Ajatuksia kansainvälisyydestä

Istun muurilla, joka on rakennettu mustista terävistä laavakivistä. Muuri liittyy valkoiseksi kalkittuun pieneen kivitaloon, jonka katolla kohoaa korkea kartiomainen savupiippu. Edessäni kadulla on joukko ihmisiä, jotka katsovat taakseen ja lähtevät yhtäkkiä juoksemaan kiljuen. Nurkan takaa ilmaantuu iso härkä, joka vetää perässään neljää miestä, jotka valkoisissa paidoissaan ja mustissa hatuissaan yrittävät köyden avulla hillitä ison härän hyökkäyksiä.

Selkäni takana avautuu kiviaitojen pieniin osiin pilkkoma ja sinisten hortensioiden koristama vihreä rinne, joka laskeutuessaan yhdistyy Atlanttiin. Maisema niin edessäni kuin takanani on jotain aivan muuta, kuin mihin olen kotona Kirkkonummella tottunut.

Olen 17-vuotias. Vain kuusi tuntia aikaisemmin olen laskeutunut lentokoneella Azorien saariryhmään kuuluvalle Terceiran saarelle keskelle Atlanttia. Vuosi on 1987.

Tällä saarella tulen asumaan portugalilaisessa perheessä kokonaisen vuoden ajan. Katson ympärilleni ja ymmärrän nopeasti, että vuosi tulee olemaan jotakin aika eksoottista.

”Sopeudu, Anders. Nauti ja sopeudu”, lausun mielessäni.

Minulle vuosi vaihto-oppilaana oli mullistava kokemus. Nykyperspektiivistä tarkasteltuna on helppo todeta, että se muutti elämäni.

Tuolla Azoreilla, kaukana manner-Euroopasta, asuin pienessä amerikkalaisten lahjoittamassa talossa, oikeastaan peltikontissa, johon oli muutama vuosi aikaisemmin tapahtuneen maanjäristyksen aiheuttaman tuhon seurauksena loihdittu nelihenkisen perheen koti. Tässä peltikontissa jaoin huoneeni kuuron veljeni ja käytännössä myös kanojen kanssa. Perhe oli sydämellinen. He jakoivat minulle kaikesta vähästään kaiken sen, minkä tarvitsin elääkseni turvallista elämää. Kävin koulua, sain ystäviä ja opin kielen.

Vaihto-oppilasvuoden aikana jouduin sopeutumaan itselleni täysin uudenlaiseen ympäristöön. Opin asioita, jotka ovat auttaneet minua vahvistamaan suhdettani omaa itseeni, muihin ihmisiin ja koko maailmaan. Kun tänä kesänä ensimmäistä kertaa 28 vuoteen palasin Azoreille tuntui, kun olisin siirtynyt ajassa taaksepäin. Kentällä meitä, vaimoani Iaa ja minua, vastassa oli liuta vanhoja ystäviäni. Kaikki yli kolmekymmentäviisi vuotta sitten kokemani palautui voimallisesti mieleeni. Koin tulevani kotiin. Toiseen kotiini.

Elämässä on monta vuoden pituista jaksoa. Jokainen niistä vaikuttaa meihin eri tavalla. Tätä vuotta edeltänyt vuosi ei minua juuri muuttanut. Tai sitä edeltävä. Vaihto-oppilasvuosi sen sijaan muutti kaiken.

Jätän tässä nyt tarkoituksella vertaamatta vaihto-oppilasvuottani sitä seuranneeseen vuoteen, josta muodostui elämääni mullistava siitäkin. Silloin tapasin vaimoni Ian – missäpä muualla kuin AFS:n kevätkokouksessa Turussa. Minä olin juuri palannut Azoreilta ja Ia puolestaan Australiasta.

Mutta nyt hetkeksi vielä siihen, miten vuosi Portugalissa ja Azoreilla heijastuu tähän päivään ja elämääni nyt, 35 vuotta myöhemmin.

Portugalin kieli avasi minulle oven latinankielisten maiden maailmaan. Portugalia osaavana omaksuin suhteellisen helposti espanjan kielen opiskeluvaihdossa ollessani Barcelonassa 90-luvun puolivälissä. Yhtä lailla matkaan tarttui italian kieli Udinessa, Italiassa opiskeluaikana työskennellessäni. Nyt EU-ministerinä olen aloittamassa ranskan kielen opinnot, sillä ranska on EU-kielenä minulle melkeinpä välttämätön.

Ja vaikka kielitaitoa voisi äkkiseltään pitää funktionaalisena hyötynä, omakohtaiset kokemukset ovat vakuuttaneet minut siitä, että kieli on tie kulttuurin ytimeen. Se, että puhut toisen ihmisen kieltä, kertoo siitä, että välität. Se kertoo halusta tutustua toiseen ihmiseen ja hänen taustaansa.

Tiedän kokemuksesta, että on aivan eri asia neuvotella EU-kokouksessa espanjalaisen kanssa EU:n rahoituksesta, kun hänelle välittyy viesti siitä, että tunnet ja arvostat hänen tapojaan, kieltään ja kulttuuriaan. Google translate pystyy teknisiin suorituksiin, mutta se ei pysty koskaan korvaamaan sitä empatiaa, joka yhdistää ja lähentää ihmisiä.

Tapasin viime viikolla EU-parlamentin puhemiehen Roberta Metsolan. Puhuimme yhteisistä kokemuksistamme ja erityisesti EU:n kruununjalokivestä Erasmus-vaihdosta. Se sai molemmat meistä hymyilemään. Erasmus-vaihto on asia, joka on niin positiivinen kuin joku asia vain voi olla. Ohjelma, joka rakentaa siltoja ja ymmärrystä Euroopan kansojen välille.

Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Eurooppa olisi huomattavasti parempi ja dynaamisempi paikka, jos Erasmus-vaihto-opiskelijoiden määrä moninkertaistettaisiin. Tai jos sama tehtäisiin AFS-vaihto-oppilaiden osalta. Tässä onkin se vaihtariuden hienouden syvin ydin: toisista kulttuureista ja ihmisistä oppiminen rakentaa ystävyyttä ja ymmärrystä – ja sen kautta mahdollisuuksia toimia yhdessä yhteisten päämäärien eteen.

Vaihto-oppilaaksi lähteminen ei taida olla enää ihan yhtä suosittua kuin 35 vuotta sitten. Ehkä kysymys on siitä, että nykyään suurempi osa  nuorista ihmisistä saa tilaisuuden matkustaa lomilla kaukaisiinkin maihin. Kun itse lähdin vaihto-oppilaaksi, olin matkustanut vain vähän. Lentoni Azoreille oli yksi ensimmäisiä lentomatkoistani. Ne maat, joissa olin ollut, olivat laskettavissa yhden käden sormilla.

Mutta kysymys kuuluu: Voiko lomamatkaa verrata vaihto-oppilasvuoteen? Lomamatka on irtiotto arjesta, kun taas vaihto-oppilasvuosi on arkea, se on täynnä arkisia askareita eli ihan tavallista elämää. Järisyttäviä kokemuksia, mutta myös tylsistymistä ja koti-ikävää.

Koronan aikana Erasmus vaihto-oppilaiden määrä romahti, emmekä ole vieläkään päässeet takaisin sitä edeltäneelle tasolle. Kansainvälisyyden spektri tuntuu kapenevan muutenkin. Kieliä opiskellaan yhä vähemmän ja kaikki tuntuivat ajattelevan pärjäävänsä lingua francalla eli englannilla.

Itse väitän, etteivät lomamatkat tai virtuaalipelaaminen ole monipuolista kansainvälisyyttä. Samaan aikaan kohtaamme globaaleja haasteita, jotka on ratkaistava yhdessä, yli maa- ja kulttuurirajojen. Populismin ja polarisaation sijaan tarvitsemmekin kipeästi Martti Ahtisaaren kaltaisia maailmankansalaisia. Juuri sellaisten kasvattamisessa AFS:llä on tärkeä rooli.

Erilaisuuden ja kansainvälisyyden ymmärtäminen vaatii oman kokemukseni mukaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle astumista. Se edellyttää myös sitä, että sietää epävarmuutta. Kansainvälisyys on erilaisuuden hyväksymistä. Ja vielä tarkemmin ilmaistuna: se on kykyä nähdä arvoa erilaisuudessa.

Kun istuin kivimuurilla pienessä kylässä, Terceiran saarella, ymmärsin, että edessä oleva vuosi tulisi olemaan jotain aivan muuta kuin turvallinen tuttu elämä kotonani Kirkkonummella. Päätin tietoisesti ottaa vastaan kaiken, mikä eteen tulee. Päätin tietoisesti olla utelias ja rohkea. Antaa tilaa odottamattomalle pelon sijaan.

Kerron toisen kokemuksen elämästämme.

Seitsemän vuotta sitten kotiimme tuli 16-vuotias poika Colombiasta, Santiago. Santiago oli – ja on – äärimmäisen lahjakas nuori mies, joka oli jo ennen vaihto-oppilaaksi lähtemistään valmistunut ylioppilaaksi – kaksi vuotta vuosikurssiaan nopeammin. Hän valmistui maan parhaiden joukossa, minkä johdosta Kolumbian presidentti myönsi hänelle avokätisen stipendin sekä opiskelupaikan Bogotan yliopistossa.

Santiagolla oli siis edessään valmis polku suoraan yliopistoon. Hän koki kuitenkin, että ymmärsi maailmaa vielä liian kapeasti ja halusi siksi kansainvälistyä, nähdä maailmaa. Hän oli kuullut Suomesta. Maasta, jossa yhteiskunta toimii ja jossa on ensiluokkainen koulujärjestelmä. Hän ajatteli, että voisi oppia Suomesta asioita, joita hän sittemmin voisi hyödyntää Kolumbian hyväksi.

Ja oli hänellä muitakin tavoitteita. Hän oli jo 16-vuotiaana lahjakas matemaatikko, Kolumbian matematiikkamaajoukkueen jäsen. Vaatimattomana tavoitteenaan hänellä oli jonakin kauniina päivänä voittaa Nobelin fysiikan palkinto.

Mutta ensin hän halusi siis oppia lisää siitä, miten maailma muualla toimii.

Santiago tuli perheeseemme, sai ystäviä, oppi ruotsin kielen ja menestyi koulussa. Keväällä hänen päässään syntyi ajatus: Mitäpä jos hän jäisi sittenkin opiskelemaan Suomeen? Eurooppa tarjoaisi ehkä Kolumbiaa paremman pohjan kansainväliselle tutkijan uralle.

Me iloitsimme Santiagon innostuksesta ja kävimme hänen kanssaan Helsingin yliopistossa fysiikan laitoksen dekaanin juttusilla. Dekaani tunnisti nopeasti Santiagon lahjakkuuden, joka oli ilmeistä. Koska englanninkielistä batchelor-ohjelmaa ei silloin vielä ollut, dekaani kertoi, että he ottavat hänet avosylin vastaan, mutta että hänen tulisi ensin suorittaa opintoja muutaman kuukauden ajan avoimessa yliopistossa tullakseen sitten näyttöjen pohjalta hyväksytyksi tutkinto-opiskelijaksi.

Me tietenkin ajattelimme, että tämä oli hyvä suunnitelma. Mutta migri ajatteli toisin.

Santiago ei saanut oleskelulupaa ja Helsingin yliopiston sijaan hän pääsi korkeilla pisteillä Lundin yliopistoon opiskelemaan. Tällä hetkellä hän kehittää kvanttitietokoneiden algoritmeja Munchenissä

Suomi ei Santiagon kohdalla nähnyt kansainvälisyyttä voimavarana, mikä jätti minuun jäljen. Pettymykseni voimalla teen kaikkeni edistääkseni erilaisia vaihto-ohjelmia ja kansainvälisiä tutkintoja.

Kansainvälisyyteen tulee kasvaa. Kansainvälistymisessä tulee uskaltaa nähdä mahdollisuuksia riskien sijaan. Me tarvitsemme, maailma tarvitsee, yhä enemmän martti ahtisaaria.

Kerroin alussa ensimmäisestä iltapäivästäni vaihto-oppilaana. Kerroin, miltä pienen azorialaisen kylän jokavuotisen juhlan aloittava tourada a corda, härkäjuoksu, kadulla näytti.

Näiden juhlien, joita pienellä saarella oli kymmeniä kesän aikana, katukuvaan kuului myös fado ao desafio -nimistä perinteistä laulua laulava miesduo. Oma vaihto-oppilasisäni muodosti yhden duon toisen puoliskon. Hän oli todellinen mestarilaulaja, jonka koko saari tunsi.

Fado ao desafiossa kaksi miestä laulaa improvisoiden fadoa toisilleen.  Kyseessä on eräänlainen azorilainen versio ”rap battlestä”, eräänlainen kukkotaistelu. Toista laulajaa kuunnellaan, hänen sanomaansa tulkitaan, ja sitten jatketaan hänen aloittamastaan ajatuksesta – tai lähdetään väittelemään hänen kanssaan. Kaksi erilaista laulua muuttuu yhdeksi. Ellei toinen laulaja kuuntele toista, niin kokonaisuudesta ei tule mitään. Ellei toinen ymmärrä toisen sanomaa, niin laulusta tulee puuroa. Laulajien pitää siis uskaltaa kuunnella, ymmärtää ja heittäytyä. Viedä keskustelu uusille tuntemattomille urille.

Vaihto-oppilaskokemuksessa – niin isäntäperheenä kuin vaihto-oppilaana olemisessa – on kyse pitkälti samasta asiasta: kuuntelemisesta, ymmärtämisestä ja heittäytymisestä.

Tällä hetkellä elämäämme rikastuttaa Indonesiasta meille tullut Aesha (joka myös on tänään täällä läsnä). Hän on uskaltanut heittäytyä uuteen seikkailuun jättäessään vuodeksi taakseen tutun ja lämpimän kotiseutunsa Acehin. Acehin, jonne Martti Ahtisaari neuvotteli rauhan 2000-luvun puolivälissä, juuri ennen Aeshan syntymää. Me taas olemme uskaltaneet perheenä heittäytyä uuteen ottamalla Aeshan perheemme jäseneksi. Uskokaa tai älkää, emme aavistaneetkaan, miten vähän tiedämme musliminuoren arjesta

Haluan onnitella 75-vuotiasta AFS:ää ja kiittää järjestöä niistä lukemattomista elämää mullistavista kokemuksista, joita se on tarjonnut niin minulle, vaimolleni, lapsillemme kuin koko perheellemme.

(Puhe AFS Intercultural Programs Finland 75-vuotistilaisuudessa 25.11.2023)