mutta lähes joka kerran haastattelu saavutti myös toisenlaisen vaiheen, missä vakavoiduttiin jonkin asian äärelle. Poikien puhe muuttui pehmeämmäksi ja hitaammaksi. He kuuntelivat tarkemmin ja tunnelma vakavoitui.

Tässä vaiheessa pystyin myös esittämään haastateltavilleni tutkimukseni keskeisimpiä kysymyksiä: Minkälaiseksi pojat kokevat väitetyn poikakriisin? Miten he kokevat tulevansa kohdatuiksi koulussa? Ja kenen aikuisen puoleen pojat kääntyvät, jos he kohtaavat vaikeuksia? Tässä vaiheessa sain myös Santulta myönteistä palautetta siitä, että noin neljän kuukauden kenttätyön aikana olin osoittanut ymmärtäväni, mikä on huumoria ja mikä ei.

Peetun ja Santun sekä lukemattomien muiden poikien kanssa käymieni keskustelujen myötä olen alkanut epäillä, että pojat saavat aivan liian harvoin tilaisuuden vakavaan keskusteluun aikuisen kanssa.

Moni haastattelemani poika kertoi, että keskustelut kanssani olivat olleet aika ainutlaatuisia; se, että tiedustelin heidän mielipidettään merkittäviin asioihin ja odotin heiltä kunnon vastauksia, oli jotakin, mitä he eivät yleensä arjessaan kokeneet.

Tutkijat Stephen Frosh, Ann Phoenix ja Rob Pattman ovat tehneet samansuuntaisia havaintoja. Kirjassaan Young Masculinities he kuvaavat, miten opettajat ja muut aikuiset varoittivat tutkijoita siitä, etteivät pojat kykenisi pitkiin tutkimushaastatteluihin. Tutkimuksen tulokset todistivat kuitenkin muuta: pojat viihtyivät haastattelutilanteissa hyvin. Haastatteluissa kävi myös ilmi, että pojilla oli ollut harvoin tilaisuus syvälliseen ja vakavaan keskusteluun aikuisten kanssa.

Ehkä vakavat keskustelut ovat juuri sitä, mitä moni poika tarvitsisi ja mistä moni poika hyötyisi. Kriittisessä poikatutkimuksessa mainitaan usein ”pojat ovat poikia” -asetelma, jolla viitataan aikuisten tapaan ohittaa poikien kohtaamat haasteet luonnollisina ja ohimenevinä, pojille tyypillisenä ilmiönä. Jonakin, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Vaikka Pisa-tutkimukset osoittavat kerran toisensa jälkeen, että kouluissamme on paljon poikia, joiden koulukäynti ei oikein suju, hyvinvointiyhteiskuntamme ei ole vakavissaan puuttunut poikien koulukäyntihaasteisiin ja hiljentynyt pohtimaan, miten poikien ilmeisiä kouluhaasteita tulisi kohdata!

Vakavat keskustelut eivät ehkä auta poikien kaikkiin haasteisiin, mutta niiden avulla voitaisiin ehkä muuttaa ”pojat on poikia” -asetelmaa. Pojat eivät ole vain poikia, vaan haavoittuvia yksilöitä, joilla on joskus vakaviakin huolia, joihin pitäisi suhtautua asian vaatimalla vakavuudella.

Poikien kohtaaminen voi olla haastavaa, eivätkä vakavat keskustelut synny itsestään. Tie tällaiseen keskusteluun voi olla kivinen, kuoppainen ja vaikea. Mutta poikien sielunmaiseman vakava ja syvällinen tarkastelu on mahdollista. Siellä ääni on pehmeämpi, puhe on hitaampaa ja kuuntelu intensiivisempää. Siellä voidaan myös löytää keinoja poikien auttamiseksi.

xx§

Perheenyhdistämistä ei saa vaikeuttaa

Käsittelimme viime viikolla hallituksen esitystä perheenyhdistämisten vaikeuttamisesta.

Kun viime vuonna Suomeen rupesi tulemaan turvapaikanhakijoita, huomio keskittyi siihen, että he olivat miehiä – missä ovat naiset? No, nyt kun naisia ja lapsia olisi tulossa tänne hallitusti perheenyhdistämisten kautta, niin se halutaan estää.

Mielellään puhutaan maahanmuuton hallitsemattomuudesta. Nyt olisi tarjolla hallittavissa oleva vaihtoehto – ja nyt se halutaan estää.

Puhutaan maahanmuutosta bisneksenä, siitä että salakuljettajat hyötyvät tilanteesta
Nyt olisi tarjolla hallittu, turvallinen vaihtoehto – ja se halutaan estää.
Ollaan huolissaan siitä, että maahanmuuttajat radikalisoituvat.

No ketkä radikalisoituvat? Nimenomaan yksin tänne tulleet alaikäiset. Heitä on vastaanottokeskuksissa tällä hetkellä pari tuhatta. Heidän riskinsä radikalisoitua on suurin. He tarvitsevat perheensä. Nyt se halutaan estää.

Hallituksen esitys on niin monella tavalla ongelmallinen, sekä inhimillisesti, että loogisesti, että en tiedä mistä aloittaa. Tämä on ristiriidassa hallituksen puheiden ja tavoitteiden kanssa,  se on ristiriidassa inhimillisten arvojen kanssa.

Mitä tämä esitys pitää sisällään? Se pitää sisällään tulorajan, jonka alle tippuu puolet meistä suomalaisista. Tulorajan, joka kohdistuu niin alaikäisiin kun aikuisiin. Alaikäisenä tänne tulevan pitäisi tienata 2600€ verojen jälkeen jotta hän saisi vanhempansa ja veljensä tänne. Näitä alaikäisiä on tällä hetkellä Suomessa noin 2000. Mitä hallitus aikoo tehdä heille? Tuomitaanko heidät elämään vailla perhettä?

Esitys pitää sisällään 3 kuukauden aikaikkunan, jonka aikana turvapaikkapäätöksen saaneen perheen pitää jättää perheenyhdistämishakemus Suomen edustustoon. Tällaista edustusta ei kaikissa maissa ole, mikä tarkoittaa että perheen pitää paitsi matkustaa vieraaseen maahan hakemuksen jättämiseksi, myös saada oleskelulupa tähän maahan – koska se on ehto hakemuksen jättämiselle. Tämä on kohtuuton – ja monille mahdoton – tehtävä ja vaatimus.

Ministeri Orpo sanoi, että esitys on tarpeellinen. Tarpeellinen minkä asian kannalta? Se saattaa hyvinkin olla tarpeellinen hallituksen koossa pysymisen kannalta, koska näyttää yhä enemmän siltä, että sekä Kokoomus että Keskusta ovat Perussuomalaisten panttivankeina Valtionneuvostossa. Tämä esitys on saumaton osa ns Nuivaa manifestia, ei Kokoomuksen tai Keskustan aatemaailmaa – sellaisina kuin ne olen mieltänyt.

Toivoisin hallitukselta vihdoinkin rakentavaa suhtautumista maahanmuuttoon. Suhtautumista joka jättää politikoinnin taka-alalle ja pureutuu itse asiaan.  Suhtautumista joka tunnistaa haasteet, mutta myös mahdollisuudet. Sellaista suhtautumista joka tunnistaa kiistattomat tosiasiat,  joka näkee, että kotouttaminen on se suuri haaste ja tavoite.
Tätä toivon – siksi on niin valitettavaa, että hallitus ei ole koko kautensa aikana puhunut kotouttamisesta yhtään mitään.

 

 

 

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on säilytettävä / insändare i KS

Suomessa on tarjottu jo pitkään päivähoitopalveluita. Kuitenkin vasta 90-luvulla oikeus varhaiskasvatukseen tehtiin subjektiiviseksi. Sen ansiosta kaikki lapset pääsivät korkealaatuiseen varhaiskasvatukseen ja samalla naiset saivat tasa-arvoisemmat mahdollisuudet osallistua työmarkkinoille.

Nyt subjektiivinen päivähoito-oikeus on uhan alla. Hallitus esittää, että oikeus päivähoitoon tulisi tarveharkintaiseksi riippuen siitä, onko perheestä joku kotona esimerkiksi työttömyyden tai muun syyn vuoksi. Lähtökohta esityksille on säästötoimenpiteet.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen ei kuitenkaan ole millään tavalla perusteltua. Sillä ei saavuteta todellisuudessa lainkaan säästöjä, joita hallitus väittää niistä tulevan. Esityksen laskelmat ovat epäselvät ja perustuvat yli kymmenen vuotta vanhoihin tilastoihin. Tästä ovat huomauttaneet muun muassa Kuntaliitto ja valtiovarainministeriö. Edellinen hallitus luopui vastaavasta esityksestä, kun todellisia säästövaikutuksia ei silloinkaan ollut.

Sen sijaan vaikutukset lapsiin, tasa-arvoon ja kilpailukykyyn ovat huomattavat. Laadukkaalla varhaiskasvatuksella on tutkitusti selkeä yhteys lasten oppimistuloksiin ja pärjäämiseen myöhemmin. Ei ole oikein, että lapselta viedään mahdollisuus jatkuvuuteen ja säännölliseen varhaiskasvatukseen, kun jatkuvasti epävarmemmilla työmarkkinoilla työskentelevät vanhemmat ovat satunnaisesti pätkiä töissä ja sitten jälleen kotona. Samalla vaikeutetaan erityisen paljon epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien naisten mahdollisuuksiin osallistua työmarkkinoille.

Palveluiden tuottamisen näkökulmasta uusi laki aiheuttaa huomattavan epätasa-arvoisen tilanteen. Yksityisillä päiväkodeilla on mahdollisuus valita asiakkaikseen kokopäiväiseen hoitoon oikeutettuja perheitä tai heitä, joilla on varaa maksaa lisähoidosta. Samalla julkisella puolella joudutaan tasapainoilemaan entistä enemmän sen kanssa, kenellä on oikeus mihin määrään tunteja, joudutaanko pitämään tyhjänä paikkoja muuttuvien perhetilanteiden takia ja kuinka monta työntekijää oikeastaan tarvitaankaan. Tämä tulee vain kasvattamaan eriarvoisuutta yhteiskunnassa.

Tässä lakiesityksessä ei ole kyse taloudesta, säästöistä tai vanhempien tilanteesta. Kyse on lapsista, heidän oikeudestaan kasvatukseen ja yhteiskunnan panostuksista tulevaisuuteen. Subjektiivisesta oikeudesta kokopäiväiseen hoitoon ei saa luopua.

Anders Adlercreutz, RKP

Kansanedustaja

Nasima Razmyar, SDP

Kansanedustaja

Rätten till dagvård är subjektiv av goda skäl – insändare i HBL 7.11.2015

Rätten till dagvård har en lång historia i Finland. Det var ändå först på 1990-talet som alla barn under skolåldern fick rätt till heldagsvård. Detta har medfört att alla har rätt till högklassig småbarnspedagogik, men det har också ökat kvinnors möjligheter till sysselsättning och lett till en mer jämställd arbetsmarknad. Familjerna har haft friheten att välja den vårdform som passar just dem bäst.

Nu är denna rätt hotad. Regeringen föreslår att rätten till heldagsvård blir behovsprövad. Det medför att rätten till dagvård på mer än 20 timmar per vecka knyts till vårdnadshavarnas situation varför den inte är jämlik för alla barn. Enligt förslaget ska ett barn som inte annars har rätt till heldagsvård ändå kunna omfattas av rätten av sociala skäl, vilket gör att gruppindelningen lätt kan få sociala etiketter och barnens rätt i praktiken blir avhängig familjens socioekonomiska situation. Just detta var en vägande orsak till att rätten gjordes universell på 1990-talet.

Utgångspunkten i regeringens förslag är besparingar. I en så djupgående reform borde ledstjärnan dock vara barnets bästa. Man kan fråga sig vilka besparingar förslaget de facto medför – och till vilket pris. Regeringens kalkyler är mycket luddiga, vilket både Kommunförbundet och Finansministeriet lyft upp, och baserar sig delvis på över tio år gammal statistik. Den förra regeringen drog tillbaka en motsvarande reform uttryckligen eftersom besparingarna uteblev.

Otydliga besparingar – men tydliga inverkningar. Allt fler arbetsförhållanden är oregelbundna eller på viss tid – detta gäller framför allt unga kvinnor. Om rätten till dagvård inte är subjektiv blir det svårare att kombinera arbetsliv och familj. Om man väljer att stanna hemma skall det vara en följd av ett fritt val – inte föranlett av en oro för vårdens kvalitet eller kontinuitet. Annars riskerar resultatet vara minskad produktivitet och sannolikt ett stort steg tillbaka i fråga om jämställdhet på arbetsmarknaden. Och då uppnår vi knappast den konkurrenskraft vi så väl behöver.

För dagvårdsproducenterna innebär ett ökat antal halvdagsbarn ett svårt administrativt pussel då barn behöver vård olika tider. Förslaget innehåller ett otydligt löfte om att barn ska få behålla sin dagvårdsplats om deras situation ändras, men i praktiken blir det oklart om daghem som en följd tvingas reservera tilläggskapacitet eller utöka gruppstorlekarna på odefinierad tid. Privata producenter kan av lönsamhetsskäl välja att ta emot endast barn med rätt till heldagsvård eller vars föräldrar kan bekosta mellanskillnaden. Detta leder en ökad ojämlikhet mellan barn i den privata och offentliga vården, vilket medges i regeringens förslag.

Frågan om den subjektiva rätten till dagvård är ingalunda helt ny, men tidigare har liknande inskränkningar inte gjorts – och det av goda skäl. Att spara på barnen förlorar vi på, både ekonomiskt och socialt. Rätten till dagvård handlar inte bara om föräldrarnas rätt, utan även om barnens – det är frågan om barnens rätt till småbarnsfostran.

Vid besparingar måste också de långsiktiga verkningarna bedömas. Åtgärder som ställer barn i en ojämlik situation, som skapar ny, onödig byråkrati, som gör vår arbetsmarknad styvare och vars besparingar är små eller obefintliga – sådana ska vi inte göra. Det finns alternativ. Här borde regeringen tänka om – och tänka långsiktigt.

Sjökulla – opinion piece in Kirkkonummen Sanomat 22.2.2015

Harva hanke on puhututtanut kuntapäättäjiä niin paljon kuin Sjökullan oppimiskeskus. Käytännössä siinä on kysymys koululaajennuksen ja päiväkodin rakentamisesta jo olemassa olevan koulun yhteyteen.
Laajennettu Sjökulla on ensimmäinen uusi ruotsinkielinen koulu sitten 1970-luvun alun. Se on myös poliittisen kompromissin tulos, jota on riepoteltu mediassa mielin määrin. On puhuttu luksuskoulusta järven rannalla – välillä propagandamaisesti jopa alppimaisemista. Tosiasia on kuitenkin se, että kyseessä on ihan tavanomainen projekti. Oppimiskeskuksen rakentamisen tavoitteena on tehostaa opetustoimintaa keskittämällä pienissä yksiköissä tapahtuva opetus yhteen paikkaan.
Koko hankkeen kustannusarvio on alhaisempi kuin valtaosa viimeaikaisten koulu- ja päiväkotihankkeiden kustannusarvioista.
Oppimiskeskuksen rakentamista ennakoitiin sulkemalla  Evitskogin koulu  vuonna 2009. Lapset siirrettiin Sjökullaan odottamaan koulun peruskorjausta ja laajennusta. Uuden koulun oli määrä avata ovensa jo vuonna 2013. Neljä vuotta tilapäisjärjestelyjä ahtaissa oloissa on toki pitkä aika, mutta  sitä pidettiin silti vielä inhimillisenä.
Aikaa on kuitenkin vierähtänyt suunniteltua enemmän. Koulu ei valmistunut vuonna 2013, kuten oli suunniteltu, eikä rakentaminen ole vieläkään lähtenyt toden teolla käyntiin. Vaikka urakkasopimuksesta uupuu edelleen allekirjoitukset, rakentamiseen päästäneen tämän vuoden alkupuoliskolla.
Näillä näkymin Sjökullan oppimiskeskus valmistuu parin vuoden kuluttua. Tämä tarkoittaa yli 4 vuotta alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Tänä aikana moni lapsi on kulkenut esikoulusta yläasteelle tilapäisjärjestelyjen varassa. Tämä ei ole oikein, eikä tilanne ole kunnalle kunniaksi. Toivon, kuten moni pohjoiskirkkonummelainen lapsi ja vanhempi, että tämä hanke saadaan vietyä nyt vauhdilla maaliin.

Ehkäisevä lastensuojelutyö kannattaa

Kouluihin ja opetukseen suoraan heijastuva asia on lastensuojelu ja sen tila. Syrjäytyneiden lasten määrä on voimakkaassa kasvussa ja kuntatalouden huonon tilanteen takia ns. matalan kynnyksen palvelut ovat vaarassa. Näillä tarkoitetaan palveluita, joiden piiriin perheiden on helppo hakeutua heti ongelmien syntyvaiheessa. Valtionosuusjärjestelmään tulisi liittää mekanismeja, jotka palkitsevat kuntia matalan kynnyksen eli ehkäisevien palveluiden järjestämisestä. Konkreettinen esimerkki ehkäisevästä lastensuojeutyöstä on POP-raha, jonka kunnat saavat onnistuessaan pitämään koulujen luokkakoot inhimillisinä. Talonpoikaisjärki sanoo, että koulukiusaaminen ja muut lapseen negatiivisesti vaikuttavat ilmiöt on huomattavasti helpompi ehkäistä pienissä kuin isoissa luokissa.

Hyviä kokemuksia matalan kynnyksen palveluiden kehittämisestä on saatu esimerkisi Imatralla ja Porvoossa. Huostaanotettujen lasten määrä on saatu nopeaan laskuun palkkaamalla ehkäisevään perhetyöhön muutama ihminen lisää. Kun tiedämme, että yhden lapsen laitospaikka maksaa yhteiskunnalle 10 000 € / kk – pitkän ajan kustanusten lisäksi – on helppo todeta että ehkäisevä työ kannattaa.

Jos perhetyöntekijä onnistuu estämään kerran kahdessa vuodessa yhden lapsen päätymisen laitoskierteeseen, niin hän on jo tienannut palkkansa – sen lisäksi, että hän on jo tässä hetkessä vaikuttanut lapsen ja koko perheen hyvinvointin ja turvallisuuteen.

On osoitettu, että toiselle asteelle pääsy on nuorten työllistymisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Tästä syystä koulujärjestelmän tulisi kiinnittää suurta huomiota yläkoululaisten koulumenestykseen ja kaikin mahdollisin tavoin yrittää motivoida ja auttaa vaaravyöhykeessä olevia lapsia opinnoissaan.

Den som spar han betalar senare?

Kirkkonummella on ovat meneillään tiukimmat budjettineuvottelut pitkään aikaan. Veronkorotuksista huolimatta edessä on vaikeita päätöksiä. Mitä leikaita, mitä vähentää? Mitä investointeja toteuttaa, mitä siirtää? Mitä poistaa investointiohjelmasta kokonaan? Kuntatalouden tila on valitettavasti sellainen, että pitää löytyä kykyä priorisoida. Yksinkertainen ja yhteiskunnallisessa keskustelussa usein esitetty kysymys kuuluu, mikä säästö tuottaa aidosti säästöä, mikä säästö todellisuudessa lisää kuluja. Rakennusinvestointien kohdalla tarkastelu on kohtalaisen yksinkertaista, mutta palvelujen osalta tilanne on huomattavasti mutkikkaampi. Varsinkin perusturvan puolella on hyvin vaikea ennakoida säästöjen vaikutuksia tulevaisuuteen. Toivottavasti päätöksenteko peruturvakysymyksissä perustuu yhden vaalikauden yli ulottuvaan skenaarioon. Saatan kantaa ensimmäisen valtuustokauden edustajalle ominaista naiiviuden viittaa, mutta varsinkin lasten ja nuorten asioiden osalta en hevin luovu idealistisiltakaan kuulostavista tavoitteista.

Aikaisemmin syksyllä Kirkkonummella järjestettiin Emmi Wehka-ahon toimesta seminaari, joka pohti lastensuojelun työkalupalettia ja tilaa. Puhujia oli paikalla sekä Mannerheimin Lastensuojeluliitosta että Lastensuojelun keskusliitosta. Päällimmäisenä illasta jäi mieleen se, että matalan kynnyksen palvelut ovat äärimmäisen tehokkaita. Mitä nopeammin ongelmat huomataan, sen edullisempaa on niiden hoitaminen. Mitä helpompi ihmisten on hakea apua ongelmiinsa, sitä herkemmin sitä haetaan. Tämä tulisi muistaa sosiaalipalvelujen leikkauksista päätettäessä. Jos säästämme lastensuojelun matalan kynnyksen toiminnasta saatamme törmätä huimiin kustannuksiin tulevaisuudessa. Tähän meillä ei ole varaa väestön ikärakennekin huomioiden. Tästä on jopa laskelmia: jos investoidaan vauvavaiheessa riskiperheisiin 1 eur, se palautuu yhteisölle 6 eurona; koulukiusaamiseen puuttumisella “netotaan” 8 eur verran ja käytöshäiriöön investoimalla 84 eur (Viite: European Psychiatry 2012; 27: 68-80, hyvän ystäväni Linnea Karlssonin avustuksella löydettyä tietoa).

Tarvitsemme lähitulevaisuudessa kipeämmin kuin koskaan terveitä ja täysjärkisiä nuoria huolehtimaan ikääntyvistä vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Lasten ja nuorten asioita on käsiteltävä investointeina, ei kuluina. Eikä luonnollisesti ainoastaan taloudellisista, vaan myös inhimmillisistä syistä.  Jos ja kun perusturvan menoja pitää priorisoida, nämä ovat omalla asteikollani korkeimmalla.