Me elämme yhdessä maailman turvallisimmista maista. Me olemme sitoutuneet kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Me olemme perinteisesti luottaneet toisiimme ja viranomaisiin. Meillä on vahva demokratia ja vahvat demokraattiset instituutiot. Olemme vannoneet oikeusvaltion nimeen.

Kaikesta tästä huolimatta tuntuu siltä, että emme pysty keskustelemaan asiallisesti tai päättämään siitä, miten meidän tulisi toimia al-Holin vankileirillä olevien 30 lapsen kotiuttamisen suhteen. Tai siitä, miten meidän pitäisi käsitellä heidän vastuuttomasti toimineita ja mahdollisesti rikoksiin syyllistyneitä äitejään. 

En ole halunnut osallistua aiemmin aiheesta kirjoitteluun, sillä olen kokenut, että tilannetta käytetään puoluepoliittisiin tarkoituksiin. Nyt en voi enää olla kommentoimatta asiaa, sillä sosiaalisen median rikkonaisten kommenttien pohjalta alkaa olla mahdotonta luoda tilanteesta ehjää kokonaiskuvaa. Tämä on yritys luoda sellainen.

Kysymyksestä, jonka tulisi ensisijaisesti olla moraalinen ja juridinen, on tullut poliittinen. Siitä on tullut kysymys, jota pyritään ratkaisemaan sosiaalisessa mediassa tapahtuvilla huutoäänestyksillä. Näin ei voi toimia. Meidän pitää pystyä parempaan. Päätöksen ei pitäisi olla kaltaisellemme oikeusvaltiolle vaikea.

Lasten osalta kysymys on juridisessa mielessä helposti ratkaistava. Aivan kuten oikeuskansleri Pöysti on todennut, meidän tulee kaikissa tilanteissa huolehtia lasten hyvinvoinnista. Tässä ei tarjota vaihtoehtoja. Jos suomalaisia lapsia uhkaa vaara – ja tässä tapauksessa lapset ovat pääasiassa hyvin pieniä – olemme velvoitettuja auttamaan heitä. Mitä ikinä lasten vanhemmat ovat tehneet tai jättäneet tekemättä, ei ole lasten vika tai valinta. 

Äitien osalta tilanne on juridisesti monimutkaisempi. Poliittisessa keskustelussa näkyvä eripura ammentaa kysymyksestä: Onko oikein pelastaa naisia, joita kohtaan emme pysty tuntemaan sympatiaa? Eikö meidän tulisi jättää oman onnensa nojaan sellaiset henkilöt, jotka ovat valinneet väärän puolen ja jotka ovat mahdollisesti  liittoutuneet aikamme ehkä hirveimmän hallinnon kanssa?

Lähtökohta on aina se, että lapsella on oikeus vanhempiinsa. Myös tapauksissa, joissa on kiistatonta, että vanhemmat ovat toimineet lasten etujen vastaisesti. Juuri tästä syystä Suomen oikeuslaitos mahdollistaa sen, että lapset saavat tavata vangittuina olevia vanhempiaan tasaisin väliajoin. Myös silloin kun vanhemmat ovat rikollisia, jopa murhaajia, lainsäädäntömme antaa lapsen ja vanhemman väliselle siteelle suuren arvon.  

Me voimme huostaanottaa lapset. Mutta sitäkään päätöstä emme mitä ilmeisimmin voi tehdä lasten ja vanhempien ollessa Suomen rajojen ulkopuolella. 

Me asumme oikeusvaltiossa. Oikeusvaltio perustuu tiettyihin perustavaa laatua olevin periaatteisiin. Tämä johtaa siihen, että olemme joskus pakotettuja tekemään hankalia päätöksiä. Jos noudatamme oikeusvaltion periaatteita valikoivasti, se rapautuu. Ihmisoikeudet eivät ainoastaan koske heitä, josta me pidämme, vaan myös heitä, joista emme pidä. Tai joita saatamme jopa vihata.

Kaikesta kirjoittamastani johtuen minun on vaikea nähdä tässä asiassa mitään muuta ratkaisua kuin sen, että pelastamme lapset. Ja jos äidit siinä tapauksessa haluavat mukaan, niin myös heidät. On vaikea nähdä että olisi lain puitteissa mahdollista toimia toisin. Toimimalla näin estämme myös lisäradikalisoitumisen ja mahdollistamme lasten ja aikuisten kuntoutuksen ja asettamisen oikeusvastuuseen.

Mutta palataan vielä terroristiuhkaan: miksi toisimme tänne tieten tahtoen ihmisiä, joilla on mitä suurimmalla todennäköisyydellä jihandistisympatioita?

Kurdit tekivät meille kaikille suuren palveluksen kukistaessaan Isiksen. Nyt heitä rasittaa al-Holin, 70 000 ihmisen vankilan ylläpitäminen.

al-Hol ei tule säilymään ikuisesti. Se tilanne, joka vallitsee tänään, ei ole missään nimessä staattinen. al-Hol olisi voinut hajota jo Turkin hyökkäyksen seurauksena ja on varmaa, että se tulee jonain päivänä purkautumaan. Mitä vaikutuksia leirin purkautumisella on turvallisuuteen? Mitä riskejä on siinä, että ihmiset, jotka ovat radikalisoituneet lisää, pääsevät vapaalle jalalle ja pystyvät mahdollisesti suunnittelemaan hyökkäyksiä niitä maita kohtaan, jotka eivät ole heitä auttaneet? 

On huomionarvoista, kuten terrorismitutkija Leena Malkki on todennut, että se, ettemme tee mitään, sisältää myös riskejä. 

Jos otamme Suomeen 1-11 aikuista – ja on syytä muistaa, että kurdit eivät halua päästää Suomeen heitä, joita epäillään rikoksista – tiedämme missä he ovat ja mitä he tekevät. Voimme myös asettaa heidät vastuuseen teoistaan. Todistusaineiston kerääminen ei tule olemaan helppoa, mutta vaihtoehtona on, että nämä ihmiset eivät joudu teoistaan lainkaan vastuuseen. 

Ajatus kansainvälisestä tuomioistuimesta ei ole realistinen. Tästä on näyttöä esimerkiksi Ruandan tapauksessa.

Me olemme aikaisemmin ottaneet vastaan ihmisiä, jotka ovat toimineet vierastaistelijoina (ja nythän ei ole kyse heistä, vaan heidän leskistään). Meillä on olemassa toimintatapoja tällaisten tapausten hoitamiseksi. Meillä on olemassa myös kokemusperäistä tietoa ja menetelmiä esimerkiksi lapsisotilaiden kuntouttamisesta. Olen vakuuttunut siitä, että oikeuslaitoksemme, poliisi, sosiaalitoimi, lastensuojelu ja suojelupoliisi pystyvät hoitamaan korkeintaan 11 aikuisen ja 30 lapsen paluun tavalla, joka ei uhkaa kansalaistamme turvallisuutta. Tosin ei sovi unohtaa myöskään sitä, että nämä tahot tarvitsevat työssään onnistuakseen tukea koko kansalta. Vihamielinen ilmapiiri ei edesauta työtä, vaan tekee siitä päinvastoin todella vaikeaa.

Viime kädessä on kysymys tästä: Luotammeko oikeusjärjestelmäämme? Luotammeko poliisiin ja viranomaisiimme? Onko oikeusvaltio jotain, jota haluamme suojella? 

Itse haluan vastata näihin kysymyksiin myönteisesti ja toivon että pystymme tekemään päätöksen, joka vihdoinkin ratkaisee tämän ongelman niin, että pystymme keskittymään täysipainoisesti talouteen, työllisyyteen, koulutukseen ja ilmastoon liittyvien haasteiden ratkomiseen.