Kun ministerisalkut jaetaan hallitusneuvottelujen jälkeen ei jono omistajaohjaussalkulle yleensä ole pitkä. Se on salkku, joka harvoin johtaa voittoihin, usein tappioihin. Heidi Hautala, Sirpa Paatero ja miksei myös Antti Rinne osaavat kertoa tästä lisää.

Vaikeaa salkun kantamisesta tekee se, että valtio omistaa yrityksiä, jotka toimivat vapailla markkinoilla. Tähän  liittyy automaattisesti eturistiriitoja. Toisaalta ministerillä on rooli ministerinä ja poliitikkona, jolla on poliittinen vastuu. Toisaalta ihmisenä, joka joutuu vastaamaan yrityksen menestyksestä, tappioista ja virheistä ilman valtaa tai kenties edes osaamista vaikuttaa niihin.

Osakkeen hinnan tulisi nousta ja yrityksen olisi hyvä luoda tuottoa omistajilleen eli veronmaksajille. Kyseessä voi myös olla veronmaksajille välttämättömien palvelujen tuottaminen kohtuulliseen hintaan. Irtisanomisia tulee välttää, vaikka se olisikin liiketaloudellisesti perusteltua. Ei ole kovin vaikea nähdä, että salkkuun liittyy odotuksia, joita ei aina voida täyttää yhdessä ja samassa todellisuudessa.

Valtion ei ole suotavaa puuttua yrityksen operatiiviseen toimintaan, mutta  jälkikäteen ajateltuna sen olisi pitänyt sanoa stop, kun sen aika oli.

Fortumin seikkailut idässä ja etelässä ovat kaikkien aikojen kalleimpia suomalaisia seikkailuja. Nyt on helppo sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta tässäkään tapauksessa se ei hetkessä aina ollut niin selvää.

Suhtauduin ostoon kriittisesti ja muistan hyvin, miten Fortumin johdon edustaja yritti vakuuttaa minua kaupan erinomaisuudesta, kun tapasimme jonkin aikaa oston jälkeen.

Fakta on kuitenkin se, että kritiikki olisi ollut valtava, jos osto olisi pysäytetty poliittisesti. Poliitikkojen ei tulisi puuttua valtion omistamien pörssissä noteerattujen yritysten asioihin. Vaikka kauppa, kuten tässä tapauksessa, olisi EU:n sisäpolitiikan, Suomen ilmastopolitiikan ja Euroopan turvallisuuspoliittisten etujen vastainen. Kritiikki olisikin ollut perusteltu jonkin aikaa. Vielä vuosi sitten Uniperin osto vaikutti puhtaan taloudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna hyvältä kaupalta.

Pitäisikö valtion sitten omistaa pörssiyhtiöitä? Pitäisikö valtion olla toimija yksityisillä markkinoilla? Yksinkertainen vastaus on ei. Mutta parempi vastaus on hieman monisyisempi.

Valtio voi omistaa yrityksiä useista syistä. Voidaan ajatella, että yrityksen tuotanto on strategisesti niin tärkeää, että valtio voi turvata tuotannon vain olemalla yrityksessä mukana. Tämä voi koskea esimerkiksi ampumatarvikkeita. Valtio tarvitsee niitä kriisitilanteessa ja se tarvitsee tuottajan, joka varmasti on olemassa, mutta jolta voi ostaa erilaisia määriä eri aikoina.

Huoltovarmuus on hyvä syy omistaa. Fortumin tapauksessa voidaan nähdä, että yrityksen koko tekee siitä niin kriittisen toimijan, että omistus on perusteltua. Samalla on syytä todeta, että joku toinenkin toimija pystyisi turvaamaan sähköntuotannon Suomessa.

Infrastruktuuri on asia, jota valtio mielellään omistaa. Jos omaisuus on luonteeltaan sellaista, että sitä ei voi siirtää, niin on yleensä kuitenkin tehokkaampaa säännellä kuin omistaa. Kun Fortum myi sähköverkkonsa ongelma ei ollut itse kauppa, Suomessa on paljon yksityisiä sähköverkkoja, vaan sääntelyn epäonnistuminen ja poliitikkojen asettamat vaatimukset verkon luotettavuudelle. Nämä seikat johtivat siihen, että kuluttajien kustannukset nousivat.

Voidaan perustellusti sanoa, että vaikka pienet osinkovirrat istuvatkin hyvin valtion kassaan, on kyseenalaista, kannattaako valtion omistaa esimerkiksi viisi prosenttia Nokiasta.  Tuleeko valtion olla osakepeluri? Tuskin.

Se, että valtio omistaa Suomessa paljon yrityksiä, erityisesti pörssiyhtiöitä, on seurausta siitä, että Suomessa on ollut pääomavaje. Yrityksen perustamiseen tarvittiin valtiota. Esimerkiksi Fortum, Neste ja Valmet olisivat muuten jääneet perustamatta. Malli on ollut toimiva ja sitä on tarvittu.

Nykyään emme perustaisi juuri näille aloille valtion omistamia yrityksiä. Muille aloille luultavasti.

Työkanava Oy on sataprosenttisesti valtion omistama yritys, joka työllistää ihmisiä, joilla on kaikista suurimmat haasteet löytää töitä. Se on perusteltu investointi, joka vastaa tarpeeseen, jota tuskin tyydytettäisiin ilman valtion toimia.

Mitä valtion olisi sitten pitänyt tehdä Fortumin tapauksessa?

Hyvinä aikoina haluamme, että valtiollinen omistaja puuttua yhtiön asioihin mahdollisimman vähän. Ideaalitilanteessa valtio olisi omistajana tarpeeton. Voi myös ajatella, että valtion omistajuus on kasvun este ja pikemminkin lannistaa kuin houkuttelee pääomaa.

Joskus asiat kuitenkin menevät pieleen ja silloin ”olisi pitänyt” toimia toisin.

Kun valtio omistaa osan yrityksestä on valtiolla myös vaikutusvaltaa hallituksen kokoonpanon suhteen. Tämän pitäisi riittää. Valtion edustajien on tällöin noudatettava valtion ohjeistuksia ja strategioita.

Uniperin tapauksessa tämän olisi ehkä pitänyt johtaa siihen, että ostosta olisi luovuttu, koska se selkeästi oli valtion omien tavoitteiden ja strategioiden vastainen. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Fortum-fiaskon jälkeen niiden yhtiöiden ohjausta, joissa valtiolla on merkittävä osuus, on vahvistettu. Nyt yhden virkamiehen on istuttava hallituksessa. Siitä tuskin on haittaa, mutta samalla on vaikea nähdä, että se johtaisi automaattisesti mihinkään parempaan.

Warren Buffett on todennut seuraavasti: ”Jos johto tulee luokseni ja kysyy, mitä heidän pitäisi tehdä, tiedän, että olemme molemmat pulassa”

Valtion, omistajan, ei pitäisi joutua sekaantumaan operatiiviseen toimintaan. Mahdollisuudet siihen, että valtio pystyy johtamaan yritystä paremmin kuin hallitus ja operatiivinen johto, ovat minimaaliset.

Vaikuttiko valtion suuri omistusosuus Fortumissa siihen, että yhtiön oli helppo ottaa suuri riski? Se on järkeenkäypä oletus. Valtio on omistaja, joka ei voi sallia yrityksen ajautumista konkurssiin. Kaiken kaikkiaan valtion osallistuminen pörssiyhtiöiden toimintaan johtaa kuitenkin yleensä päinvastaiseen tulokseen. Kenties kohtuullisempiin kasvuodotuksiin, ehkä pienempiin kannustimiin spekuloida. Ehkä pienempään kasvuun, ehkä loivempiin laskuihin. Ylimmän johdon palkat ovat luultavasti alhaisemmat.  Ja poliittiset käänteet voivat aiheuttaa paineita tehdä päätöksiä muilla kuin liiketaloudellisilla perusteilla.

Ja jos ”omistaja” vaihtuu neljän vuoden välein – tai jos ministeri vaihtuu usein, kuten tällä kaudella – voi olla vaikeaa suunnitella toimintaa pidemmällä aikavälillä.

Valtio voi siis mielellään omistaa yrityksiä, jotka tarvitsevat valtiota, jotta ne voisivat toimia. Usein on kuitenkin järkevämpää ja tehokkaampaa sääntelyn kautta varmistaa, että tietyt toiminnot onnistuvat tai että tai tiettyä tuotantoa on.

Valtiolla voi olla monia erilaisia, joskus lyhyen aikavälin tavoitteita, jotka eivät aina ole yhteensopivia yrityksen tavoitteiden kanssa. Valtio voi toivoa tiettyä työllisyysastetta, tiettyä tuotannon määrä, ehkä osingonmaksuja fiskaalisista syistä. Tämän takia valtion kannattaa antaa yhtiön hallituksen toimia itsenäisesti. Valtion tulee kuitenkin osallistua aktiivisesti hallituksen jäsenten nimittämiseen ja evästää omia edustajiaan asianmukaisilla linjauksilla. Jotta uusia Uniper-kauppoja ei tulisi.