Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi on uhkapeliä.

Euroopan parlamentti äänesti tällä viikolla rakennusten energiatehokkuusdirektiiviä koskevasta kannastaan. Luonnos direktiivistä ajaa hyvä tavoitetta, mutta se on käytännön tasolla hyvin huolestuttava.

Energiatehokkuuteen pitää pyrkiä. Mutta se ei ole yksinkertainen yhtälö. Erityisesti meidän leveysasteillamme on tärkeää ymmärtää, että energiatehokkuusremontit eivät ole yksinkertaisia. Ei ole varmempaa tapaa tuhota vanha rakennus kuin kunnostaa sitä huonosti. Huono energiatehokkuusremontti voi aiheuttaa suurta tuhoa.

Euroopan parlamentin kannan mukaan kaikkien rakennusten pitäisi saavuttaa energiatehokkuusluokka E vuoteen 2030 mennessä. Vaatimuksia ehdotetaan sovellettavaksi myös vanhoihin rakennuksiin, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Tässä piilee direktiviin suurin ongelma niin taloudellisesti kuin teknisesti. Vanhat ja uudet rakennukset ovat rakennusfysiikaltaan täysin erilaisia. Koska energiatehokkuusremontti tarkoittaa ulkovaipan rakenteen muuttamista ja samalla useimmissa tapauksissa myös koneellisen ilmanvaihdon ja lämmön talteenoton toteuttamista, on helppo nähdä, että kyseessä on hyvin laaja muutos. Se on kallista, mutta ennen kaikkea se voi olla hyvin riskialtista, jos se än väärin.

Rakennuksesta, joka on saattanut toimia moitteettomasti sata vuotta, tulee yhtäkkiä riippuvainen koneista. Yksinkertainen, usein massiivinen ja ongelmaton ulkoseinä muuttuu haavoittuvaksi ja vikaherkäksi. Se ei ole kestävä ratkaisu.

Meidän on myös tunnistettava, että rakennuskanta ja ilmasto ovat erilaisia eri maissa, samoin kuin energiantuotanto.  Keski-Euroopassa taloja lämmitetään suurelta osin kaasulla. Meillä ei tehdä niin. Erityisesti omakotitaloissa käytetään usein sähkölämmitystä, joka on lähes fossiilivapaata. Myös kaukolämmöstä on nopeasti tulossa fossiilivapaata. Sähkön absoluuttista kulutusta tärkeämpi kysymys onkin kulutuksen ajoitus: milloin sähköä kulutetaan ja miten kulutuspiikkejä voidaan pienentää. Ja tässä älykkäät järjestelmät ovat tärkeämpiä kuin ulkoseinän paksuus.

Direktiiviehdotuksen käsittely jatkuu seuraavaksi trilogineuvotteluissa komission, EU-parlamentin ja neuvoston välillä. Rakennuksemme Suomessa ovat huomattavasti energiatehokkaampia kuin rakennukset Keski-Euroopassa. Meidän on nyt varmistettava, että lopputulos ja tulevan direktiivin kansallinen täytäntöönpano on järkevää.

Kun niin sanottua lähes-nollaenergiarakentamisen direktiiviä sovellettiin Suomeen edellisellä eduskuntakaudella, onnistuin vaikuttamaan sen soveltamiseen niin, että se maltillistui ja esimerkiksi massiivipuurakentamisen mahdollisuus säilyi.  Jos tätä energiatehokkuusdirektiiviä sovelletaan Suomeen nyt ehdotetussa muodossa, siitä aiheutuu sekä valtavia suoria kustannuksia että mahdollisesti katastrofaalisia seurauksia rakennuskannalle.

Suomen tulee olla tässä valppaana ja käyttää hyväkseen kaikki mahdolliset joustovarat kansallisessa  soveltamisessa.

 

(Mielipidekirjoitus Kirkkonummen Sanomissa 19.3.2023)

Adlercreutz: Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi uhkaa aiheuttaa katastrofin

Euroopan parlamentti äänesti tällä viikolla kannastaan rakennusten energiatehokkuusdirektiiviä koskevaan ehdotukseen. RKP kansanedustaja Anders Adlercreutz on huolissaan direktiivin mahdollisista seurauksista.

– Energiatehokkuuteen pitäisi pyrkiä. Mutta se ei ole yksinkertainen yhtälö. Erityisesti meidän leveysasteillamme on tärkeää ymmärtää, että energiatehokkuusremontit eivät ole yksinkertaisia. Ei ole varmempaa tapaa tuhota vanha rakennus kuin kunnostaa sitä huonosti. Huono energiatehokkuusremontti voi aiheuttaa suurta tuhoa, Adlercreutz toteaa

Euroopan parlamentin kannan mukaan kaikkien rakennusten pitäisi saavuttaa energiatehokkuusluokka E vuoteen 2030 mennessä. Vaatimuksia ehdotetaan sovellettavaksi myös vanhoihin rakennuksiin joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

-Tämä on se ongelmallinen osa. Vanhat ja uudet rakennukset ovat rakennusfysiikaltaan täysin erilaisia. Koska energiatehokkuus tarkoittaa ulkovaipan rakenteen muuttamista ja samalla useimmissa tapauksissa myös koneellisen ilmanvaihdon ja lämmön talteenoton toteuttamista, on helppo nähdä, että kyseessä on hyvin laaja muutos. Se on kallista, mutta ennen kaikkea se voi olla hyvin riskialtista, jos sitä ei tehdä oikein.

– Rakennuksesta, joka on saattanut toimia moitteettomasti sata vuotta, tulee yhtäkkiä riippuvainen koneista. Yksinkertainen, usein massiivinen ja ongelmaton ulkoseinä muuttuu haavoittuvaksi ja vikaherkäksi, Adlercreutz sanoo.

Adlercreutzin mukaan on tunnistettava, että rakennuskanta ja ilmasto ovat erilaisia eri maissa, samoin kuin energiantuotanto.

– Keski-Euroopassa taloja lämmitetään suurelta osin kaasulla. Meillä täällä ei tehdä niin. Erityisesti omakotitaloissa käytetään usein sähkölämmitystä, joka on lähes fossiilivapaata. Myös kaukolämmöstä on nopeasti tulossa fossiilivapaata. Sähkön absoluuttista kulutusta tärkeämpi kysymys on ajoitus: milloin sähköä kulutetaan ja miten kulutuspiikkejä voidaan pienentää. Ja tässä älykkäät järjestelmät ovat tärkeämpiä kuin ulkoseinän paksuus, Adlercreutz toteaa.

Direktiiviehdotuksen käsittely jatkuu seuraavaksi trilogineuvotteluissa komission, EU-parlamentin ja neuvoston välillä.

– Rakennuksemme ovat huomattavasti energiatehokkaampia kuin rakennukset Keski-Euroopassa. Meidän on nyt varmistettava, että lopputulos ja tulevan direktiivin kansallinen täytäntöönpano on järkevää. Nykyisessä muodossaan direktiiviehdotuksen soveltamisesta aiheutuisi valtavan suuria kustannuksia ja mahdollisesti katastrofaalisia seurauksia rakennuskannalle, päättää Adlercreutz

Homekoulujen aika on ohi

En halua nähdä enää yhtäkään homekoulua! Meidän on jatkossa varmistettava rakentamista säätelevien laatunormien toteutuminen, huolehdittava rakennusten ammattimaisesta ylläpidosta ja vaadittava rakennusyrityksiä kantamaan vastuunsa. Vanhan ja uuden rakennuksen erot on ymmärrettävä ja energiamääräyksiä muutettava niin, että rakennamme vikasietoisia, korjattavia ja kestäviä rakennuksia.  Tämä on resepti, jolla synnytämme terveellisiä ja turvallisia rakennuksia.  

Puurakentamiseen erikoistuneena arkkitehtina kaikki rakentamiseen liittyvä on lähellä sydäntäni. Kansanedustajana olen ollut järkyttynyt niiden ihmisten määrästä, jotka ovat altistuneet homeelle huonon rakentamisen ja rakennusten puutteellisen ylläpidon seurauksena. Siksi olen ollut perustamassa eduskunnan sisäilmaryhmää, jonka tehtävänä on pureutua sisäilmaongelmien estämiseen lainsäädännöllisin keinoin.

Kansallinen ongelma

Homeongelma on kansallinen ongelma. Olen seurannut sitä erityisen läheltä omassa kotikunnassani Kirkkonummella, missä moni koulu – esimerkiksi  Gesterbyn koulukeskus – kamppailee sisäilmaongelmien kanssa.

Kysymys on sekä huolimattomuudesta että välinpitämättömyydestä. Jokaisen rakentamista ymmärtävän pitäisi välttää kiusaus työntää näkyviä ongelmia eteenpäin: Ne eivät häviä sillä, että ne peitetään silikonimassalla. Jos ongelma on olemassa tänään, se tulee eteen kahta pahempana huomenna.

Modernit rakennukset ovat vanhoja rakennuksia monimutkaisempia ja sisältävät  kerroksellisia rakenteita. Kun jokin kerroksista pettää, syntyy ketjureaktio. Yksinkertaisissa, massiivipuisissa rakenteissa tällaiset ketjureaktiot eivät olleet mahdollisia. Osa uusista rakenteista toimii laboratoriossa, muttei tosielämässä. Riskit ovat ilmeiset, ja ne realisoituvat tällä hetkellä ympäri Suomea.

Vanhoihin rakennuksiin ei pidä soveltaa samoja vaatimuksia kuin uusiin, ei energiatehokkuuden eikä ilmanvaihdon suhteen. Usein näkemäni virhe, joka lyhentää vanhan, toimivan rakennuksen elinikää, on tuoda siihen – usein toki hyvässä tarkoituksessa – nykyaikainen, koneellinen ilmanvaihto lämmön talteenottolaitteineen.

Rakennusyrityksillä on vastuu

On aiheellista peräänkuuluttaa rakennusyrityksiltä korkeaa ammattietiikkaa. Ammattitaitoisen rakentajan pitää tunnistaa erilaisiin ratkaisuihin liittyvät riskit. Jos tätä ei voida muulla tavoin taata, pitää harkita, tulisiko rakennustoiminnan pyörittämisen olla luvanvaraista – tämähän on käytäntö monella muulla alalla.

Vastuuta on vaikea peräänkuuluttaa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua rakennusprojektin valmistumisesta, joten on panostettava työn valvontaan ja työn laadun tarkastamiseen. Joku voi sanoa, että valvonta maksaa liikaa, mutta minä väitän, että huonosta laadusta syntyvät kustannukset ovat suurempia.

Rakennuksista pitää pitää huolta

Suomalaisen rakentamisen laadun nostaminen on selvä tavoite. Toinen tärkeä tavoite on oppia pitämään yhä monimutkaisemmista taloista huolta. Kuka tahansa ei tällaisesta ylläpitotyöstä selviä, vaan se edellyttää ammattitaitoa. Määräajoin järjestettävien katsastusten avulla voitaisiin välttää ongelmien kumuloituminen. Jos kuntotarkastus on tehty ja homekoira on antanut päiväkodille puhtaat paperit, niin ovessa komeileva hymiö voisi kertoa vanhemmille, että täällä lapsen on hyvä olla.

Lääkkeet ovat siis tiedossa, mutta niitä ei vielä monikaan potilas ole nielaissut nikottelematta. Kysymys on paitsi valistustyöstä myös rohkeudesta säätää lakeja, joilla ongelmiin pystytään puuttumaan. Näiden lakien pitää olla huolellisesti laadittuja ja yksiselitteisiä, ja niiden valmistelussa pitää kuunnella sekä rakennusalaa että käyttäjiä. Kepin sijaan tarvitaan porkkanaa. Laadukkaan rakentamisen pitää olla kannattavampaa kuin lyhytnäköisen rakentamisen. Rakentamis- ja suunnittelupalveluita ostettaessa pitää uskaltaa arvioida hinta-laatusuhdetta. Olen toiveikas sen suhteen, että huonot kokemukset ovat kypsyttäneet maaperän muutokselle.

Arkkitehtina koen erityistä vastuuta terveestä rakentamisesta ja olen sitoutunut työskentelemään sisäilmaongelmien ratkaisemiseksi ja rakentamisen laadun parantamiseksi myös tulevalla eduskuntakaudella.