Adlercreutz: Lukioon pyrkiminen lukuaineiden keskiarvon pohjalta vanhanaikaista

”Everything we teach should be different from machines. If we do not change the way we teach, 30 years from now we will be in trouble”.

Viikon päästä lukion aloittavan nuoren odotetaan tietävän, mihin hän aikoo tulevaisuudessa pyrkiä opiskelemaan. Lukion ainevalinnat ohjaavat ylioppilaskirjoituksia ja ylioppilastodistus taas avaa ovet yliopistoihin – joko helpommin tai vaivalloisemmin riippuen siitä, miltä kokelaan todistus näyttää ja mistä aineista se muodostuu. Nämä ovat ovia, jotka avataan tai suljetaan yhä nuorempina.

Jos ylioppilaaksi valmistuttuaan erehtyy avaamaan väärän oven, niin uran vaihtoa on vaikeutettu ottamalla käyttöön ensisijaisuusjärjestelmä, joka tarkoittaa sitä, että ensimmäinen opiskelupaikka irtoaa seuraavaa helpommin. Huomaan kysyväni itseltäni Hem och Skola -järjestön puheenjohtajana ja viiden lapsen isänä, onko tämä menettely kohtuullinen. Voimmeko vaatia, että 18-vuotias tietää heti ylioppilaaksi kirjoitettuaan, mitä haluaa opiskella? Tai mikä vielä kriittisempää: pitäisikö 15-vuotias lukioon pyrkivän tietää tämä? Ja lisäksi: Emmekö enää usko yleissivistykseen ja poikkitieteelliseen osaamiseen vaikeuttaessamme useamman alan opiskelua?

Mitä me tiedämme tulevaisuuden haasteista? Lienee selvää, että korkea koulutustaso tulee ratkaisemaan menestymisemme niin yksilötasolla kuin valtion tasolla myös tulevaisuudessa. Mutta mitä koulutukselta oikeasti kaivataan?

Opetusministeri Li Andersson herätti hiljattain keskustelua matematiikan painoarvosta ylioppilastutkinnossa ja yliopistojen sisäänpääsyvaatimuksissa. Keskustelu on olennainen ja ajankohtainen monestakin syystä. Voimme hyvällä syyllä olettaa, että tekoäly mullistaa työn sisällön ja sen tekemisen tavat tulevaisuudessa; ihan kuten tietotekniikan käyttö teki 80-luvulla. Tuolloin meitä ohjanneiden opinnonohjaajien olisi ollut mahdotonta aavistaa, että työpaikat täyttyisivät jo lähitulevaisuudessa tekoälyn etiikan tutkijoista, tunnekouluttajista, palvelumuotoilijoista tai henkilöstötuottavuuden asiantuntijoista.

Ali Baban perustaja Jack Ma totesi hiljattain World Economic Forumissa, että ”Everything we teach should be different from machines. If we do not change the way we teach, 30 years from now we will be in trouble”. Toisin sanoen, meidän tulisi opettaa sitä, mikä erottaa meitä koneista. Ja meidän tulisi nähdä muutoksen tarve nyt.

On itsestään selvää, että esimerkiksi matematiikka kehittää loogista ajattelukykyä ja että luonnontieteiden opiskeluun sisältyy paljon luovuutta edellyttäviä elementtejä. Samalla on kuitenkin todettava, että kouluissamme aliarvostetaan tällä hetkellä aineita, jotka kehittävät myös merkittävällä tavalla tunneälyä, elämänhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Tällaisia aineita ovat esimerkiksi kuvataide, kotitalous, käsityöt, liikunta ja musiikki.

Opiskelupaikkoja jaettaessa näissä edellä mainituissa aineissa suoriutumista ei huomioida, vaikka ne kehittävät merkittävällä tavalla tulevaisuudessa vaadittavia taitoja, kuten juuri elämänhallintaa, itsensä ilmaisua, tunneälyä ja moniaistillista tulkintaa. Ne 15-vuotiaat, jotka keväällä hakivat lukioihin eivät siis hyötyneet millään tavalla siitä, että he olivat osoittaneet näissä aineissa innostusta, luovuutta, tiimihenkeä tai sitkeyttä. Tai mahdollisesti luoneet jopa jotakin aivan uutta.

Tiedostaen sen, että näissä aineissa yhteismitallinen menestymisen arviointi on muita aineita vaikeampaa, haluaisin herättää laajemmin keskustelua niiden roolista tulevaisuuteen valmentavina aineina – sekä opetuksen määristä päätettäessä että näiden aineiden huomioimisesta opiskelemaan pyrittäessä. Väitän siis, että lukuaineiden keskiarvosta puhuminen saattaa olla vanhanaikaista maailmassa, jossa tavoitteena on nimenomaan edistää taitoja, jotka erottavat meidät koneista.

Aivan keskustelun ytimessä tulisi olla myös huoli siitä, ettei kehittyvän lapsen ja nuoren pitäisi joutua tekemään loppuelämää ohjaavia päätöksiä liian aikaisin. Suomalaisen koulun vahvuus on jo pitkään ollut leikin merkityksen tunnustaminen oppimisessa sekä yleissivistyksen arvostus. Toivoisin, että suomalainen koululaitos tekisi jatkossakin kansainvälisesti uraauurtavaa työtä siinä, että lapset saisivat kasvaa luoviksi ja muut huomioiviksi aikuisiksi leikkimällä oppien ja turhista paineista vapaina. Tämä ei sulje pois tervettä kilpailuhenkisyyttä ja kunnianhimoa, jolla niilläkin on rooli aikuiseksi kasvamisessa.