Novos desenhos de segurança e defesa: o caso da Finlândia

(In English: here )

Muitas coisas aconteceram em pouco mais de um ano. No meu país natal, a Finlândia, foi destruído um alicerce básico da política de segurança. A Finlândia já não é um país neutro, nem sequer um país não alinhado, mas um membro da NATO. Esta é uma situação que muito poucos finlandeses teriam pensado ser possível há apenas dois anos, mas que agora é uma realidade e um facto evidente que ninguém põe em causa.

A Finlândia e Portugal são dois pequenos países situados em extremos opostos do continente europeu. Somos ambos vizinhos de um país maior. Somos ambos irmãos mais pequenos desse vizinho maior. Mas num aspeto somos muito diferentes.

Enquanto Portugal tem o Atlântico ao longo da sua fronteira, a Finlândia tem a Rússia. Isso teve um impacto profundo no nosso sentimento de segurança e na nossa abordagem à política externa.

Quando, há cerca de quinze anos, perguntaram ao antigo Ministro da Defesa finlandês, Häkämies, qual era o maior desafio da Finlândia em termos de segurança, ele respondeu que havia três desafios:

”A Rússia, a Rússia e a Rússia”.

Há quinze anos, esta declaração deu que falar. Chegou mesmo a suscitar algumas críticas, especialmente do lado esquerdo do espetro político finlandês.

Hoje em dia, é vista como uma franca exposição dos factos. É esse o nosso desafio e, no que respeita à segurança, a nossa única ameaça militar.

Irei falar sobre a situação atual, mas para chegar a esse ponto quero recuar um pouco na história. Falarei sobre os antecedentes do desenvolvimento da Finlândia, como se formou o nosso sentimento de segurança, que factos e acontecimentos históricos conduziram à nossa abordagem. Como nos libertámos gradualmente do trauma pós-guerra, como a Finlândia se aproximou do Ocidente – porque tem sido um processo lento e não totalmente fácil.

Falarei sobre o nosso conceito de segurança e sobre como difere das soluções de segurança de outros países. Falarei sobre o pensamento por trás dele.

E, no final, abordarei as razões que acabaram por levar a Finlândia e, espero, também a Suécia a se tornarem membros da NATO. O que significa a guerra na Ucrânia para a Europa e para o mundo e como desafia a visão que temos da nossa posição no mundo. Como deve ser encarada a segurança na Europa, qual é a nossa maior ameaça e como podemos sair desta crise com um melhor conhecimento da realidade.

Porque verdade seja dita, caros amigos, nós, europeus, fomos mais do que ingénuos durante demasiado tempo.

Há momentos que definem uma nação. No caso da Finlândia, é fácil perceber qual foi esse momento.

Falarei da guerra na Ucrânia mais adiante, mas há razões para a guerra ter tido uma tão grande repercussão na população finlandesa.

A trinta de novembro de mil novecentos e trinta e nove, a Finlândia foi atacada pela União Soviética, numa guerra que se previa muito curta e rápida. Shostakovich já havia composto uma peça musical para ser apresentada em Helsínquia alguns dias após o ataque. Estaline pensou que o Exército Vermelho poderia marchar sem contestação até à nossa capital e que os soviéticos seriam recebidos como libertadores e amigos.

Tal como Putin pensou que seria bem recebido em Kiev após apenas três dias de combates.

Não foi esse o acolhimento que teve.

A Finlândia lutou durante cento e cinco dias na chamada Guerra de Inverno. Foi o único país que lutou contra os soviéticos e que não foi invadido e conquistado.

A Finlândia teve de ceder algum território, mas as perdas do lado soviético foram tão dramáticas que Estaline aceitou celebrar um acordo de paz com os finlandeses.

A Guerra de Inverno ensinou-nos, a nós, finlandeses, que a Rússia é uma ameaça, que não se pode confiar nela, que tem ambições imperiais, e que temos – e somos capazes – de nos defender. As alianças são uma coisa boa, mas, no fim de contas, cada país tem de cuidar de si próprio. É uma questão de economia, de defesa, de produção, de educação e, acima de tudo, de cooperação.

Essa lição tem sido a base do pensamento finlandês em matéria de segurança desde então.

Depois da guerra, a Finlândia passou por momentos muito difíceis. Éramos independentes, mas estávamos claramente sob influência soviética. Havia uma necessidade pragmática de manter boas relações com o nosso vizinho de Leste, o que não era totalmente desprovido de benefícios. A Finlândia tinha muitas relações comerciais bilaterais com a União Soviética, mas, por outro lado, a nossa liberdade de circulação na esfera internacional era limitada.

Balançávamos entre o Ocidente e o Leste, sendo lentamente empurrados para o lado ocidental.

Quando a NATO foi formada em mil novecentos e quarenta e nove, ficou claro que a Finlândia não se tornaria membro. Mas a Suécia também não. A Suécia ficou de fora da NATO devido à sua longa história de neutralidade, mas também por lealdade para com a Finlândia. Se tivéssemos ficado sozinhos ao lado do urso soviético, a história poderia ter tido um desfecho diferente.

Mas, lentamente, fomos avançando em direção ao ocidente. Em mil novecentos e cinquenta e cinco, a Finlândia tornou-se membro do Conselho Nórdico. Em mil novecentos e sessenta e um, a Finlândia celebrou um acordo de comércio livre com a EFTA. Em mil novecentos e setenta e três, assinámos um acordo de comércio livre com a Comunidade Europeia e, em mil novecentos e oitenta e seis, aderimos à EFTA.

Tudo isto aconteceu numa altura em que a abordagem finlandesa era vista por muitos como excessivamente pragmática. Cunhou-se o termo ”finlandisierung”, ”finlandização”.

Equilibrámo-nos por uma questão de sobrevivência, tentando manter relações amigáveis com a União Soviética e, ao mesmo tempo, evoluir para um país ocidental orientado para o mercado.

Lembro-me claramente de como nos sentíamos um pouco envergonhados com o epíteto de ”finlandização”. Quando vim para Angra, em mil novecentos e oitenta e sete, com dezassete anos, já tinha pensado muito sobre o assunto e tinha todas as respostas na ponta da língua para o caso de alguém me perguntar.

Bem, ninguém perguntou.

E a era da finlandização terminou mais cedo do que muitos pensavam.

O colapso da União Soviética mudou a História. Não acabou com ela, como pensava Francis Fukuyama no seu livro de mil novecentos e noventa e dois, mas mudou-a.

E isso também levou a Finlândia a dar os derradeiros passos necessários à sua plena integração no contexto da Europa Ocidental.

Tornámo-nos membros da União Europeia em mil novecentos e noventa e cinco, após um referendo nacional bastante renhido. Para mim, para muitos finlandeses, foi um grande passo em termos emocionais. Desde então, a Finlândia tem sido um dos países mais favoráveis à União Europeia dentro da própria União. Apesar de, durante uma grande parte da nossa adesão, termos sido um contribuinte líquido do ponto de vista económico.

Mas voltemos à segurança. Foram esses acontecimentos que moldaram o nosso conceito de segurança. Confiar em si próprio, estar pronto, estar preparado.

A Finlândia tem uma população de cinco vírgula cinco milhões de habitantes. Temos um exército de duzentos e setenta mil soldados em tempo de guerra e uma reserva de quase um milhão. Temos a maior artilharia da Europa. As nossas forças armadas são mais poderosas do que as da maioria dos países europeus.

E isto não é de agora. O serviço militar obrigatório foi sempre uma constante durante toda a nossa existência. A defesa nacional é uma tarefa nacional. Pode mesmo dizer-se que é uma missão.

Espera-se que todos os rapazes – e muitas raparigas – cumpram serviço militar. E a maioria dos rapazes cumpre. E não é apenas uma forma de ensinar competências militares ou de manter a prontidão militar, mas também um modo de criar unidade nacional.

Costumo dizer que o superpoder finlandês é a confiança. A confiança na sociedade. As coisas são bastante fáceis na Finlândia. Raramente se precisa de muita papelada, a palavra dada tem muito peso.

E creio que o serviço militar partilhado tem muito que ver com isso.

Quando um grupo inteiro de jovens passa por uma experiência comum, o serviço militar, cria-se um laço que gera confiança. E essa confiança, mais tarde, é transportada para a vida e para a sociedade e facilita a concordância em muitas coisas.

Então a história chegou ao fim com a Guerra Fria? Não.

Enquanto a maioria dos Estados europeus implementou transformações fundamentais nas suas forças armadas no rescaldo da Guerra Fria – passando de capacidades de combate em grande escala a pequenas forças totalmente voluntárias – a abordagem finlandesa à defesa pouco mudou. Estando situada junto a uma grande potência militar, a Rússia, a lógica da nossa defesa militar não se alterou no início da década de noventa, nem sequer quando a União Soviética entrou em colapso. Embora o enquadramento ocidental da segurança internacional tenha mudado consideravelmente nos anos noventa e seguintes, a Finlândia continuou a adquirir tanques de batalha, sistemas de lançamento múltiplo de foguetes, caças intercetores, sistemas de mísseis terrestres de defesa aérea, e outros sistemas militares necessários a uma abordagem defensiva de “grande guerra”.

Preparámo-nos para uma situação que a maioria dos países pensou que nunca iria acontecer. Preparámo-nos para a situação que a Ucrânia está a enfrentar agora – e comprámos tanques que os Países Baixos pensavam já não precisar ou canhões de que a Alemanha se queria livrar.

No meio da maior crise económica que a Finlândia alguma vez teve, a depressão do início dos anos noventa, comprámos uma quantidade significativa de F/A dezoito aos Estados Unidos. Fomos ridicularizados por vivermos no velho mundo, mas pensámos que poderiam vir a ser úteis um dia. Ao mesmo tempo que esperávamos que não viessem a sê-lo.

O princípio orientador no domínio da defesa militar tem sido o de que não é possível inverter a marcha rapidamente. A transformação militar demora cerca de trinta anos. Livrar-se das capacidades existentes é possível em poucos anos – construir novas capacidades demora anos, décadas. Isto é algo de que vários países já se aperceberam.

Atualmente, tal como durante a Guerra Fria, o sistema de defesa finlandês baseia-se no princípio de que ”nem o maior dos ursos come um porco-espinho”. Não se trata de igualar o nível de capacidade militar da vizinhança da Finlândia; trata-se de tornar qualquer potencial operação militar contra a Finlândia tão dispendiosa que nem sequer tentá-la seja uma opção atrativa. O aumento da cooperação internacional no domínio da defesa – com a Suécia, por exemplo – apoia esta lógica.

Há pouco falei de confiança. Um aspeto essencial de uma capacidade de defesa é a vontade que os cidadãos têm de defender o país. São envidados todos os esforços para que essa vontade se mantenha elevada. Mais de oitenta por cento da população adulta concorda que a Finlândia deve ser defendida militarmente contra um ataque em todas as situações, mesmo naquelas em que o sucesso não é garantido. É uma das percentagens mais elevadas da Europa. Penso que só é ultrapassada pela da Ucrânia.

Noutros países, o resultado é significativamente inferior. Como concluiu um inquérito global da Gallup Internacional em dois mil e quinze, ”sessenta e um por cento dos inquiridos em sessenta e quatro países estariam dispostos a lutar pelo seu país, enquanto vinte e sete por cento não estariam. No entanto, existem variações significativas por região. A vontade de lutar é mais baixa na Europa Ocidental, situando-se nos vinte e cinco por cento”.

Os números são elevados não porque nós, finlandeses, não saibamos o que é a defesa nacional e o que pode significar na prática, mas porque sabemos.

O serviço militar obrigatório é também um fator importante que intensifica a força da sociedade finlandesa. Para além de fornecer um conjunto de recursos humanos necessário às forças de defesa em tempo de guerra, o serviço militar obrigatório fortalece toda a sociedade e a sua capacidade de resistência em situações de crise. Ter uma finalidade na sociedade – e estar pronto a sacrificar tempo e esforço – é um elemento unificador fundamental. Praticamente todos os agregados familiares na Finlândia têm um ou vários cidadãos-soldados no seu seio. Eu tenho cinco filhos – quatro filhos e uma filha. O meu filho do meio, Alvar, acabou de sair do serviço militar e vai continuar com a sua vida normal de estudante de economia.

Eu sou um oficial na reserva. A maioria dos finlandeses tem unidades designadas em tempo de guerra e tarefas designadas em caso de crise.

Mas a segurança não é apenas uma questão militar. A doutrina de segurança finlandesa articula-se em torno de um conceito chamado modelo de segurança abrangente. É construído em torno da defesa militar, mas sobretudo em torno do conceito de que toda a sociedade tem uma tarefa em caso de crise.

Temos cursos de defesa nacional que são frequentados pela maioria dos executivos de topo e funcionários públicos. Isto significa que tanto as empresas como a sociedade civil sabem o que contribui para a segurança. Todos têm uma tarefa. Todos sabem o que podem e devem fazer em caso de crise.

A coesão social também tem um impacto. As pessoas instruídas, com emprego e possibilidades de uma vida decente, têm poucos ou nenhuns incentivos para um comportamento antissocial. Isto é particularmente verdade quando o bem-estar absoluto das pessoas está relacionado com um sentido de justiça e com a justa distribuição da riqueza e do bem-estar na sociedade. É por isso que a igualdade de oportunidades não pode ser negligenciada.

Quando sentimos que temos um lugar na sociedade, queremos contribuir. Quando sentimos que recebemos algo, queremos dar. Esta é também a essência do modelo finlandês – ou nórdico.

E, especialmente hoje em dia, quando os ataques podem surgir de várias formas, quando a guerra híbrida pode prejudicar-nos tanto como a guerra convencional, a educação é fundamental.

Porque a Rússia tem programas alargados de guerra de informação. Sabemos o que fizeram nas eleições de dois mil e dezasseis nos Estados Unidos. Sabemos o que fizeram no referendo do Brexit. Muitos partidos europeus radicais de direita ou de esquerda têm laços obscuros com a Rússia. Perante esta realidade, a educação é fundamental e, especialmente, a literacia mediática.

Mesmo que a Finlândia tenha sido alvo de operações de informação alargadas por parte da Rússia, o impacto foi, na melhor das hipóteses, modesto. Uma população instruída sabe distinguir o verdadeiro do falso e é mais resistente a ataques híbridos.

Mas voltemos à atualidade.

Muitos de nós pensámos que a Rússia era um país mudado. A boa vontade que se alastrou pela Rússia nos anos noventa e ainda durante este milénio foi significativa. Sim, talvez tenhamos tomado as coisas como garantidas, e sim, talvez toda as consultas de que o governo russo usufruiu nos anos noventa não tenham sido de primeira água, mas mesmo assim as coisas poderiam ter seguido um rumo muito diferente.

Na sua tentativa de assegurar o poder no final dos anos noventa, o círculo em torno de Ieltsin cometeu alguns erros críticos que minaram efetivamente o sistema político russo.

E, acima de tudo, subestimaram Putin e pensaram que ele era um fantoche que podiam manipular. Obviamente não era.

Putin não é um democrata. É um imperialista nostálgico que não se coíbe de utilizar até as medidas mais duras para atingir os seus objetivos.

Não hesitou em arrasar Grozny. Não hesitou em invadir a Geórgia. Não hesitou em remover os seus opositores do terreno, quer se chamem Lebedev, Politkovskaya ou Navalny. Não hesitou em invadir a Crimeia, em mentir na televisão internacional ou nacional, e agora não hesitou em invadir a Ucrânia, causando assim a maior ameaça à segurança internacional desde a segunda guerra mundial.

Para nós, é difícil ver a fundamentação lógica por detrás disso. Para um imperialista nostálgico, a fundamentação lógica é provavelmente muito simples. Que mais causou ele?

A invasão da Ucrânia conduziu a muitas coisas. Foi uma guerra que, supostamente, foi motivada pela necessidade de impedir os países de aderirem à NATO.

Até à data, teve vários efeitos, nenhum dos quais, comprovadamente, era pretendido. Destruiu, muito provavelmente, o futuro económico da Rússia por várias décadas. Fez cair a pique o estatuto internacional do país. Quando o único apoio na ONU vem da Bielorrússia, da Eritreia, da Síria, e da Coreia do Norte, a Russia tem um problema.

A guerra fez com que dois países não alinhados, a Finlândia e a Suécia, se tornassem membros da NATO. Bem, a Suécia ainda está à espera que Erdogan e Orban se organizem, mas acabará por entrar.

Em vez de impedir os países de aderirem à NATO, Putin mais do que duplicou a fronteira da Rússia com a NATO. É um feito e tanto.

Porque, na verdade, a NATO não estava no radar da Finlândia. De facto, tentámos evitar um debate sobre a NATO. Preferimos falar da cooperação nórdica, por ser mais fácil. Preferimos falar da componente de defesa da União Europeia, pois parecia mais amigável.

Devido à nossa história, a NATO era um assunto mais difícil.

O meu partido foi um de apenas dois, num total de nove, no parlamento, que se mostraram favoráveis a uma adesão. Agora, todos os partidos a apoiam.

Durante décadas, o apoio rondou os vinte por cento. Quando a Rússia invadiu a Geórgia, não se alterou. Quando a Rússia invadiu a Crimeia, não se alterou. Quando, há dois anos, eu próprio apelei a um processo de adesão, já que era evidente que a Rússia estava a planear algo, não se alterou.

Mas quando os tanques russos começaram a marchar em direção a Kiev, os finlandeses fartaram-se. O apoio ultrapassou imediatamente os cinquenta por cento e está agora nos oitenta por cento.

Nós, os finlandeses, somos pessoas pragmáticas. Podemos ser teimosos, mas quando a situação muda, podemos mudar de ideias. Durante demasiado tempo, pensámos que era possível negociar com os russos. Quando Putin mostrou a sua verdadeira face ou, para citar o nosso Presidente Niinistö, ”quando lhe caiu a máscara”, adotámos essa realidade. E o resto é história. No Parlamento, cento e oitenta e sete deputados votaram a favor da adesão e apenas seis votaram contra. Trata-se de uma enorme maioria.

Naturalmente, era extremamente importante que a Suécia também aderisse à NATO. Isso levou a um intenso vaivém entre a Suécia e a Finlândia em março e abril de dois mil e vinte e dois. Nós, finlandeses, tivemos de convencer a Suécia a alterar a sua posição. E não foi tarefa fácil.

Para a Suécia, a neutralidade faz parte integrante da sua identidade nacional. Têm os ABBA, o IKEA, as almôndegas e a neutralidade. Não foi fácil abandonar essa identidade e o primeiro-ministro sueco Andersson mostrou-se muito relutante no início.

Tage Erlander, que era primeiro-ministro da Suécia quando a NATO foi formada, disse nas suas memórias que a Suécia ficou de fora da NATO, de certa forma, por solidariedade para com a Finlândia. Agora, nós, finlandeses, tivemos, por solidariedade, de empurrar suavemente a Suécia para a NATO.

E conseguimos, o que me deixa muito feliz.

Com a Finlândia e a Suécia como membros, a NATO ganha algumas capacidades significativas. Estes países são democracias fortes, duas das potências militares mais capazes da Europa e têm indústrias de defesa consideráveis.

Nenhum deles é um fardo e ambos podem assumir as suas responsabilidades defensivas.

Tendo isso em consideração, é triste constatar até que ponto o processo de ratificação foi objeto de um jogo político. Uma aliança que depende essencialmente do ”princípio dos três mosqueteiros”, um por todos, todos por um, e que não consegue ratificar rapidamente a adesão de dois candidatos que a reforçam de forma inequívoca, tem um problema. 

Por isso, esperemos que a promessa que Erdogan fez em Vilnius há algumas semanas se mantenha.

Mas, entretanto, a guerra continua. E expôs muitos problemas que, até agora, nos tínhamos recusado a ver.

A Europa tem estado demasiado dependente dos Estados Unidos para a sua defesa. Desmantelámos a nossa indústria de defesa e a nossa prontidão. A maioria dos países desmantelou os seus sistemas de serviço militar obrigatório e virou-se para forças voluntárias que são pequenas e mais adequadas a tarefas limitadas do que à defesa da Europa.

Durante este ano, a Europa tem ajudado a Ucrânia de muitas formas. Também militarmente. Foi também uma revelação, no sentido negativo, o facto de não dispormos de stocks adequados. Temos obuses, mas não temos munições suficientes. Podemos ter aviões, mas poucos têm tanques.

Fui um dos dois deputados finlandeses que lançaram a iniciativa europeia “Leopard”, que levou vários países europeus a enviar tanques Leopard um e dois para a Ucrânia. Embora tenhamos um número abundante destes tanques modernos na Europa, apenas alguns estão em condições de ser utilizados em caso de crise.

Temos estado terrivelmente mal preparados.

Atualmente, a NATO cobre uma grande parte da União Europeia. Não vale a pena construir estruturas paralelas. Mas mesmo que tenhamos a NATO, cada país tem de suportar o seu próprio peso. A meu ver, há muito poucas coisas pelas quais Donald Trump merece crédito, mas a regra dos dois por cento da NATO é uma delas. Todos os países devem gastar pelo menos dois por cento do seu PIB em defesa, para que tenhamos capacidades credíveis, já que vivemos ao lado da Rússia.

E a crer no abrangente kit de ferramentas de defesa finlandês, a segurança é um conceito amplo. No ano passado, apercebemo-nos do que significa a dependência energética.

Depender de combustíveis fósseis e de recursos que estão nas mãos de ditadores autoritários conduz a dependências que podem ser catastróficas. Não podemos fechar os olhos aos défices democráticos quando lidamos com países e devemos ter uma visão crítica das nossas dependências em geral.

E como os incêndios florestais deste verão nos têm mostrado uma e outra vez, a segurança é também uma questão ambiental. Um mundo em que as alterações climáticas grassam não é seguro para ninguém. Mas isto seria tema para outra conversa.

Obrigado por me ouvirem e tenho todo o gosto em responder a quaisquer questões que me queiram colocar.

Ajatuksiani luottamuksesta ja yhteistyöstä

Kun lähdin mukaan politiikkaan kymmenen vuotta sitten, en ollut enää nuori. Olin ehtinyt tehdä yli 30 vuoden ajan monenlaisia töitä monenlaisten ihmisten kanssa: lapioinut, siivonnut, nostellut, myynyt, opastanut, opettanut, suunnitellut, piirtänyt ja rakentanut. Viisilapsisen perheen isänä tietysti myös hoivannut ja kasvattanut. Olin myös asunut eri maissa ja joutunut sulautumaan erilaisiin kulttuureihin. Ajattelin, että monipuolinen elämänkokemus on vahvuus. 

Tulikokeita on mahtunut matkan varrelle. Vaikkapa se, kun asuin teininä vuoden ajan keskellä Atlanttia maanjäristyksen uhreille lahjoitetussa pienen pienessä peltikontissa nelihenkisen perheen ja kanojen kanssa. Vaikkei meillä ollut näennäisesti kovinkaan paljon yhteistä – ei edes yhteistä kieltä – opin pian tuntemaan syvää yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Arvostin heidän huolenpitoaan ja haluaan jakaa muille kyläläisille, ja myös minulle, vähästä omastaan. 

Erilaisten elämänkokemusten myötä olen oppinut itsestäni yhden asian: haluan tulla toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa hyvinkin erilaisissa tilanteissa. Ajattelen, että  ilman näitä kohtaamisia, elämänvalintojani ohjaisivat kokemusten sijaan olettamukset ja elämästäni tulisi paljon köyhempää. 

Tässä väistämättä pitkäksi muodostuvassa blogikirjoituksessani avaan ajatteluani ihmisten välisestä arvostuksesta, kunnioituksesta, luottamuksesta ja yhteistyöstä. Se tuntuu tärkeältä tilanteessa, jossa olemme ajautumassa leireihin ja asettumassa toinen toisiamme vastaan. Ja tilanteessa, jossa kuuntelemisen taito ja halu ymmärtää muita jäävät herkästi itsekorostuksen ja ääriajattelun jyräämiksi.

Arvot ja maailmankuva periytyvät

Ajattelen, että hyvinvoivassa yhteiskunnassa ihmisten yhteiselo perustuu keskinäiseen kunnioitukseen ja luottamukseen. Sama pätee pienessä mittakaavassa perheisiin ja työpaikkoihin. Luottamus motivoi ja vahvistaa. Se luo tunteen siitä, että pystymme yhdessä synnyttämään jotakin uutta ja hienoa, parhaassa tapauksessa jotakin sukupolvelta toiselle kestävää. 

Luottamuksen pääkomponentti on arvostus toista ihmistä ja hänen ajatteluaan kohtaan. Kun arvostamme, luotamme. Ja kun luotamme, koemme, että olemme yhdessä enemmän kuin osiemme summa.

Luottamus siis kumpuaa arvostuksesta, mutta mikä synnyttää arvostusta?

Kasvuympäristöllämme on suuri vaikutus siihen, millaiseksi maailmankuvamme muodostuu. Näin myös omassa tapauksessani.

Vanhempani korostivat meille lapsille kyllästymiseen saakka kaikkien ihmisten samanarvoisuutta. Opportunismia tai härskiyttä ei  katsottu hyvällä. Reiluus oli yksi vastuun kantamisen ilmentymistä. 

Me kaikki teemme joskus virheitä tai käyttäydymme ajattelemattomasti. Tältäkin osin vanhempieni viesti oli selvä: kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Ajattelemattomuuden ja heikkoudet saa kyllä anteeksi, kunhan osaa suhtautua ajatuksiinsa ja tekemisiinsä itsekriittisesti ja katua hölmöilyjään. Pitää olla kykyä hävetä. Halu kasvaa ihmisenä on avainasemassa: moka voi olla lahja, koska se auttaa tulemaan viisaammaksi. 

Nyt ihmisten välisen vastakkainasettelun kasvaessa olen tullut hyvin tietoiseksi kotini perinnöstä. Olisin voinut kasvaa myös hyvin erilaisessa ympäristössä ja sen kautta päätyä tarkastelemaan maailmaa eri kulmasta. 

Maailmankuva ohjaa poliittisia valintoja. Siksi ei olekaan yllättävää, että aivan kuten maailmankuva myös poliittiset valinnat periytyvät. Puhutaan poliittisesta sosialisaatiosta. 

Konfliktitilanteissa kasvatuksen ja koulutuksen ankkuroimat perusarvot nousevat pintaan ja niitä on vaikea ohittaa. Siksi poliittinen väittely voi olla joskus rajuakin. 

Väittely on demokratian toteuttamista ja toteutumista, eikä rajussakaan väittelyssä ole kerrassaan mitään pelättävää, päinvastoin.  Haasteelliseksi tilanne muuttuu, jos politiikkaa aletaan tehdä tavalla, joka murentaa sosiaalista koheesiota, yhdenvertaisuutta ja sen kautta mahdollisuuksien tasa-arvoa. Usein tällainen politiikka on opportunistista eli vallitsevaa trendiä tai tilannetta hyväksi käyttävää vaikuttamista – moraalista niin välittämättä.

Arvostus riippuu aikeista

Miten rakennamme kuvaamme maailmasta ja kanssaihmisistämme?

Jos arvostus muita ihmisiä kohtaan ei riipu hänen taustastaan – vaikka koulutuksestaan, älykkyydestään, statuksestaan tai ulkonäöstään – mistä se sitten riippuu? 

Oleellista on mielestäni arvioida ihmistä hänen toimiensa ajureita tarkastelemalla. Mihin ihminen pyrkii eli millaisia aikeita hänellä on? Onko  hänen tarkoituksensa lisätä ihmisten välistä luottamusta ja yhteishenkeä vai synnyttää epäluottamusta ja eripuraa? 

Tässä kohtaa kuvaan astuvat meissä ihmisissä luontaisesti elävät ennakkoluulot ja niiden hyödyntäminen politiikassa tavalla, jota voi pitää tarkoitushakuisena. Tällaisen politiikan tavoitteena on jakaa kansa ”meihin” ja ”heihin”. 

Esimerkiksi tällaisesta politiikasta käy populistien tapa ensin ruokkia kannattajiensa ennakkoluuloja ja sen jälkeen tarjota heille epävarmuuden tunteen tukahduttamiseen yksinkertaisia vastauksia. Mikä ovelinta, populistipoliitikko imartelee kuulijoitansa luomalla illuusion siitä, että kuulija on oivaltanut vastauksen ongelmiinsa itse. Asiat kerrotaan mutkat suoristaen ”niinkuin ne ovat”. 

Ja mikäpä olisi todennäköisempi syntipukki omassa elämässämme esiintyviin ongelmiin kuin se ”joku toinen”. Vaikkapa turbaaniin pukeutunut tummaihoinen maahanmuuttajanaapuri tai Elokapinaan osallistunut maailmanparantajanuori. Tai joku ”rantahurri”, joka ”kuvittelee olevansa minua parempi”. 

Vastakkainasettelun ja väärinymmärtämisen kierre on näin valmis.

Jos joku sitten kyseenalaistaa tällaisen suoraviivaisen ajattelun, on hän populistien silmissä salaliittoon kuuluva elitisti. Vallanpitäjä. Tai, kuten meihin suomenruotsalaisiin viitattaessa, ”herrakansa”.

Ainoa keino ennakkoluulojen purkamiseen on ihmisiin tutustuminen ja aito halu ymmärtää itselle vierasta ajattelua. Vasta kun tietää, mitä toinen ihminen todella oikeasti ajattelee, on mahdollista arvioida hänen aikeitaan. 

Populismia esiintyy kaikissa puolueissa

Hyvät aikeet eivät ole sidoksissa poliittiseen puolueeseen tai ihmisen taustaan. Aikeet voivat olla hyviä edustipa tai äänestipä ihminen mitä puoluetta hyvänsä. Siksi on myös populistista olettaa, että tiettyä poliittista puoluetta äänestävä on tietynlainen. 

Summaten: kenen tahansa aikeet voivat olla hyviä tai pahoja. Hyvät aikeet ovat sellaisia, jotka vahvistavat toimivalle yhteiskunnalle välttämätöntä yhtenäisyyttä. Yhtenäisyys mahdollistaa  maailmaa riivaavien viheliäisten ongelmien ratkaisemisen menestyksekkäästi. 

Yhtenäisyys ei kuitenkaan tarkoita yksimielisyyttä, vaan kunnioittavaa ilmapiiriä.

Demokratian toteutumiseksi on tärkeää väitellä asioista, mutta rakentava ja tuloksellinen väittely toteutuu parhaiten silloin, kun ilmassa ei ole pelkoa.  

Pahat aikeet ovat sellaisia, jotka lisäävät pelkoa ja murentavat ihmisten välistä luottamusta ja siten alentavat toimintakykyä. Rakentavaa keskustelua ei voi syntyä ilmapiirissä, jossa ajatusten kyseenalaistaminen aiheuttaa uhkailua, tai jossa vastakkainen mielipide mielletään ensisijaisesti uhkana eikä keskusteluna. 

Tai ilmapiirissä, jossa vapaan median edustajiin, kansalaisaktivisteihin tai poliitikkoihin kohdistetaan painostusta sen sijaan, että heidän ajatuksiaan kritisoitaisiin argumentoimalla, faktoihin perustuen.  

Tavoitteena poliittinen rohkeus

Maailma ei ole mustavalkoinen ja totuus löytyy usein – melkeinpä aina – harmaan sävyistä. Millään poliittisella liikkeellä ei ole totuuden monopolia. Ratkaisujen jyviä löytyy jokaisesta puolueesta.  

Mielihyvän tarjoaminen on usein poliittisesti palkitsevampaa kuin ikävien tosiasioiden kertominen. Vaikkapa sen, että edessämme oleva tie on hankala ja palkinto on tiedossa vasta vuosien päässä. Ratkaisut vaikeisiin ongelmiin ovat harvoin yksinkertaisia ja vielä harvemmin niistä seuraa nopeaa poliittista suosiota.

Populismin vastakohta onkin poliittinen rohkeus. Rohkeus kertoa ihmisille epämiellyttäviä asioita.

Ja epämiellyttäviä asioita meillä poliitikoilla totisesti on kerrottavanamme, sillä kamppailemme tällä hetkellä todella viheliäisten ongelmien parissa. 

Näistä ilmastonmuutoksella ja sen mukanaan tuomalla biodiversiteettikadolla on kaikkein laajimmat ja kauaskantoisimmat vaikutukset yhteiskunnan kaikille osa-alueille. Suomi on muuttumassa boreaalisella ilmastovyöhykkeellä sijaitessaan yhdeksi niistä alueista, joihin voi olettaa kohdistuvan vuosisadan lopulla myös merkittävää ilmastopakolaisuutta. 

Suomen talous on velkaantunut tavalla, joka ei olisi yhtä huolestuttava, ellei meillä ei olisi samaan aikaan merkittäviä huoltosuhdetta heikentäviä väestönrakenteellisia haasteita, jotka vaikuttavat työvoiman saatavuuteen ja lisäävät julkisten palveluiden tarvetta. Tilannetta ei paranna se, että talous Euroopassa ja maailmassa takkuaa.

Teknologian nopea kehittyminen ja yhteiskunnallinen polarisoituminen synnyttävät eriarvoistumista ja murentavat ihmisten uskoa yhteiskunnallisiin instituutioihin, mikä on omiaan lisäämään epävarmuutta ja henkistä pahoinvointia. On vaikea pysyä mukana. 

Venäjän käymä hyökkäyssota Euroopassa edellyttää valmistautumista mahdollisiin paikallisiin konflikteihin ja pakottaa auttamaan Ukrainaa niin humanitäärisellä kuin materiaalisella tasolla.  

Arvokeskustelu on tärkeää

Näiden isojen haasteiden taklaamiseksi on aivan olennaista, että meillä Suomessa elää hyvinvoivia, henkisesti ja fyysisesti terveitä ihmisiä. Ihmisiä, jotka kykenevät tuottamaan kestävyysvajeeseen ja eriarvoistumiseen vastaavia teknisiä ja sosiaalisia innovaatioita. 

Tätä taustaa vasten jokaisen suomalaisen poliitikon on kannettava vastuuta myös kansallisesta yhtenäisyydestä, koska se mahdollistaa kyvyn toimia. 

Suomessa elävien ihmisten yhtenäisyyden vahvistamisen kannalta on tärkeää löytää konsensus siitä, millaisten arvojen varaan haluamme Suomea rakentaa ja millaisiin arvoihin haluamme poliittisen päätöksenteon ankkuroituvan. Vasta kun tämä asia on tiedossa, on aika pohtia keinoja. Siksi arvot tulevat aina ensin.

Arvot ja maailmankuva ovat vaikeita käsitteitä ja ihmiset ymmärtävät ne usein eri tavalla. Siksi on tärkeää suhtautua avoimesti ja kannustavasti nyt käynnissä olevaan keskusteluun arvoista. Siitäkin huolimatta, että se voi turhauttaa monia, kun ratkaistavana on samaan aikaan isoja käytännön kysymyksiä.

 

Minun RKP:ni juuri tänään

På svenska här

Miksi menimme tähän hallitukseen?

Tämän vuoden eduskuntavaalit olivat talousvaalit. Kahden kriisin seurauksena Suomen julkinen talous on vahvasti alijäämäinen ja ennusteet ovat synkkiä. Riippumatta siitä, minkä asioiden katsotaan vaikuttaneen vajeeseen – eikä viime kaudella vaikuttaneen opposition analyysi syistä ole täysin objektiivinen – on tarve korjausliikkeelle. 

Tämä tosiasia ohjasi vaalikeskustelua ja määritteli pitkälti myös vaalituloksen. Vaalitulos taas antoi osviittaa potentiaalisista hallituskoalitioista. Samoin osviittaa antoi puolueiden suhtautuminen julkisen talouden tasapainottamiseen. Kokoomus teki linjauksen kuuden miljardin sopeutustarpeesta. Tämä luku sai tukea valtiovarainministeriön virkamiesjohdossa, ja tästä muodostui käytänössä hallitusneuvotteluita ohjaava avainluku. 

Politiikkaa seuraavat tietävät, mikä ohjaa RKP:n toimintaa. RKP on ainoa liberaali keskustaoikeistolainen puolue. RKP:n politiikassa kestävä talous, EU-kysymykset, ihmisoikeudet ja globaali vastuu ovat erityisasemassa. Ne eivät ole pieniä politiikan sivuhaaroja, vaan puolueen historiaa tarkastellessa oleellisia puolueen politiikkaa määritteleviä kysymyksiä. Huolimatta siitä, että ne usein jäävät median ja ison yleisön silmissä kielikysymysten varjoon.

Tätä taustaa vasten on ilmeistä, ettei Petteri Orpon valitsema vaihtoehto ollut meille kaikkein mieluisin. Se oli kuitenkin ainut tarjolla oleva vaihtoehto SDP:n ja Keskustan neuvotteluhalujen ollessa heikot. Jouduimme siis pohtimaan, tulisiko RKP:n antaa mahdollisuus koalitiolle, jossa isoimpina puolueina vaikuttavat Kokoomus ja Perussuomalaiset. Vai sulkisimmeko sen heti kättelyssä vaihtoehtona pois? 

Johtuen puolueemme DNA:sta, jossa ajatus RKP:stä sillanrakentajapuolueena istuu tiukassa, koimme, että myös tälle kokoonpanolle tulee antaa mahdollisuus. Pidimme mahdollisuutta tärkeänä demokratia-ajattelun näkökulmasta – olihan Perussuomalaiset saaneet kansalta vahvan mandaatin. Kunnioitimme myös Petteri Orpon visiota ja menimme neuvotteluihin tietäen, että niistä tulisi vaikeat. Asetimme neuvotteluille kuitenkin selkeitä reunaehtoja. 

Talouden näkökulmasta lopputulos oli hyvä. Ohjelma toteuttaa toimia, joilla julkista taloutta tasapainotetaan kuuden miljardin euron edestä. EU-politiikan linja pysyy ja ilmastotavoitteista pidetään kiinni. Menoleikkauksia tehdään niin, että koulutuksen rahoitus turvataan. Ympäristön perusrahoitukseen ei myöskään kajota. 

Ohjelma linjaa myös merkittävistä työllisyystoimista. Sen pohjalta  työmarkkinat uudistetaan tavalla, jota ei voida missään nimessä pitää radikaalina. Suomi tekee nyt sen, minkä Saksa ja Ruotsi tekivät menestyksekkäästi 20 vuotta sitten. Nämä uudistukset käänsivät molemmat maat Euroopan talousvetureiksi. 

Olen varma ja haluan uskoa, että kaikki puolueet – olivatpa ne sitten hallituksessa tai oppositiossa – toivovat, että nämä uudistukset toteutuisivat. Tämä jo yksinkertaisesti siitäkin syystä, että kaikki puolueet tulevat korjaaman näiden uudistusten hedelmiä itse tulevaisuudessa hallituksessa ollessaan. Yli vaalikausienkin yltävät toimenpiteet ovat mielestämme vastuullisia ja viisaita. 

Hallitusohjelman kululeikkauspuoli on saanut kritiikkiä. Tämä on helppo ymmärtää. Neljä miljardia euroa on iso summa ja se tuntuu monen ihmisen ja järjestön arjessa. Leikkaukset ovat kuitenkin mielestämme vaikutuksiltaan hyvin tasapainossa.

Kaavailluilla menosopeutuksilla haluamme turvata hyvinvointia kaikille suomalaisille. ”Köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat” -retoriikka voi palvella poliittisia tarkoitusperiä, mutta se ei peilaa mielestäni hallitusohjelman tavoitteita. Henkilökohtaisesti uskon vahvasti Pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, joka lähtee siitä, että kaikkein vauraimmatkin nauttivat vauraudestaan eniten yhteiskunnassa, jossa kaikkein vähäosaisimmillakin ovat asiat mahdollisimman hyvin. Tältä pohjalta seison hallitusohjelman takana myös sopeutusutoimien osalta.

Miksi nyt epäilemme hallituksen toimintakykyä?

Talous on tässä maailmassa edistyksen ja hyvinvoinnin moottori. Tilanteen kriisiytyessä talouden epätasapaino romahduttaa hetkessä maamme hyvinvoinnin. Emme ole pitkään aikaan olleet tilanteessa, jossa kukkaron nyörejä olisi jouduttu kiristämään. Olemme eläneet loivaa, mutta turvallista nousukautta. 

Viimeaikaiset kriisit ovat velkaannuttaneet meitä entisestään. Korkojen nousu ja vauhdittunut inflaatio leikkaavat ihmisten ostovoimaa nopeasti ja vääjäämättömästi. Tällaisessa tilanteessa taloutta on pakko sopeuttaa määrätietoisesti.

Talouden mekanismit ovat monimutkaisia. Niihin vaikuttavat työvoiman ja raaka-aineiden saatavuus, koulutustaso ja innovaatiokyky, kilpailukykyinen verotus, investointihalukkuus, poliittinen vakaus jne. Talous on siis monen asian summa. 

Yksi kestävän talouden ensisijaisista ajureista on luottamus: luottamus jatkuvuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. 

Luottamuksen horjuessa jotkut saattavat saada ”pikavoittoja”, mutta isossa kuvassa ja valtion tasolla kestävä talous perustuu luottamukseen. Tällöin puhutaan luottamuksesta kansalaisten välillä, luottamuksesta kansallisiin instituutioihin, luottamuksesta hallitukseen ja päättäjiin sekä luottamuksesta työmarkkinoihin.

Yksi Suomen merkittävimmistä kilpailueduista kansainvälisillä markkinoilla on pitkään ollut juuri poliittinen vakaus, joka kumpuaa luettelemieni tahojen keskinäisestä luottamuksesta. 

Hallituksen alkutaival on ollut luottamuksen rakentamisen ja rakentumisen näkökulmasta kuoppainen. Sisäistä luottamusta ovat nakertaneet pohdinta hallituksen keskeisten ministereiden ja kansanedustajien keskuudessa ilmenneistä fasistisista ja rasistisista ajatuksista. 

Perussuomalaisten ministereiden ja kansanedustajien ajatukset eivät ole tulleet meille RKP:n edustajille yllätyksenä. Yksityiskohtaisella tasolla ne kuitenkin olivat meille uusia. Tunsimme toki entuudestaan ryhmän tavan tehdä politiikkaa. Tiesimme heidän arvopohjansa erilaisuuden suhteessa omaamme. Tästä huolimatta halusimme uskoa, että hallitusvastuu toisi mukanaan maltillisuutta ja halua keskittyä asiakysymyksiin identiteettipolitiikan sijaan. 

Uskon, että perussuomalaisilla poliitikoilla ja puoluetta äänestäneillä on aito huoli joissakin maissa esiintyneiden maahanmuuttoon liittyvien ongelmien jalkautumisesta Suomeen. Suhtaudumme RKP:ssäkin näihin huoliin vakavasti, emmekä suinkaan ole lakaisemassa niitä maton alle. Maahanmuuttoon liittyviin haasteisiin voi kuitenkin suhtautua monin eri tavoin: niitä voi lähestyä uhkana tai mahdollisuutena. Suomi tarvitsee merkittävää maahanmuuttoa ja siksi fokuksen on oltava hyvässä ja tehokkaassa kotouttamisessa ja nopean kotoutumisen mahdollistavien toimenpiteiden luomisessa ja turvallisen ilmapiirin synnyttämisessä. Nopeaa kotoutumista eivät edistä johonkin tiettyyn ihmisryhmään kohdistuva kritiikki tai pilkka tai jonkin tietyn ihmisryhmän leimaaminen.

Meidän näkökulmastamme kysymys käynnissä olevassa keskustelussa on siis ensisijaisesti politiikan tekoa ajavista arvoista ja politiikan tekemisen tavoista. Meille politiikka on yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista maan kokonaisetu huomioiden. Tuloksellinen hallitustyö on mahdollista vain, jos hallituksen sisällä vallitsee luottamuksen ilmapiiri. Nyt olemme hallitustaipaleen alkamisen jälkeen joutuneet jo kahteen ministereiden käytöksestä kumpuavaan luottamuskriisiin: ensin paljastui ministeri Junnilan natsismiin viittaavaa materiaalia ja nyt uusimpana Riikka Purran kirjoituksia, jotka eivät ole jakamattoman ihmisarvon näkökulmasta hyväksyttäviä. 

Kirjoitukset ovat vanhoja ja Purra pyysi niitä anteeksi. Kuitenkin tapa, jolla hän vesitti anteeksipyyntönsä 13.7. heikensi luottamustamme siihen, että anteeksipyyntö olisi aito. Tai, että hän olisi aidosti sisäistänyt puheidensa vaikutukset yhteiskuntaamme. (Purra: ”Kuten oli arvattavissa, nyt vastustajien tähtäimessä on jo perussuomalaisten käyttämä suora ja kaunistelematon puhe, maahanmuuttokriitikki ja vaadittavat politiikkatoimet. Jopa naista alistavien, tasa-arvon vastaisten tapojen arvostelu ”rumasti”! (Burkaa arvosteleva blogitekstini)…/…Yhtä varmasti kuin aina uuden perussuomalaisen virheen osoittelu jatkuu ja tulee jatkumaan, perussuomalaisetkin jatkaa linjalla, johon meillä on mandaatti. Jos se rasittaa muita puolueita liikaa, ongelma ei ole meidän.”) 

Purran ”takaisinvedon” lisäksi Purran tiedotustilaisuuden sisältöä on mitätöity kenttäväen, puoluesihteerin ja puhemiehen toimesta.

Olisimme toivoneet, että ministeri Purra olisi kertonut, miten hänen ajattelunsa on vuosien saatossa muuttunut ja mikä on muutoksen saanut aikaan. Olisimme myös toivoneet hänen selkeästi ilmaisseen aiempien sanomistensa olleen rasistisia ja irtisanoutuvansa jatkoa ajatellen kaikesta rasistisesta puheesta sekä vaativansa tällaista sitoumusta koko eduskuntaryhmältä.

Meille kysymys ei ole niinkään 15 vuotta vanhoista kirjoituksista, vaan Purran ja Perussuomalaisten reaktioista näihin teksteihin nyt tartuttaessa.

Rasistinen käytös on tuomittavaa olipa kysymyksessä kuka hallituksen edustaja tahansa. Kyse ei ole ajojahdista, joka kohdistuu Riikka Purraan tai Perussuomalaisiin, vaan sen tiedostamisesta, että länsimaisessa historiassa on surullisia ja kohtalokkaita esimerkkejä siitä, mitä seuraa, kun rasistinen ja fasistinen puhe pikku hiljaa normalisoituu. Historian valossa kysymys on pitkistä prosesseista ja meidän on huolehdittava siitä, ettei tällainen prosessi pääse Suomessa käyntiin.

Kuten hallitusohjelmassa selkeästi kirjataan, hallitus on sitoutunut edistämään ihmisten yhdenvertaisuutta. Ministerien eli kaikkien hallituksen edustajien on tehtävä kaikkensa, jotta tämä tavoite toteutuu. Puolueesta riippumatta.

Voimme miettiä johtavien poliitikkojemme sanomisten vaikutuksia siihen, millaisena Suomi nähdään kansainvälisesti opiskelu-, työ- tai investointikohteena, mutta yhtä olennaista on varmistaa, että kaikilla suomalaisilla ja Suomessa asuvilla on lähtökohtaisesti edellytykset tuntea olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi. Tästäkään syystä emme voi hyväksyä rasismia. Emme missään muodossa.

Hallituksen todellinen työ ei ole päässyt kunnolla edes alkuun. Kaikkien taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia luovien toimenpiteiden kanssa on kiire. Tilanne, jossa hallitusjäsenten lausunnot herättävät kysymyksiä hallituksen arvopohjasta ja on jyrkästi ristiriidassa hallitusohjelmassa lueteltujen periaatteiden kanssa on kestämätön. Riikka Purra totesi itse: ”Tämä ei tule loppumaan”. Hänen lausuntonsa on omiaan  herättämään niin hallituksen jäsenten kuin kansalaistenkin keskuudessa uusia kysymyksiä jatkosta. Epämääräisyys ei tue luottamuksen syntymistä.

Meille talous ja ihmisoikeudet, tuottavuus ja ihmisten tasavertaisuus, talous ja luonnon hyvinvointi ovat saman kolikon eri puolia. Talous mahdollistaa inhimillisen hyvinvoinnin ja toisaalta taloutta pitää johtaa sosiaalista vastuuta kantaen. Emme allekirjoita sellaista näkemystä, ettei toista voisi saada ilman toista. 

Haluamme toimia politiikassa sellaisessa viitekehyksessä, jossa molempia edistetään kunnianhimoisesti. Näistä lähtökohdista teemme poliittiset päätöksemme.

Hallitusohjelma ei ole meidän näkökulmastamme täydellinen, mutta se on etenkin talouden tasapainottamisen näkökulmasta hyvä. Siksi on erittäin valitettavaa, että hallituksen sisällä ja ympärillä vellovat ristiriidat muodostuvat ohjelman toimeenpanon esteeksi tai kohtuuttomasti hidastavat toimeenpanoa. Vaikka pragmaattisuus on tärkeää, pragmaattisetkaan päätökset eivät voi kestävyyden nimissä perustua muulle kuin kestäville arvoille. 

Summatakseni:

Politiikkaa voi tehdä monella eri tavalla ja yhteiskunnallisia ongelmia voi ratkoa monella tavalla. RKP on tunnettu kyvystään toimia sillanrakentajapuolueena. Siinä roolissa halusimme nytkin toimia ja sitä vasten olemme olleet valmiita tekemään tiettyyn pisteeseen asti poliittisia kompromisseja. Jos tällä hallituspohjalla heikennämme Suomen maakuvaa ja keskustelukulttuuria sekä Suomen vetovoimaa, kansallista yhtenäisyyttä ja poliittista vuoropuhelua, niin silloin kompromissien hinta on liian iso.

Mitä nyt?

Pidimme eilen 14.7. rakentavan ja analyyttisen ryhmäkokouksen. Kokous oli hyvin yksimielinen ja sen lopputuloksena julkaisimme tiedotteen, jossa ilmaisimme huolemme hallituksen toimintakyvystä. Emme vielä päättäneet luottamuksesta tai jatkosta. 

Aivan kuten viime viikkojen aikana, sosiaalisen median reaktiot tiedotteeseemme kertovat rasismikeskustelun käyvän kuumana. Ihmiset, myös meidän kannattajamme, osoittavat pettymystään siihen, ettemme välittömästi vaadi koolle äänestystä Purran luottamuksesta tai ettemme välittömästi kaada hallitusta.

Arvostamme RKP:ssä poliittisia prosesseja. Haluamme käydä aitoa vuoropuhelua kollegojemme kanssa löytääksemme kestäviä ja Suomen kokonaisetua parhaalla mahdollisella tavalla palvelevia ratkaisuja. Ymmärrämme, että ihmisten, myös meidän äänestäjiemme, on kotisohvalla istuessaan ja sosiaalista mediaa selaillessaan vaikea hyväksyä tai ymmärtää politiikan välillä hidastakin askellusta.

Me päättäjät – ja etenkin me ministerit – elämme kesän keskelläkin työarkeamme. Me osallistumme vaativiin kansainvälisiin kokouksiin, joissa on tuskin minuutin pituisia naisten- tai miestenhuonetaukoja, Ne eivät tarjoa mahdollisuutta keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa. Näissä kokouksissa pöydillä on Suomelle tärkeitä asioita. Me tiedämme, että on kohtuutonta ja myös epäviisasta aiheuttaa kollegoillemme tilannetta, jossa fokus pitää siirtää näistä asioista kriisin käsittelyyn, niin tärkeä kuin tämä asia onkin. 

Samalla kun arvoristiriidat, jotka vallitsevat RKP:n ja Perussuomalaisten välillä näyttävät vaikeilta yhteensovittaa, meillä on edelleen luottamus Petteri Orpoon. Siksi haluamme selkeästi kertoa kantamme ja antaa hänelle mahdollisuuden arvioida kokonaistilannetta. Kuten tiedotteessamme toteamme, tulemme Orpon johdolla jatkamaan keskustelua hallituksen toimintakyvystä ja tulevaisuudesta. Käymme vielä viimeisen keskustelun, jonka lopputulosta peilaamme RKP:n arvoihin. 

Sanat ja teot kertovat siitä maailmankuvasta, jonka varaan kukin puolue politiikkansa rakentaa. Emme voi olla mukana edistämässä maailmaa, jollaiseen emme itse usko. 

Omat äänestäjäni voivat luottaa siihen, että arvoni ovat ennallaan. RKP:n äänestäjät voivat luottaa siihen, että puolueemme arvot ovat ennallaan. Tai jos mahdollista, entistäkin kirkkaammat. 

Olen luottavainen sen suhteen, että nyt käynnissä olevasta rasismikeskustelusta seuraa hyviä asioita. Kiitos kaikille keskusteluun aktiivisesti osallistuneille. Jos jokin Pohjoismaisessa demokratiassa on arvokasta niin kansalaiskeskustelu ja kansalaisaktivismi. Juuri tässä ajan hetkessä en voi omalta osaltani riittävästi tätä korostaa.

Joskus on matkattava kauas nähdäkseen lähelle.

Ukraina tarvitsee eurooppalaiset Leopard-talkoot

(English version here)

Sota Ukrainassa etenee kohti toista vuottaan. Aloite on nyt Ukrainalla, mutta nopeaa loppua ei ole näköpiirissä. Kuluttava sota jatkuu.

Ukrainan menestys on nojannut paitsi vahvaan maanpuolustustahtoon, myös länsimaiseen koulutus- ja materiaalitukeen. Tämä tuki ratkaisee osaltaan sen, miten sota päättyy. Meidän, Euroopan ja koko vapaan maailman etu on, että se päättyy Ukrainan mahdollisimman ripeään voittoon. Olisi vaarallista, jos Venäjä kokisi hyötyneensä rikollisesta hyökkäyssodasta millään tavalla. Materiaalista tukea Ukrainalle on siis jatkettava ja vahvistettava.

Sodan alussa kaikissa maissa keskusteltiin paljon avun tasosta ja lähetettävästä materiaalista. Olemme tämän vuoden aikana oppineet paljon. Myös sen, että uudet kyvykkyydet nopeasti voivat muuttaa tilannetta sotatanteereella. Askel askeleelta lähetettävän materiaalin määrää ja suorituskykyä on kasvatettu. Muutos on kuitenkin ollut hidasta. Nyt olisi aika ottaa askel eteenpäin.

Talvi on saapunut. Jäätynyt maa muuttaa jälleen sekä Venäjän että Ukrainan toimintamahdollisuuksia. Tämänkin on syytä näkyä avun laadussa.

Vaikka Ukrainaa on tuettu päättäväisesti, jotkin asejärjestelmät on edelleen rajattu tuen ulkopuolelle. Näihin lukeutuvat läntiset, modernit taistelupanssarivaunut. Tällaiset vaunut lisäisivät merkittävästi Ukrainan iskukykyä taistelukentällä. Uusi kalusto edellyttää koulutusta, ja siksi erityisen arvokasta olisi toimittaa ukrainalaisille laaja määrä samaa vaunutyyppiä, jonka käyttöön ukrainalaisjoukot voidaan kouluttaa tehokkaasti.

Saksalaista alkuperää oleva Leopard 2 -vaunu soveltuisi tarkoitukseen erinomaisesti. Sen eri variaatioita on 1970-luvun lopun jälkeen rakennettu tuhansia kappaleita, ja käyttäjämaihin lukeutuvat Saksan ohella muun muassa Alankomaat, Ruotsi, Tanska, Espanja, Norja, Puola, Kanada sekä Suomi. Vaunu onkin yksi yleisimmin käytössä olevista länsimaisista taistelupanssarivaunuista. Suorituskyvyltään se peittoaa Venäjän neuvostoperäisen kaluston. Kylmän sodan asetelma kun oli, että länttä puolustetaan laadulla neuvostojoukkojen määrää vastaan. 

Yhteisellä eurooppalaisella ponnistuksella olisi mahdollisuus antaa merkittävä lisätuki Ukrainan maataistelukykyyn ja auttaa ehkä ratkaisevalla tavalla Ukrainaa ylläpitämään saavuttamaansa momentumin sodassa. 

Suomella on yhteensä noin kaksisataa Leopard 2 -taistelupanssarivaunua. Maantiede rajoittaa Suomen mahdollisuuksia luovuttaa suurta määrää keskeistä käytössä olevaa kalustoa, mutta Suomen osallistuminen pienelläkin määrällä vaunuja olisi arvokasta, jos eurooppalaiset panssarivaunutalkoot saadaan käyntiin. Sitä tarvitaan nyt. 

Käynnistämällä tämän keskustelun, voisimme myös kylvää isomman ja tehokkaamman tuen siemenen. 

Suomen oma puolustuskyky ei saa vaarantua, mutta on selvää, että Ukrainan menestys sodassa on myös Suomen turvallisuuden kannalta ratkaisevaa. Mikäli vaunuja luovutetaan, on tietysti tärkeä valmistella korvaavat hankinnat.

Eskalaation riskiä tukeen liittyen ei ole syytä yliarvioida. Läntisen tuen luonnetta taistelupanssarivaunut eivät tosiasiassa olennaisesti muuta, eikä lännen tukea Ukrainaan tulisi mitoittaa Venäjän narratiivin vaan omien etujemme ja arvojemme puolustamisen mukaan.

(Yhteiskirjoitus Atte Harjanteen kanssa julkaistu Hufvudstadsbladetissa 27.12.2022)

 

Paras ajankohta Natoon liittymiseen on takana mutta toiseksi paras ajankohta on nyt.

Miten maanpuolustuksemme uskottavuuteen ja toimivuuteen vaikuttaa sellainen Nato-keskustelu, joka ei perustu näkökulmaan oman maan edusta, vaan jatkuvaan ja loputtomaksi venyvään pohdiskeluun siitä, miten joku muu osapuoli reagoisi sen mahdolliseen käyttämiseen?

Suomalainen Nato-keskustelu on muuttumassa farssiksi. Emme pohdi Suomen puolustusjärjestelmää kokonaisuutena; emme keskustele maiden välisen yhteistyön merkityksestä ja resurssien optimoinnista, vaan siitä, miten Venäjä reagoisi Nato-jäsenyyteemme.

Samaan aikaan näemme, miten Venäjä hyödyntää pohdiskeluamme ja sisäistä painiamme. Se hyödyntää tilannetta nostamalla painetta meidän suuntaamme ja uhkaamalla toimilla, mikäli Suomi hakisi jäsenyyttä. 

Pahimmillaan tästä seuraa se, että me ulkoistamme Nato-päätöksemme Venäjälle. Jos Natoon liittyminen ei ikinä ole oikea-aikaista, ”koska se voi herättää reaktioita”, niin silloin päätös liittymisestä on käytännössä ulkoistettu sille, joka meitä painostaa.

Olemme siirtymässä ratin takaa pelkääjän paikalle. Nato kelpaa vain, jos voimme olla varmoja, ettei Venäjä reagoi millään tavalla jäsenyyteemme. Mutta mehän tiedämme, että Venäjä reagoi, kuten se on tehnyt aiemminkin – ei välttämättä asevoimin, mutta hyvin todennäköisesti ainakin kauppapoliittisesti. Tässä ei olisi meille mitään uutta. Kauppapolitiikkaa on käytetty hybridivaikuttamisen välineenä toistuvasti. Sen sijaan, että kylvemme kansana epämääräisissä uhkakuvissa, meidän tulisi pohtia analyyttisesti asiantuntijoiden johdolla, mitä tällainen tilanne, de facto, merkitsisi maallemme.

Naton kannatus on kasvanut Suomessa, ja syystäkin. Suurin vaikuttaja kannatuksen kasvuun on ollut Venäjä itse. Jäätyneiden konfliktien katalysointi ja ylläpito, Krimin valtaus, Ukrainan separatistien yllyttäminen ja tukeminen, energiapolitiikan sotkeminen turvallisuuspolitiikkaan sekä salamurhat niin kotimaassa kuin ulkomailla ja nyt viimeksi turvatakuista puhuminen ovat ymmärrettävästi vieneet keskustelua tähän suuntaan. Venäjä ampuu toistuvasti itseään jalkaan sisäpoliittisista syistä. 

Samaan aikaan on syytä muistaa, että Nato on puolustusliitto. Nato ei valmistaudu hyökkäykseen idän suuntaan. Nato ei valtaa muiden suvereenien valtioiden alueita. Venäjälle ei koidu minkäänlaista turvallisuusuhkaa Suomen ja/tai Ruotsin liittymisestä Natoon.

Natoon liittyminen ei ole mikään muutaman päivän prosessi. Se voi viedä kuukausia tai se voi viedä vuosia. Prosessin ajoitus ei voi olla kiinni päivän tai viikon tapahtumista. Siksi paras ajankohta Natoon liittymiseen on takana ja toiseksi paras ajankohta on juuri nyt, Carl Haglundin erityisavustajana toiminutta Patrik Gayeria lainatakseni.

Liittymisen pitää perustua kokonaisvaltaiseen analyysiin pitkän tähtäimen turvallisuustilanteesta. Ja vaikka itsekin olen sitä mieltä, että liittoutumattomilla mailla voi olla aivan erityinen tehtävä vakauden ylläpitämisessä, niin pitkän tähtäimen kehitys Euroopassa puhuu sen puolesta, että Suomen paikka on Natossa. 

Meillä on puolustuspolitiikassa monta tärkeää kahdenvälistä yhteistökumppania. Olen iloinen siitä, että yhteistyö Norjan ja Ruotsin kanssa on viime vuosien aikana tiivistynyt entisestään. 

Samaan aikaan Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa kierretään Nato-keskustelua kuin kissa kuumaa puuroa. Puhumme ”helpoista” kahdenvälisistä suhteista sen sijaan, että puhuisimme kansainvälisestä yhteistyöstä. Siirrämme huomion EU:n puolustusulottuvuuteen, joka käsitteenä on kaikkea muuta kuin selvä. Natolle on vaikea saada kansan enemmistön tukea, ellemme puhu siitä oikeilla sanoilla ja ääneen. Joka tasolla. 

Suomi mielletään osaksi länttä. Suomi harjoittelee Naton kanssa ja meidän järjestelmämme ovat täysin Nato-yhteensopivia jo tällä hetkellä. Olemme keskeisten Naton yhteistyöelimien jäsen. Olemme käytännössä paljastaneet kaulamme, mutta meillä ei ole artikla V:n tarjoamaa suojaa. Jäsenyys olisi käytännön tasolla hyvin pieni askel, mutta silti se toisi meille puolustusnäkökulmasta merkittävää lisäturvaa. Kuten Jaakko Iloniemi on todennut: ”Jaamme nyt riskit mutta emme turvallisuustakuita”. 

Meidän tulisi käynnistää prosessi Natoon liittymiseksi ja Ruotsi on on syytä ottaa tähän junaan mukaan. Natoon liittymisen lisäksi pidän tärkeänä ja itsestäänselvänä, että säilytämme yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat vahvat puolustusvoimat. 

al-Holin ei pitäisi olla oikeusvaltiolle vaikea kysymys, eikä sillä tulisi tehdä puoluepolitiikkaa

Me elämme yhdessä maailman turvallisimmista maista. Me olemme sitoutuneet kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Me olemme perinteisesti luottaneet toisiimme ja viranomaisiin. Meillä on vahva demokratia ja vahvat demokraattiset instituutiot. Olemme vannoneet oikeusvaltion nimeen.

Kaikesta tästä huolimatta tuntuu siltä, että emme pysty keskustelemaan asiallisesti tai päättämään siitä, miten meidän tulisi toimia al-Holin vankileirillä olevien 30 lapsen kotiuttamisen suhteen. Tai siitä, miten meidän pitäisi käsitellä heidän vastuuttomasti toimineita ja mahdollisesti rikoksiin syyllistyneitä äitejään. 

En ole halunnut osallistua aiemmin aiheesta kirjoitteluun, sillä olen kokenut, että tilannetta käytetään puoluepoliittisiin tarkoituksiin. Nyt en voi enää olla kommentoimatta asiaa, sillä sosiaalisen median rikkonaisten kommenttien pohjalta alkaa olla mahdotonta luoda tilanteesta ehjää kokonaiskuvaa. Tämä on yritys luoda sellainen.

Kysymyksestä, jonka tulisi ensisijaisesti olla moraalinen ja juridinen, on tullut poliittinen. Siitä on tullut kysymys, jota pyritään ratkaisemaan sosiaalisessa mediassa tapahtuvilla huutoäänestyksillä. Näin ei voi toimia. Meidän pitää pystyä parempaan. Päätöksen ei pitäisi olla kaltaisellemme oikeusvaltiolle vaikea.

Lasten osalta kysymys on juridisessa mielessä helposti ratkaistava. Aivan kuten oikeuskansleri Pöysti on todennut, meidän tulee kaikissa tilanteissa huolehtia lasten hyvinvoinnista. Tässä ei tarjota vaihtoehtoja. Jos suomalaisia lapsia uhkaa vaara – ja tässä tapauksessa lapset ovat pääasiassa hyvin pieniä – olemme velvoitettuja auttamaan heitä. Mitä ikinä lasten vanhemmat ovat tehneet tai jättäneet tekemättä, ei ole lasten vika tai valinta. 

Äitien osalta tilanne on juridisesti monimutkaisempi. Poliittisessa keskustelussa näkyvä eripura ammentaa kysymyksestä: Onko oikein pelastaa naisia, joita kohtaan emme pysty tuntemaan sympatiaa? Eikö meidän tulisi jättää oman onnensa nojaan sellaiset henkilöt, jotka ovat valinneet väärän puolen ja jotka ovat mahdollisesti  liittoutuneet aikamme ehkä hirveimmän hallinnon kanssa?

Lähtökohta on aina se, että lapsella on oikeus vanhempiinsa. Myös tapauksissa, joissa on kiistatonta, että vanhemmat ovat toimineet lasten etujen vastaisesti. Juuri tästä syystä Suomen oikeuslaitos mahdollistaa sen, että lapset saavat tavata vangittuina olevia vanhempiaan tasaisin väliajoin. Myös silloin kun vanhemmat ovat rikollisia, jopa murhaajia, lainsäädäntömme antaa lapsen ja vanhemman väliselle siteelle suuren arvon.  

Me voimme huostaanottaa lapset. Mutta sitäkään päätöstä emme mitä ilmeisimmin voi tehdä lasten ja vanhempien ollessa Suomen rajojen ulkopuolella. 

Me asumme oikeusvaltiossa. Oikeusvaltio perustuu tiettyihin perustavaa laatua olevin periaatteisiin. Tämä johtaa siihen, että olemme joskus pakotettuja tekemään hankalia päätöksiä. Jos noudatamme oikeusvaltion periaatteita valikoivasti, se rapautuu. Ihmisoikeudet eivät ainoastaan koske heitä, josta me pidämme, vaan myös heitä, joista emme pidä. Tai joita saatamme jopa vihata.

Kaikesta kirjoittamastani johtuen minun on vaikea nähdä tässä asiassa mitään muuta ratkaisua kuin sen, että pelastamme lapset. Ja jos äidit siinä tapauksessa haluavat mukaan, niin myös heidät. On vaikea nähdä että olisi lain puitteissa mahdollista toimia toisin. Toimimalla näin estämme myös lisäradikalisoitumisen ja mahdollistamme lasten ja aikuisten kuntoutuksen ja asettamisen oikeusvastuuseen.

Mutta palataan vielä terroristiuhkaan: miksi toisimme tänne tieten tahtoen ihmisiä, joilla on mitä suurimmalla todennäköisyydellä jihandistisympatioita?

Kurdit tekivät meille kaikille suuren palveluksen kukistaessaan Isiksen. Nyt heitä rasittaa al-Holin, 70 000 ihmisen vankilan ylläpitäminen.

al-Hol ei tule säilymään ikuisesti. Se tilanne, joka vallitsee tänään, ei ole missään nimessä staattinen. al-Hol olisi voinut hajota jo Turkin hyökkäyksen seurauksena ja on varmaa, että se tulee jonain päivänä purkautumaan. Mitä vaikutuksia leirin purkautumisella on turvallisuuteen? Mitä riskejä on siinä, että ihmiset, jotka ovat radikalisoituneet lisää, pääsevät vapaalle jalalle ja pystyvät mahdollisesti suunnittelemaan hyökkäyksiä niitä maita kohtaan, jotka eivät ole heitä auttaneet? 

On huomionarvoista, kuten terrorismitutkija Leena Malkki on todennut, että se, ettemme tee mitään, sisältää myös riskejä. 

Jos otamme Suomeen 1-11 aikuista – ja on syytä muistaa, että kurdit eivät halua päästää Suomeen heitä, joita epäillään rikoksista – tiedämme missä he ovat ja mitä he tekevät. Voimme myös asettaa heidät vastuuseen teoistaan. Todistusaineiston kerääminen ei tule olemaan helppoa, mutta vaihtoehtona on, että nämä ihmiset eivät joudu teoistaan lainkaan vastuuseen. 

Ajatus kansainvälisestä tuomioistuimesta ei ole realistinen. Tästä on näyttöä esimerkiksi Ruandan tapauksessa.

Me olemme aikaisemmin ottaneet vastaan ihmisiä, jotka ovat toimineet vierastaistelijoina (ja nythän ei ole kyse heistä, vaan heidän leskistään). Meillä on olemassa toimintatapoja tällaisten tapausten hoitamiseksi. Meillä on olemassa myös kokemusperäistä tietoa ja menetelmiä esimerkiksi lapsisotilaiden kuntouttamisesta. Olen vakuuttunut siitä, että oikeuslaitoksemme, poliisi, sosiaalitoimi, lastensuojelu ja suojelupoliisi pystyvät hoitamaan korkeintaan 11 aikuisen ja 30 lapsen paluun tavalla, joka ei uhkaa kansalaistamme turvallisuutta. Tosin ei sovi unohtaa myöskään sitä, että nämä tahot tarvitsevat työssään onnistuakseen tukea koko kansalta. Vihamielinen ilmapiiri ei edesauta työtä, vaan tekee siitä päinvastoin todella vaikeaa.

Viime kädessä on kysymys tästä: Luotammeko oikeusjärjestelmäämme? Luotammeko poliisiin ja viranomaisiimme? Onko oikeusvaltio jotain, jota haluamme suojella? 

Itse haluan vastata näihin kysymyksiin myönteisesti ja toivon että pystymme tekemään päätöksen, joka vihdoinkin ratkaisee tämän ongelman niin, että pystymme keskittymään täysipainoisesti talouteen, työllisyyteen, koulutukseen ja ilmastoon liittyvien haasteiden ratkomiseen.

Finland på annan linje än Sverige i gasledningsfrågan

(Insändare i Hufvudstadsbladet 13.10.2016 med Elina Lepomäki, Saml.)

 

Den första Nord Stream-ledningen mellan Ryssland och Tyskland blev klar 2011. Den planerade Nord Stream 2-ledningen planeras löpa parallellt med den gamla, och skall fördubbla den totala kapaciteten. Sedan 2011 har världen emellertid förändrats. Kriget i Ukraina, annekteringen av Krim och den ökade militära aktiviteten i Östersjöområdet har lett till att Europas säkerhetspolitiska omgivning i dag är annorlunda än den var då beslutet om Nord Stream 1 fattades.

Nord Stream-företagets huvudägare är ryska Gazprom. Många andra europeiska länder anser att byggande av den nya gasledningen försvagar EU:s enhetliga Rysslandspolitik, Ukrainas och andra östeuropeiska länders ställning samt den säkerhetspolitiska situationen i Östersjöområdet.

I mitten av september lämnade Nord Stream 2-företaget en projektansökan till Sveriges regering. Sverige är det första av fem länder som gör en tillståndsbedömning av projektet. Nästa år väntas företaget lämna in en ansökan också till Finland, Ryssland, Danmark och Tyskland. I Tyskland understöder regeringen byggandet av gasledningen av energi- och finanspolitiska intressen.

Statsminister Juha Sipilä (C) yttrade sig om Finland ståndpunkt gällande Nord Stream 2-projektet senast i slutet av september i ett svar på ett skriftligt spörsmål. Enligt Sipilä förväntas byggandet av de nya gasledningarna bredvid de befintliga Nord Stream I-ledningarna ”enligt nuvarande bedömningar” inte påverka Finlands säkerhetspolitiska ställning. Några säkerhetshot förväntas inte heller förknippas med byggningsskedet, eftersom projektet är under ”effektiv myndighetstillsyn”. Finland betraktar Nord Stream 2 som ett ekonomiskt projekt.

Finlands inställning skiljer sig märkbart från Sveriges. I Sverige har regeringen och det största oppositionspartiet Moderaterna har tagit ställning mot Nord Stream 2-projektet. Sveriges försvarsminister har pratat om att göra en säkerhetspolitisk utvärdering av frågan. Utrikesminister Margot Wallström har nyligen sagt att Sverige aktivt tänker motsätta sig Nord Stream 2 inom EU. Sverige har också utnämnt ett specialsändebud i frågan och stöds i sin förhållning av de baltiska länderna.

Finland är i likhet med Sverige medlem i EU:s energiunion, vars syfte är att minska på beroendet av vissa bränslen, energileverantörer och tillförselvägar. Startskottet för energiunionen var kriget i Ukraina eftersom flera medlemsländer ansågs vara för beroende av några få energiformer, i praktiken rysk gas. Det är uppenbart att Nord Stream 2-projektet är emot energiunionens målsättningar. Projektet ökar beroendet av en energikälla och en leverantör, Gazprom.

Det skulle bli billigare att öka kapaciteten i de befintliga ledningarna som går genom Östeuropa än att bygga nya. För tillfället används endast lite över hälften av kapaciteten i Nord Stream I-ledningen. Dessa fakta understryker Nord Stream 2-projektets politiska motiv, vilket också vi borde inse. Vi borde i vår egen utvärdering också begrunda projektets säkerhetspolitiska dimensioner ur Finlands – och Europas – synvinkel.

Det är oroväckande om Finland tar en annan ställning än grannländerna i Nord Stream-frågan. Finlands och Sveriges allt tätare samarbete har uppskattats i båda länderna; senast i Sveriges utrikes- och säkerhetspolitiska redogörelse i början av september. Om vi skall gå vidare i vårt säkerhetspolitiska samarbete är det skäl att också koordinera vår utrikespolitik.

Kaasuputkeen tarvitaan naapurien yhteinen kanta

(Vieraskynä-kolumni Helsingin Sanomissa Elina Lepomäen kanssa 8.10.2016)

Suomen ja Ruotsin erilaiset ulkopoliittiset linjaukset Nord Stream 2 – hankkeessa vaikeuttavat yhtenäisen turvallisuuspolitiikan rakentamista.

Nord Stream 2 -hankkeen tavoitteena on rakentaa kaksi kaasuputkea Laukaansuusta, venäjäksi Ust-Lugasta, Saksan Greifswaldiin.

Nord Streamin ensimmäisen vaiheen putket valmistuivat tämän vuosikymmenen alussa. Sen jälkeen Euroopan turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut olennaisesti Ukrainan sodan, Krimin anastuksen sekä Itämeren alueen lisääntyneen sotilaallisen aktiivisuuden vuoksi.

Nord Stream -yhtiön pääomistaja on venäläinen Gazprom. Monet Euroopan maat katsovat uusien kaasuputkien rakentamisen heikentävän EU:n yhteistä Venäjä-politiikkaa, Ukrainan ja muun Itä-Euroopan asemaa sekä turvallisuuspoliittista tilannetta Itämerellä.

Nord Streamin kakkosvaihetta rakentava yhtiö jätti syyskuun puolivälissä Ruotsin elinkeinoministeriölle projektihakemuksen. Ruotsi on ensimmäinen viidestä maasta, joka tekee projektista lupa-arvion. Ensi vuonna yhtiö jättänee lupa-anomuksen myös Suomelle, Venäjälle, Tanskalle ja Saksalle. Saksassa hallitus kannattaa kaasuputkea: asiaan liittyy energiataloudellinen intressi.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk) totesi syyskuun lopussa kirjalliseen kysymykseen antamassaan vastauksessa, että uusien putkien rakentaminen Nord Stream 1 -putkien rinnalle ei “tämän hetkisen arvion mukaan” vaikuta Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan”. Myöskään rakentamisvaiheeseen ei pääministerin mukaan odoteta kohdistuvan turvallisuusuhkia, koska hanke on “tehokkaassa virkamiesvalvonnassa”. Suomi näkee Nord Stream 2:n kaupallisena hankkeena.

Suomen kanta eroaa selvästi Ruotsin kannasta. Ruotsin sosiaalidemokraattinen hallitus ja pääoppositiopuolue maltillinen kokoomus ovat kääntyneet Nord Stream 2 -hanketta vastaan.

Ruotsin puolustusvoimat ja puolustusministeri Peter Hultqvist ovat puhuneet turvallisuuspoliittisen arvion tekemisestä lupa-arvion yhteydessä. Ulkoministeri Margot Wallström kertoi hiljattain valtiopäivillä Ruotsin pyrkivän toimimaan EU:ssa aktiivisesti sen puolesta, ettei toista Nord Stream -putkistoa rakenneta. Ruotsi on nimittänyt asiaa varten erikoislähettilään. Vaikutustyölle Ruotsi on saanut tukea Baltiasta.

Ruotsissa kaasuputkihanke on herättänyt pitkään kriittistä keskustelua, sillä sen rakentaminen edellyttäisi muun muassa Gotlannissa Sliten sataman vuokraamista Nord Stream -yhtiön käyttöön.

Suomessa uusien kaasuputkien rakennusvaiheen logistiikkakeskukset sijaitsevat Kotkassa ja Hangossa. Rakennustöiden valmistelu on jo aloitettu, vaikkei Nord Stream 2:n lupaprosessia ole vielä käynnistetty.

Uusien putkien rakentaminen edellyttää Suomessa ympäristövaikutusten arviointimenettelyä, valtioneuvoston lupaa talousvyöhykkeen käyttöön sekä vesilain mukaista rakentamislupaa. Kaasuputket kulkevat Suomen ja Ruotsin talousvyöhykkeellä mutteivät niiden aluevesillä. Rantavaltion oikeudet ja velvollisuudet ovat talousvyöhykkeellä rajoitetummat kuin aluevesillä.

Suomi ja Ruotsi ovat mukana EU:n energiaunionissa. Sen tarkoitus on vähentää riippuvuutta yksittäisistä polttoaineista, energiantoimittajista ja toimitusreiteistä. Energiaunioni käynnistettiin Ukrainan sodan vuoksi. Monien jäsenmaiden katsottiin olevan liian riippuvaisia muutamasta energiamuodosta, ennen kaikkea venäläisestä kaasusta.

On ilmeistä, ettei Nord Stream 2 -hanke toimi energiaunionin tavoitteiden puolesta. Se lisää riippuvuutta yhdestä energialähteestä ja yhdestä toimittajasta, Gazpromista.

Nykyisten yhteyksien kapasiteetin nostaminen tulisi halvemmaksi kuin uusien putkien rakentaminen. Nytkin Nord Stream 1:n kapasiteetista on käytössä vain hieman yli puolet. Tästä voi tehdä johtopäätöksen, että Nord Stream 2:lla on poliittiset tarkoitusperät. Suomessa tulisi pohtia hankkeen turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia koko Euroopassa.

On huolestuttavaa, jos Suomi ottaa asiassa eri kannan kuin naapurimaat.

Suomen ja Ruotsin tiivistyvää yhteistyötä turvallisuuspolitiikan saralla on kiitelty molemmissa maissa – viimeksi Ruotsin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selvityksessä syyskuun alussa. Ilman yhtenäistä ulkopolitiikkaa Suomen ja Ruotsin välille on vaikea kuvitella yhtenäistä turvallisuuspolitiikkaa.

Skriftligt spörsmål om Nord Stream 2 -projektet

Pressmeddelande 6.9.2016
Publiceringsfritt genast

 

Riksdagsledamot Elina Lepomäki (Saml.) har tillsammans med ledamöterna Anders Adlercreutz (SFP), Mikko Kärna (C) och Antero Vartia (Gröna) lämnat in ett skriftligt spörsmål till regeringen gällande Nord Stream 2-gasprojektets säkerhetspolitiska dimension.

I spörsmålet efterlyser ledamöterna en precisering av Finlands ståndpunkt i frågan om Nord Stream 2-projektet. Statsminister Sipilä har sagt att ”det räcker för Finland att projektet är i enlighet med miljönormerna och att rättsfrågorna är kontrollerade av EU-kommissionen”, och vidare att ”denna fråga är inte en politisk fråga för Finland. För oss är detta ett handelsprojekt”.

Finlands ståndpunkt är märkbart annorlunda än flera andra Europeiska länders. De baltiska länderna, Polen och några centraleuropeiska EU-länder har krävt att man avstår från NS2-projektet. Europaparlamentets största grupp EPP och Europeiska rådets ordförande Donald Tusk har också tagit ställning emot gasröret.

Även i USA förhåller man sig negativt till projektet, och i slutet av augusti varnade landets vicepresident Joe Biden EU för att öka sitt beroende av rysk gas. I Sverige har försvarsministern Peter Hultqvist sagt att man skall göra en säkerhetspolitisk analys av projektet.

Finland är med i EU:s Energiunion, vars ena syfte är att minska på beroendet av ”vissa bränslen, energileverantörer och tillförselvägar”. Energiunionen återupplivades i och med kriget i Ukraina, eftersom många medlemsländer ansågs vara för beroende av några få energiformer, i praktiken rysk gas. Rysslands intressepolitik i Östeuropa har under de senare åren skapat oro i det internationella samfundet.

Undertecknarna av det skriftliga spörsmålet frågar om regeringen ser en säkerhetspolitisk dimension i Nord Stream 2-projektet och ifall regeringen i likhet med Sverige tänker göra en säkerhetspolitisk analys av det.

 

Tilläggsuppgifter på svenska:
Anders Adlercreutz 044 981 0191

Lepomäen, Adlercreutzin, Vartian ja Kärnän kirjallinen kysymys Nord Stream 2 -hankkeesta

Lehdistötiedote 6.9.2016
Julkaisuvapaa heti

 

Kansanedustaja Elina Lepomäki (kok.) on jättänyt hallituksen asianomaiselle ministerille vastattavaksi kirjallisen kysymyksen Nord Stream II -kaasuhankkeen turvallisuuspoliittisesta ulottuvuudesta. Kysymyksen ovat allekirjoittaneet Lepomäen lisäksi edustajat Anders Adlercreutz (r.), Mikko Kärnä (kesk.) ja Antero Vartia (vihr.).

Kirjallisessa kysymyksessä toivotaan täsmennystä Suomen kantaan Nord Stream 2 -hankkeessa. Pääministeri Sipilä on lausunut, että “Suomelle riittää, että hanke on ympäristönormien mukainen ja oikeusasiat EU-komission tarkastamia” sekä “Suomelle tämä ei ole poliittinen kysymys. Meille tämä on kaupallinen hanke”.

Suomen kanta on selvästi erilainen kuin monella muulla Euroopan maalla. Baltian maat, Puola ja eräät keskisen Euroopan EU-maat ovat vaatineet luopumista NS2-hankkeesta. Putkea vastaan ovat asettuneet myös Euroopan parlamentin suurin EPP-ryhmä sekä Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk.

Hankkeeseen on suhtautunut kielteisesti myös Yhdysvallat, jonka varapresidentti Joe Biden varoitteli EU:ta elokuun lopussa lisäämästä kaasuriippuvuutta Venäjästä. Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist on kertonut, että hankkeesta laaditaan turvallisuuspoliittinen analyysi kun sitä virallisesti esitetään.

Suomi on mukana EU:n Energiaunionissa, jonka yhtenä tarkoituksena on vähentää riippuvuutta “tietyistä polttoaineista, energiantoimittajista ja toimitusreiteistä”. Energiaunioni herätettiin henkiin Ukrainan sodan vuoksi, sillä useiden jäsenmaiden katsottiin olevan liian riippuvaisia vain muutamasta energiamuodosta, eli käytännössä venäläisestä kaasusta.

Venäjän etupiiripolitiikka Itä-Euroopassa on viime vuosina herättänyt huolta kansainvälisessä yhteisössä.

Kirjallisen kysymyksen allekirjoittajat kysyvät näkeekö hallitus Nord Stream 2 -hankkeessa turvallisuuspoliittista ulottuvuutta ja aikooko se laatia turvallisuuspoliittisen analyysin naapurimaa Ruotsin tavoin.