Harry Lunabba : Pojat, joita ei oteta vakavasti

Minulla on tapana aloittaa nuorten kanssa tekemäni haastattelut keskustelemalla ensin tutkimuseettisistä kysymyksistä. Näin varmistun siitä, että nuoret ymmärtävät, että tutkimushaastatteluun osallistuminen on aina vapaaehtoista. Niin tein myös haastatellessani Peetua ja Santtua, kahta 14-vuotiasta poikaa, jotka kohtasin eräässä yläkoulussa kerätessäni aineistoa väitöskirjatutkimustani varten. Kun olimme keskustelleet tutkimusetiikasta, esitin pojille kysymyksen: osallistuivatko he haastatteluun vapaaehtoisesti? Peetu vastasi myönteisesti, kuten olettaa saattaa. Santtu puolestaan antoi yllättäen kielteisen vastauksen, johon hän vielä lisäsi, että olin pakottanut heidät osallistumaan!

Olen kirjoittanut tutkimusartikkelin, jossa tarkastelen yksityiskohtaisemmin, miten tulkitsin Santun ja Peetun vastauksia. Artikkelini loppupäätelmä oli, että Santun vastaus ”sinä pakotit meidät” oli vitsiksi tarkoitettu. Analyysini ei rajoittunut ainoastaan haastattelun alkuvaiheen tarkasteluun, vaan pohdin myös, miten haastattelu ja kohtaamisemme ilmapiiri kehittyi keskustelumme edetessä.

Santtu perui haastattelun aikana väitteensä haastatteluun pakottamisesta, mutta päätelmäni kannalta vielä keskeisempi havainto oli, miten keskusteluamme ympäröinyt tunneilmapiiri muuttui haastattelun edetessä. Keskustellessani murrosikäisten poikien kanssa yläkoulussa oli melko tavallista, että haastattelun aluksi pojat vitsailivat pitkään ja kysymyksilleni naureskeltiin. Mutta lähes joka kerran haastattelu saavutti myös toisenlaisen vaiheen, missä vakavoiduttiin jonkin asian äärelle. Poikien puhe muuttui pehmeämmäksi ja hitaammaksi. He kuuntelivat tarkemmin ja tunnelma vakavoitui.

Tässä vaiheessa pystyin myös esittämään haastateltavilleni tutkimukseni keskeisimpiä kysymyksiä: Minkälaiseksi pojat kokevat väitetyn poikakriisin? Miten he kokevat tulevansa kohdatuiksi koulussa? Ja kenen aikuisen puoleen pojat kääntyvät, jos he kohtaavat vaikeuksia? Tässä vaiheessa sain myös Santulta myönteistä palautetta siitä, että noin neljän kuukauden kenttätyön aikana olin osoittanut ymmärtäväni, mikä on huumoria ja mikä ei.

Peetun ja Santun sekä lukemattomien muiden poikien kanssa käymieni keskustelujen myötä olen alkanut epäillä, että pojat saavat aivan liian harvoin tilaisuuden vakavaan keskusteluun aikuisen kanssa.

Moni haastattelemani poika kertoi, että keskustelut kanssani olivat olleet aika ainutlaatuisia; se, että tiedustelin heidän mielipidettään merkittäviin asioihin ja odotin heiltä kunnon vastauksia, oli jotakin, mitä he eivät yleensä arjessaan kokeneet.

Tutkijat Stephen Frosh, Ann Phoenix ja Rob Pattman ovat tehneet samansuuntaisia havaintoja. Kirjassaan Young Masculinities he kuvaavat, miten opettajat ja muut aikuiset varoittivat tutkijoita siitä, etteivät pojat kykenisi pitkiin tutkimushaastatteluihin. Tutkimuksen tulokset todistivat kuitenkin muuta: pojat viihtyivät haastattelutilanteissa hyvin. Haastatteluissa kävi myös ilmi, että pojilla oli ollut harvoin tilaisuus syvälliseen ja vakavaan keskusteluun aikuisten kanssa.

Ehkä vakavat keskustelut ovat juuri sitä, mitä moni poika tarvitsisi ja mistä moni poika hyötyisi. Kriittisessä poikatutkimuksessa mainitaan usein ”pojat ovat poikia” -asetelma, jolla viitataan aikuisten tapaan ohittaa poikien kohtaamat haasteet luonnollisina ja ohimenevinä, pojille tyypillisenä ilmiönä. Jonakin, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Vaikka Pisa-tutkimukset osoittavat kerran toisensa jälkeen, että kouluissamme on paljon poikia, joiden koulukäynti ei oikein suju, hyvinvointiyhteiskuntamme ei ole vakavissaan puuttunut poikien koulukäyntihaasteisiin ja hiljentynyt pohtimaan, miten poikien ilmeisiä kouluhaasteita tulisi kohdata!

Vakavat keskustelut eivät ehkä auta poikien kaikkiin haasteisiin, mutta niiden avulla voitaisiin ehkä muuttaa ”pojat on poikia” -asetelmaa. Pojat eivät ole vain poikia, vaan haavoittuvia yksilöitä, joilla on joskus vakaviakin huolia, joihin pitäisi suhtautua asian vaatimalla vakavuudella.

Poikien kohtaaminen voi olla haastavaa, eivätkä vakavat keskustelut synny itsestään. Tie tällaiseen keskusteluun voi olla kivinen, kuoppainen ja vaikea. Mutta poikien sielunmaiseman vakava ja syvällinen tarkastelu on mahdollista. Siellä ääni on pehmeämpi, puhe on hitaampaa ja kuuntelu intensiivisempää. Siellä voidaan myös löytää keinoja poikien auttamiseksi.

xx§