Keynote, UNIFI Sustainability and Responsibility Seminar

Sustainability. What is it? It’s behaving. It’s being responsible. It’s what you teach your kids. But still something we often neglect when it really matters.

The obvious somehow becomes expendable. The factor that is totally crucial for long term viability or even profitability becomes something you postpone, push aside.

The topic of sustainability and responsibility in business is the biggest issue that faces our industries, our world,  today.

Because what we do today defines what the world will look like tomorrow.

Climate change affects everything and everyone in one way or the other. It affects the most basic things in our lives – from where it is possible to live to what kind of food we can grow and eat.

We are dependent on our ecosystems in everything we do. So why not take care of it. Why not give it the attention it deserves?

We know what to do.

We need to reduce our emissions. We need to stop the loss of biodiversity. We need a transition to clean, renewable energy. We need an industrial revolution.

And yes, I say industrial – because our businesses are central in contributing to the transition to a more sustainable economy.

As a fairly small player globally, one might think that what happens in Finland is not that important on a larger scale, but that could not be further from the truth. It’s not about our absolute share of global greenhouse gases. It’s about the positive impact we can make, it’s about our handprint.

I’ll give you one example. The frequency converter, a small device that makes electrical motors more effective, saves 135 000 000 tons of Co2 emissions annually and globally. That handprint comes to a large extent from Vasa, where Vacon, nowadays Danfoss, is one of the trailblazers in the field.

So what happens in Finland does not stay in Finland – we have every opportunity to show leadership and show the way.

By doing this, we are one step ahead – by promoting research and innovation on sustainability related issues we can create new solutions to the challenges we face.

And we all know these challenges need addressing. Therefore the demand for solutions, products and services in line with sustainability standards will grow – and Finnish businesses can be at the forefront of providing these solutions.

As an active member of the Europan Union, we have an important role to play as well.

The EU is the largest single market in the world. This is something of a favourite subject of mine, so if you’ll allow me, I would like to highlight this: it is the largest single market – in the world.

And what does this mean? It’s a market without borders. It means that it allows goods, services, and people to freely move within the union. It allows us to do trade and business with each other.

While creating a broader choice of products and services for all EU citizens, it also creates an opportunity for the EU to set standards.

And when the EU sets standards it has global implications. In a way, it’s as simple as that – when we are ambitious and demand more, the surrounding world needs to do more – if they want to take part in the largest single market in the world.

By looking ahead, by seeing opportunities instead of problems, and by thinking outside of the box instead of sticking our head into the sand we can have a real global impact – both Finland as a nation, and the European Union as a community on the global level.

That is why we need to work with an ambitious and serious agenda on the Green transition and on sustainable growth.

The European Commission introduced the EU Green Deal in December 2019 – almost exactly 4 years ago.

As you all know, the main goal is to make the EU climate neutral by 2050, and transform the EU economy to become more sustainable.

An important milestone in the EU Green Deal is the 2030 goal of reducing green house gas pollution by 55 per cent compared to the levels from 1990.

As the EU loves project names, and acronyms – I really have had to work on those – the goal of reaching this has been named “Fit for 55”, where 15 different legislative proposals have been put forward regarding climate, energy, transport, finance and taxation.

Not all of these are without problems for Finland of course. I would assume most of us have heard things about the Nature restoration law, or “Ennalistamisasetus” in Finnish – or the EU Forest Strategy, filled with acronyms like LULUCF and concepts like taxonomy.

I will not go into these today, but the public discussion around these clearly shows how difficult it will be to reach commonly accepted solutions to the existential problems we are facing.

That being said, it is of course important that EU regulation takes national realities into account. Therefore this government will put effort into be even more effective in influencing EU policy in a timely fashion, before they become decided regulation.

Even though there is a new Commission coming next year, and we have elections coming up and a new European Parliament where political power may shift, we can be fairly certain that the path we are on is the one that we will continue to walk.

The Commission President Ursula von der Leyen kept the green transition as the number one concept also in her recent State of the Union speech.

The new Commission, no matter how it will look like, will begin by shaping the 2040 goals, on our way to 2050. This is one of the major tasks right at the start of the new term.

I think it’s important to make sure that we also see the opportunities that exist within these challenges.

Because even though we face serious challenges in many sectors, we have also done many things right in Finland. It is not a coincidence that our green transition investment pipeline exceeded 100 billion euros.

Us being trailblazers in the green transition is due to us having the cheapest electricity in Northern Europe and the best electricity grid. And those things again, are due to us being ahead in the very same green transition. Is it the Chicken or the egg? Kind of both at the same time.

As Nordic countries we also have an opportunity to carry the issue forward together and set an example for our fellow member states.

Dear friends,

We have to remember that sustainability is a cross-sector concept, in order to affect real change we need to see action on all levels in society.

Higher education plays an important role here.

Finland has been strongly involved in promoting the construction of the European Education Area. We can congratulate ourselves on the fact that Finnish universities have been very successful in the highly competitive European Universities initiative, with 19 universities already participating.

We’ve certainly had challenges recently – Russia’s brutal war of aggression in Ukraine, the pandemic, and heightened tensions in world politics underline the importance of a crisis-resistant society, both at a national and a European level. This highlights the need to make sure students preserve their faith in a better future, and here we all have a responsibility.

Universities, through their research knowledge and expertise, have an important role to play in building crisis resilience and security of supply, and in supporting the EU’s self-sufficiency and strategic autonomy.

Universities can and should be able to respond to the rapidly changing skills needs of the labor market, and support business renewal as well as raising the education levels of the population.

I firmly believe that the free movement of students, researchers and scientists within and outside the EU provides the best added value.

The Erasmus programme, for example, is the crown jewel of European student exchange. I would strongly encourage students, teachers and researchers alike to take part in exchange programmes and the various European cooperation projects that are offered.

My own journey through exchange studies both in Portugal and Spain certainly shaped me and my life. I cast my vote for Finland’s entry into the EU while I was living the European dream, as an Erasmus student in Barcelona.

We know that there will be fierce competition for talent, it’s obviously already happening today, but will be even more fierce tomorrow. Industrial productivity, the prosperity of our societies and the achievement of our climate objectives depend in large part on the ability to retain and attract workers.

This is not only my view, but it is widely shared in the EU member states. In the conclusions of the European Council, this has repeatedly been at the forefront.

The need to strengthen education and research is key when we want to reinforce our strategic autonomy and competitiveness. The emphasis on strong cooperation in education and research is therefore very important for us.

The availability of skilled labour has recently been at the center of many Commission initiatives. All fields are included – some are more vital than others; the clean transition, cybersecurity, the battery industry, digital skills, well educated teachers, knowledge of space and so on.

We must also talk about a commitment to research and development funding. The current government is committed to a historic long-term investment. This will significantly strengthen the capacity of universities and research institutions.

From next year, we will substantially increase the level of national R&D funding towards 4 percent of GDP. Our firm intention is to create a solid basis and conditions for improving Finland’s competitiveness long into the future.

These increases will be targeted at activities with the widest possible impact on productivity and economic growth.

Particular emphasis will be placed on basic research at universities, applied research at universities of applied sciences and on increasing and modernising researcher training, so that we can make the most of this investment.

Finland has also long argued that all EU member states should increase R&D investment towards the commonly agreed EU target of 3 percent of GDP.

We are now setting a good example – and our 4 per cent target and its implementation has indeed attracted a lot of interest from both other member states and also from the European Commission.

Dear friends –

It comes down to this. The green transition is a huge opportunity for all of us. For businesses, for education, for society. Over 100 billions of investments are queueing up at our border. If even a small part of those become reality the benefits are substantial.

This is an industrial revolution and the universities are the factories of the future. We already some of the tools to make it happen. You create more as we speak. The opportunities lie ahead of us. They are  obvious, they are crucial, and fortunately even profitable.  So no more postponements. No pushing aside. Let’s get to it.

(Keynote held att Svenska Handelshögskolan 7.11.2023)

Ojasta onneen, ei allikkoon – Ajatuksia vastuullisesta politiikanteosta

”We have nothing to fear, but fear itself”. Emme voi antaa pelon ohjata tekemistämme, mutta on syytä pelätä tekemättä jättämistä. Ja vääriin asioihin keskittymistä.

Suomi ei ole syvässä kriisissä, mutta suunnanmuutokselle on selkeä tarve. Ei siksi, että vanha suunta olisi ollut ”vastuuton”, ”holtiton”, tai jotain muuta sen suuntaista, vaikka vastakkainasetteluun pyrkivä poliittinen retoriikka tällaista mielikuvaa pyrkiikin vahvistamaan. Tosiasia on, että Säätytalolla nyt neuvottelevien puolueiden ratkaisut eivät olisi viime hallituskaudella fiskaalisessa mielessä juurikaan eronneet toisistaan. Muutokselle on tarve yksinkertaisesti siksi, että kahden kriisin jälkeen on ilmeistä, ettemme selviäisi kunnialla enää kolmannesta.

Siksi hallitusneuvotteluiden pääpaino on tällä kertaa taloudessa. Kestävyysvaje on liki yhdeksän miljardia euroa ja se on kurottava umpeen, jotta meillä olisi edellytyksiä kohdata mahdolliset tulevat kriisit ja niiden mukanaan tuomat markkinahäiriöt. 

”If it ain’t broke, don’t fix it”. Eli ei kannata korjata sellaista, mikä ei ole rikki. Sen sijaan on keskityttävä korjaamaan asiat, jotka ovat aidosti korjaamisen tarpeessa. 

Suomi on erkaantunut muiden Pohjoismaiden kehityksestä. Rakenteellinen työttömyys on korkeammalla tasolla ja tuottavuuden kasvu on ollut heikompaa kuin muissa maissa. Julkinen taloutemme on kroonisesti alijäämäinen. Työmarkkinat ovat jäykät ja niillä on merkittävä kohtaanto-ongelma. 

Samaan aikaan väestömme vanhenee. Syntyvyys on matala ja demografinen pyramidi on nurinperinpäin. Esimerkiksi Ruotsilla ei näitä ongelmia ole. 

Ja nämä ovatkin ne eniten korjaamista kaipaavat asiat: työmarkkinat on saatava joustaviksi ja väestön ikärakenne korjatuksi.

Vaikka meillä on selkeitä haasteita, näkyvissä on myös selviä valonpilkahduksia. Pelkästään viime vuonna Suomessa julkistettiin vihreään siirtymään liittyviä investointisuunnitelmia yli 16 miljardin euron edestä. Juna on lähdössä liikkeelle ja on meistä itsestämme kiinni, käytämmekö tämän ”momentumin” hyväksemme. 

Mikään mainitsemistani haasteista ei ratkea maahanmuuttoa suitsimalla tai vihreää siirtymää hidastamalla. Päin vastoin: nämä käsillä olevat ongelmat vain pahentuisivat jos toimisimme näin. 

Viime vuosi oli maahanmuuton osalta poikkeuksellinen. Venäjän sota Ukrainassa näkyi myös Suomessa. Noin 48 000 ukrainalaista haki tilapäistä suojelua vuonna 2022.

Normaalioloissa Suomeen kohdistuva maahanmuutto on kuitenkin vaatimatonta. Nettomaahanmuutto pyörii vuositasolla noin 15 000 ihmisen kieppeillä. Se on kestämättömän vähän. Turvapaikkaa hakee noin 2000 ihmistä vuositasolla. Sekin on lukuna vaatimaton. 

Ellemme saa nettomaahanmuuttoa kasvatettua useilla kymmenillä tuhansillla ihmisillä vuositasolla, olemme pulassa. ETLA:n selvityksen mukaan nykyisellä tasolla pysyminen johtaisi siihen, että työikäinen väestö pienenisi 20% seuraavien 50 vuoden aikana.

Mitä siitä seuraisi? Se, että kansantaloutemme kurjistuisi ja esimerkiksi eläkeikää olisi nostettava reilusti. Kestävyysvajeen korjaaminen onkin äärimmäisen haasteellista, ellei maahanmuutto lisäänny. ETLA on arvioinut, että 44 000 henkilön nettomaahanmuutto on taso, joka stabilisoisi huoltosuhteen. Selvää on, ettemme pääse tuohon tavoitteeseen ilman määrätietoisia toimia. 

Nykyisen spektrin mukainen maahanmuutto vahvistaa julkista taloutta. Tämä on objektiviinen fakta. 

Maahanmuuttajien työllisyysaste on Suomessa liki kantasuomalaisten luokkaa. Ero on enää hyvin pieni. Kotouttaminen onnistuu koko ajan paremmin myös siksi, että asenteet muuttuvat maahanmuuttajia kohtaan suopeammiksi. Tutkimusten mukaan yritys, joka on palkannut kerran ulkomaalaistaustaisen suhtautuu seuraavan ulkomaalaisen palkkaamiseen jo huomattavasti positiivisemmin. Pelot karisevat tehokkaimmin kokemuksen myötä, ja hyvä niin. 

Maahanmuuton ongelmista pitää puhua avoimesti ja ratkaisukeskeisesti: liian pienestä määrästä maahanmuuttajia, Suomen vetovoiman puutteesta, tehottomista prosesseista, asenneremontin tarpeesta, koulutukseen liittyvistä haasteista, liian hitaasta työmarkkinoille pääsystä ja tiettyjen ryhmien kohdalla korostuvista kotouttamisen haasteista ja segregaation lieveilmiöistä, kuten esimerkiksi jengiytymisestä. Ensiarvoisen tärkeää on esimerkiksi se, että humanitääristä polkua pitkin tulleet naiset pääsisivät nopeasti työelämään kiinni. 

On myös hyvä muistaa, että ne asiat, jotka aiheuttavat ongelmia maahanmuuttajille, aiheuttavat usein yhtälailla ongelmia kantaväestölle. Kannustinloukku on loukku ihmisen taustasta riippumatta. 

Näihin asioihin tulisi meidän tulisi nyt pureutua – pragmaattisesti, yleistyksiä tietoisesti välttäen.

Entä onko ilmastomuutoksen vastainen työ meille rasite ja ongelma? Kurittaako se suomalaisia ja ajaako se meidät kilpailukyvyttömäksi takapajulaksi?

Ei. Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka on välttämättömyys – kaikkien maiden osalta. Tähän asti tehdyt toimet ovat pienentäneet esimerkiksi sähkön hintaa Suomessa. Ei ole sattumaa, että sähkön hinta oli viime vuonna Suomessa Euroopan toiseksi halvinta. 

Vihreä siirtymä kasvattaa taloutta ja vahvistaa omavaraisuuttamme ja huoltovarmuuttamme. 

Vaihtoehtoiset polut ovat kalliita ja murentavat maamme teollista pohjaa. Ei ole epäselvää, mihin suuntaan maailma on menossa. Meidän kannattaa siksi suhtautua ”uuden maailman” mahdollisuuksiin uteliaasti ja kunnianhimoisesti. Se, että jumitumme voivottelemaan meille asetettujen ilmastotavoitteiden kohtuullisuutta esimerkiksi suhteessa Kiinan velvoitteisiin ei vie meitä maana eteenpäin. Kiina on ollut eurooppalaisen kuluttamisen ”takapiha” vuosikymmenten ajan. On tullut aika kantaa vastuuta takapihan siivoamisesta.

”Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”. Se edellyttää kuitenkin objektiivista tietoa ja sen analyyttistä prosessointia. 

Siksi kriittiset, Suomea eteenpäin vievät päätökset eivät saa takertua identiteettipolitikointiin. Tällaisen politiikan tavoite on puhua ja edistää sitä, mitä ”omien” kuvitellaan haluavan. Tällainen politiikka ei ole suoraselkäistä koko maan edun ajamista. Hankalista asioista ja päätöksistä viestiminen omalle äänestäjäkunnalle on normaalia vastuunkantoa. 

Meitä kansanedustajia ei ole äänestetty eduskuntaan miellyttämään äänestäjiä, vaan ajamaan Suomen kokonaisetua.  

Ja vielä: Pohjoismainen yhteiskuntamalli on kehittynyt niin vasemmiston kuin oikeiston toimesta sellaiseksi kuin se tänään on.  Politiikassa, yhteiskuntatieteissä tai taloudessa ei juurikaan ole olemassa absoluuttisia totuuksia.  On myös runsaasti asioita, joita ei ole mielekästä väkisin paikantaa vasen-oikea -akselille. Ihmisoikeudet ovat universaaleja, eikä vähemmistöjen suojelun pitäisi hyvinvointivaltiossa olla kiistanalainen asia. Se, että tunnistamme tehdyt vääryydet ja pyrimme korjaamaan kurssia ei ole radikaalia saatikka hölmöä, vaan viisautta, jonka varassa länsimainen yhteiskunta – ja Suomi osana sitä – on kehittynyt vuosisatojen saatossa. 

Olemme olleet perinteisesti ylpeitä siitä, että meitä on kutsuttu sivistysvaltioksi. Sivistysvaltion status pitää kuitenkin jatkossakin ansaita. Pahoin pelkään, että ilmassa oleva pyrkimys poliittiseen vastakkainasetteluun ja halu yksinkertaistaa monimutkaisia kokonaisuuksia juontaa ajattelemattomuudesta. Sivilisaatiot ovat usein tuhoutuneet juuri silloin, kun ne ovat ottaneet kulttuuriset saavutuksensa itsestäänselvyyksinä. 

. 

BSAG tekee laivojen jätevesipäästöistä historiaa

Baltic Sea Action Group (BSAG) sai puhelun Kansallismuseosta. Museo kertoi haluavansa dokumentoida, mitä BSAG tekee lopettaakseen rahtilaivojen jätevesipäästöt Itämereen. Jätteiden päästämisestä mereen on siten tulossa kirjaimellisesti museokamaa.

”Eetostamme kuvaa varmaan parhaiten säätiön nimessäkin oleva sana ’action’ eli toiminta”, sanoo BSAG:n perustaja, Saara Kankaanrinta.

”Organisaatiomme on kehittynyt toiminta edellä jo 15 vuoden ajan. Aina kun olemme huomanneet, etteivät sanat meinaa kääntyä teoiksi, olemme kokeilleet jotain uutta lähestymistapaa”, hän kertoo.

BSAG pyrkii meriliikennetyössään vaikuttamaan siihen, että Itämerellä seilaavat laivat huomioisivat tulevaisuudessa meren haavoittuvaisuuden nykyistä paremmin. Harva tulee edes ajatelleeksi, että rahtilaivoissa seilaa Vihdin tai Raaseporin asukkaiden verran ihmisiä.

Nämä laivat saavat laillisesti päästää tiettyjä jätelajeja suoraan mereen. Matkustajalaivoja koskee tiukempi sääntely, joten matkustajalaivojen suihkuissa, vessoissa ja keittiöissä syntyvät jätevedet ja ruokajätteet pumpataan satamavierailujen aikana maihin.

Jotta mikään muuttuisi, asian täytyy kiinnostaa ihmisiä

BSAG:n esimerkki ongelmaan tarttumisesta on ”vaikeuksien kautta voittoon” -tarina.

Lähtötilanne eli se, että suuria määriä jätteitä puretaan suoraan mereen, kuulostaa uskomattomalta. Elämmehän kuitenkin jo vuotta 2023.

Kankaanrinta muistuttaa, että ensikatsomalla ongelma näyttää pieneltä, sillä laivoissa matkustavien ihmisten määrä on laivakohtaisesti pieni. Yhden sataman näkökulmasta jätevesityhjennyksen mahdollisuuden käyttämättä jättäminen ei tunnu siksi kovin isolta ongelmalta. Laivojen yhteenlaskettu jalanjälki on kuitenkin iso. Siksi tarvitaan joku, jota kiinnostaa ongelman systeeminen taso.

Tällaisen tahon tehtävä on laskea, paljonko rahtilaivat jättävät jätevesiään satamiin ja kartoittaa, keiden kaikkien kanssa asiaan voitaisiin vaikuttaa.

”Tehdessämme listausta arvoketjuun kuuluvista toimijoista hämmästyimme huomatessamme, miten monia eri tahoja asiaan liittyy. Meidän piti saada kontakti laivoihin ja niiden takana oleviin varustamoihin. Mutta meidän piti saada niin ikään yhteys satamiin, jätevesien kuljetusyhtiöihin, viranomaisiin ja energiayhtiöihin, jotka voivat hyödyntää jätettä”, Saara Kankaanrinta luettelee.

”Kaikilla näillä toimijoilla oli kirkas kuva omasta ja asiakkaidensa toiminnasta, mutta liian vähän tietoa siitä, miltä koko arvoketju näyttää. Kun kutsuimme heidät yhteiseen neuvottelupöytään, joku totesi ymmärtävänsä ensimmäistä kertaa ison kuvan ja sen, kenelle voi soittaa, jos joku asia tökkii”, hän kuvaa.

Iso työ johti pieneen, mutta vaikuttavaan ratkaisuun

Hankkeessa tehty työ koko prosessin kuvaamiseksi johti uusiin löydöksiin. Yksi arvokkaimmista oivalluksista tuotti pienen, mutta kustannustehokkaan ratkaisun.

”Itämerellä on käytössä ns. ”No special fee” -suositus, mikä tarkoittaa laivan koon ja tyypin mukaista pakollista jätemaksua satamille. Sitä vastaan on lupa jättää aluksen harmaat vedet maihin – olipa niiden volyymi mikä tahansa. Viranomaisten käsitys oli, että kaikki laivat tietävät tämän. Tekemiemme haastattelujen perusteella näin ei kuitenkaan ollut. BSAG:n ratkaisu oli kuvata maksun sisältö ja erikseen maksettavat jätelajit yksinkertaisessa tiedotteessa. Tätä tiedotetta jaetaan nyt etukäteen kaikille rahtilaivoille, jotka saapuvat Itämerelle”, Kankaanrinta kertoo ja jatkaa:

”Mitä muuta voimme olla kuin tyytyväisiä, jos kaksipuolinen tuloste johtaa jätevesien purkamiseen satamiin, joissa niistä voidaan tehdä biokaasua.  Kaiken ylimääräisen kuormituksen vähentäminen hyödyttää päästöistä kärsivää Itämerta.”

”Vieläkin suurempi saavutus minusta olisi, jos onnistumme aidosti muuttamaan toimintatapoja rahtilaivoilla. Silloin ne voivat kysyä myös Espanjassa ja Filippiineillä sijaitsevissa satamissa, mihin jätevedet siellä johdetaan”, hän sanoo.

BSAG:n työ on täynnä merkityksellisyyttä: ”Tuntuu hyvältä, ettei tarvitse tyytyä voivotteluun. Sen sijaan voimme yhdessä muiden kanssa keskittyä tekemään tilanteelle jotain”, Kankaanrinta päättää.

Adlercreutz: Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi uhkaa aiheuttaa katastrofin

Euroopan parlamentti äänesti tällä viikolla kannastaan rakennusten energiatehokkuusdirektiiviä koskevaan ehdotukseen. RKP kansanedustaja Anders Adlercreutz on huolissaan direktiivin mahdollisista seurauksista.

– Energiatehokkuuteen pitäisi pyrkiä. Mutta se ei ole yksinkertainen yhtälö. Erityisesti meidän leveysasteillamme on tärkeää ymmärtää, että energiatehokkuusremontit eivät ole yksinkertaisia. Ei ole varmempaa tapaa tuhota vanha rakennus kuin kunnostaa sitä huonosti. Huono energiatehokkuusremontti voi aiheuttaa suurta tuhoa, Adlercreutz toteaa

Euroopan parlamentin kannan mukaan kaikkien rakennusten pitäisi saavuttaa energiatehokkuusluokka E vuoteen 2030 mennessä. Vaatimuksia ehdotetaan sovellettavaksi myös vanhoihin rakennuksiin joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

-Tämä on se ongelmallinen osa. Vanhat ja uudet rakennukset ovat rakennusfysiikaltaan täysin erilaisia. Koska energiatehokkuus tarkoittaa ulkovaipan rakenteen muuttamista ja samalla useimmissa tapauksissa myös koneellisen ilmanvaihdon ja lämmön talteenoton toteuttamista, on helppo nähdä, että kyseessä on hyvin laaja muutos. Se on kallista, mutta ennen kaikkea se voi olla hyvin riskialtista, jos sitä ei tehdä oikein.

– Rakennuksesta, joka on saattanut toimia moitteettomasti sata vuotta, tulee yhtäkkiä riippuvainen koneista. Yksinkertainen, usein massiivinen ja ongelmaton ulkoseinä muuttuu haavoittuvaksi ja vikaherkäksi, Adlercreutz sanoo.

Adlercreutzin mukaan on tunnistettava, että rakennuskanta ja ilmasto ovat erilaisia eri maissa, samoin kuin energiantuotanto.

– Keski-Euroopassa taloja lämmitetään suurelta osin kaasulla. Meillä täällä ei tehdä niin. Erityisesti omakotitaloissa käytetään usein sähkölämmitystä, joka on lähes fossiilivapaata. Myös kaukolämmöstä on nopeasti tulossa fossiilivapaata. Sähkön absoluuttista kulutusta tärkeämpi kysymys on ajoitus: milloin sähköä kulutetaan ja miten kulutuspiikkejä voidaan pienentää. Ja tässä älykkäät järjestelmät ovat tärkeämpiä kuin ulkoseinän paksuus, Adlercreutz toteaa.

Direktiiviehdotuksen käsittely jatkuu seuraavaksi trilogineuvotteluissa komission, EU-parlamentin ja neuvoston välillä.

– Rakennuksemme ovat huomattavasti energiatehokkaampia kuin rakennukset Keski-Euroopassa. Meidän on nyt varmistettava, että lopputulos ja tulevan direktiivin kansallinen täytäntöönpano on järkevää. Nykyisessä muodossaan direktiiviehdotuksen soveltamisesta aiheutuisi valtavan suuria kustannuksia ja mahdollisesti katastrofaalisia seurauksia rakennuskannalle, päättää Adlercreutz

Edessämme on haasteita eli mahdollisuuksia

Hallituskoalitiopeliä voidaan pelata vaikka maailman tappiin asti ja ymmärrän, että se kiinnostaa. Tärkeämpää olisi kuitenkin keskittyä käsillä olevien ongelmien ratkaisemiseen. Etenkin siksi, että haasteissa aina piilee myös mahdollisuus.

Olemme selvinneet koronakriisistä kohtuullisin arvosanoin. Sota Ukrainassa tulee ehkä jatkumaan vielä pitkään ja se on kaikin tavoin äärimmäisen traagillista. Kaikessa traagillisuudessaankin siitä on seurannut myös jotain hyvää. Jos joku olisi vuosi sitten veikannut, että Eurooppa irtaantuu energiariippuvuudestaan Venäjään, niin sitä tuskin olisi kukaan uskonut. 

Kaiken tämän sodan tuoman surkeuden keskellä on siis myös pieniä aiheita optimismiin. 

Velka on hyvä renki, mutta huono isäntä

Mutta: Koronan ja sodan seurauksena valtiovelkamme on kasvanut huomattavasti. Velanoton taittaminen ja kansallisen turvallisuuden varmistaminen ovat asioita, joiden tulee olla tulevina vuosina päätöksenteon keskiössä. Näissä pitää onnistua hyvinvointiyhteiskuntaa parhaalla mahdollisella tavalla suojellen. Edessä on runsaasti arvopohjaista priorisointia: miten pitää kiinni muun muassa korkeatasoisesta koulutuksesta ja terveydenhuollosta ja mahdollisuudesta arvokkaaseen vanhuuteen samalla, kun leikkauksia on tehtävä.

Tässä onnistumiseksi tulemme tarvitsemaan poikkeuksellista yhteishenkeä ja perspektiiviä.

Yhtä kriisiä voi seurata toinen. Tämän olemme nyt oppineet. Kolmannen mahdollisen kriisin kohdalla meillä ei ole enää samaa taloudellista liikkumavaraa, jonka turvin me olemme toistaiseksi pystyneet luovimaan koronan ja Ukrainan sodan aiheuttamien seurausten läpi. 

Meidän suhteellisella asemallamme kansainvälisillä lainamarkkinoilla on merkitystä. Mutta niin on myös absoluuttiselle velkamäärällä ja etenkin korkokuluilla. 

Tämä kävi selväksi viimeistään viime viikon alussa, kun Valtiovarainministeriön virkamiehet kertoivat karut uutiset korkokulujen noususta. Erityisesti maailmassa, jossa lainalla on hinta – mikä ei ole poikkeuksellista, vaan pikemminkin asioiden luonnollinen tila – on velkaan suhtauduttava suurella vakavuudella. Juuri tästä syystä seuraavan hallituksen pöydällä tulee olemaan monia vaikeita päätöksiä. 

Tosiasia on, että kaikki eduskuntapuolueet ovat käytännössä tukeneet vallinnutta finanssipolitiikkaa. Meillä olisi tänään sama keskustelu velkatasosta, vaikka velkaa olisikin noin 140 miljardin sijaan 139,5 tai 137 miljardia. Ero nykyiseen tilanteeseen olisi varsin pieni, vaikka viimeiset vuodet olisi toteutettu pääoppositiopuolueiden vaihtoehtobudjetteja.

Lainanottohalu on ollut asiaa rehellisesti tarkasteltuna yhteinen ja siksi tarvitaan myös yhteisiä toimia, jotta laiva saataisiin kääntymään.

Työvoima on kaiken A&O

Yritysten suurin käytännön huoli on työvoiman saatavuus. Jos ei löydä ihmisiä, joita palkata, ei yritys voi kasvaa. Ja sitä kärsii koko maan bruttokansantuote ja sen myötä myös hyvinvointimme. 

Siksi työvoiman saatavuuden varmistaminen on keskeinen kysymys myös velkaantumista ratkaistaessa. 

Seuraavan hallituksen on toisaalta perattava menopuolta mutta myös vahvistettava työmarkkinoiden toimivuus. Meidän tulee tarkastella työnteon kannustimia ja varmistuttava siitä, että työllisyyspalvelut toimivat. Koulutusaste on saatava nousu-uralle ja oppisopimuksista tulee tehdä oikea vaihtoehto muille opintopoluille. Lisäksi tarvitsemme vahvat kannustimet tuotekehitykseen ja innovaatiotoimintaan.

Tarvitsemme paikallista sopimista, joustavaa täydennyskoulutusta ja työperäistä maahanmuuttoa. Meidän on rakennettava Suomesta maa, johon osaavien ihmisten on helppo tulla, ja johon he haluavat jäädä. Meidän on rakennettava maa, joka suhtautuu positiivisesti ympäröivään maailmaan ja jossa muualta muuttaneet kokevat itsensä tervetulleiksi. 

Veropolitiikan tulee olla pitkäjänteistä. Tämä tarkoittaa myös, että ilmasto- ja energiapoliittiset linjaukset eivät voi olla vuosittaisia poliittisia pelinappuloita. Isot investointipäätökset ovat niistä riippuvaisia, kuten olemme viime aikoina huomanneet. Panokset ovat liian korkeat. 

Yhdessä hyvä tulee 

Polarisaatio ja populismi johtavat harvoin mihinkään hyvään. Esimerkiksi veropolitiikassa olisi syytä nyt saavuttaa vaalikausien yli kestäviä yhteisiä näkemyksiä. Verotuksen ja erilaisen sääntelyn ennakoitavuus on tärkeää niin yrityksille kuin yksityisille ihmisillekin.

Politiikka on pohjimmiltaan arvopohjaista asioiden hoitoa. Se on halua ratkaista parhaalla mahdollisella tavalla käsillä olevia ja edessä siintäviä ongelmia. Eri puolueilla ja niiden edustajilla on erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä, mikä on sekä toivottavaa että tervettä. Tämä on koko demokratian ydin. 

Ennen vaaleja on erityisen tärkeää kertoa, mitä mieltä on keskeisistä, jokaisen suomalaisen elämään ja tulevaisuuteen vaikuttavista kysymyksistä. Se voi avata ovia tai sulkea niitä. Rakentavalla ja pitkäjänteisellä, puoluerajatkin ylittävällä päätöksenteolla saavutetaan uskoakseni tässä maailmantilanteessa enemmän kuin blokkipolitiikalla.

(Kirjoitus Kirkkoummen Sanomissa 22.1.2023)

Komentotaloutta, avoimia piikkejä vai jotain siltä väliltä?

Jos toimenpiteet sähkön hinnan hillitsemiseksi aiheuttavat sen, että hinta karkaa käsistä tai että tehoa häipyy markkinoilta, niin se ainoastaan pahentaa tilannetta. Jotkut keskustelussa olleista lääkkeistä ovat juuri sellaisia. Pitää myös muistaa, että loppukädessä laskun maksamme me, Suomen kansalaiset. Ilmaisia lounaita ei ole.

Tässä oma näkemykseni siitä, mihin keinoihin kaikista tunnistetuista keinoista mielestäni kannattaisi keskittyä.

Sähkön hinta aiheuttaa monessa perheessä ja yrityksessä suurta huolta. Apu on tarpeen, mutta apua annettaessa pitää olla varma siitä, että lääke ei pahenna tautia. Oleellista on, että toimien ei tule sekoittaa markkinoita, poistaa tuotantoa verkosta eikä poistaa kannustimia energian säästämiseen, koska sitä tarvitaan. 

Pääsyy kriisiin on se, että tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa. Kun lisäksi Olkiluoto 3, muutama ruotsalainen reaktori ja iso osa Ranskan ydinvoimakapasiteetista on telakalla, niin ongelmat lisääntyvät. Nykyinen hintamalli perustuu siihen ajatukseen, että hintapyramidin kallein kulloinkin tarvittava tuotantotapa määrittelee hinnan. Kun se tällä hetkellä usein on sodan seurauksena rajusti kallistunut kaasu, hiili tai öljy, niin ongelmat ovat selvät. 

Suomen kohdalla olemme myös menettäneet ison voimalähteen, venäläisen sähkön. Sillä olemme Pohjanlahden yli tuodun sähkön ohella tasanneet tarjonnan ja kysynnän eroa.  

Paljon on jo tehty. Arvolisäveron pienennys astui voimaan joulukuussa. Se näkyy tammikuussa tulevassa laskussa. Verovähennys astuu voimaan vuoden vaihteessa ja erityisen vähävaraiset voivat saada suoraa tukea. 

Kaikkien näiden hintalappu on 650 miljoonaa. Ja niiden vaikutus näkyy arjessa vasta tammikuussa. Nämä toimet on mitoitettu nykyisen hintatason pohjalta, eli tilanne ei ole muuttunut odottamatta. 

Siitä huolimatta nyt pohditaan lisää tukea. Tilanne on näistä huolimatta monelle akuutti – ja nämä mainitut tukimuodot eivät esimerkiksi auta yrityksiä.

Alkuviikosta julkistettiin joitakin aihioita. Käyn ne tässä läpi. 

Marras- ja joulukuun sähkölaskuja esitetään korvattavan osittain. Korvaustaso on vielä auki, kuten on omavastuukin. Kustannus on parista sadasta miljoonasta vajaan miljardiin. 

Hyvää mallissa on se, että se auttaa suoraan niitä, joiden sähkölasku on noussut paljon. Monissa perheissä varsinkin alkutalvi on ollut vaikea. Vaikka apu tulee jälkikäteen tuo se silti helpotusta monen perheen arkeen. Jälkikäteen maksettava tuki ei poista kannustimia säästää energiaa, mikä edelleen on välttämätöntä. Se on hyvä tapa tukea. Mutta se on potentiaalisesti kallis. Itse ajattelen, että omavastuu tässä on oleellinen asia, kuten maltillinen korvaustaso. On tärkeä auttaa kansalaisia talven yli, mutta se on tehtävä taloudellisesti kestävällä tavalla.  

Toinen toimi on maksuaikojen käyttöönottaminen. Eli hieman vanhan ajan tyyliin lasku tasattaisiin usealle kuukaudelle. Tämä vaatii käytännössä sen, että valtio takaa yhtiöiden saatavat. Se ei tarkoita varsinaista menoa eikä se poista kannustimia säästää, mutta se helpottaa kuluttajan asemaa. Ihan hyvä toimi. 

Kolmas toimi onkin hankalampi. Tulemme selvittämään jonkinlaista hintakattoa. Olen itse suhtautunut tähän penseästi hintakaton haasteiden takia. Mutta sellainen on toki rakennettavissa järkevästi. 

Yksi vaihtoehto – ja tähän hallituksen esitys tullee perustumaan – on ns Norjan malli. Asetetaan hinta, jonka ylittävältä osuudelta valtio maksaa laskun osittain tai kokonaan. Se on potentiaalisesti todella kallis ja johtaa potentiaalisesti siihen, että hinta karkaa pörssissä – mutta se on mahdollinen. 

Oleellista on, että ns takuuhinta ei ole liian alhainen – ja että korvaus sen yläpuoliselle osuudelle ei ole 100%, jolloin säilyy insentiivi myös pörssissä pitää hinta kurissa. Perussuomalaisten esittämä malli voisi olla toteutettavissa. 

On pohdittu sen vaikutusta kuluttajan kannustimiin. Haluaako kukaan säästää energiaa, jos energia on liian halpaa? No, vuosi sitten hinta oli 5c / KWh. Väitän, että jo hinnan tuplaaminen sisältää varsin hyvän kannustimen. SDP:n ehdottama 20c on jo varsin kallis – ja kannustava – hinta. 

Jos tämä on se malli, niin sen tulee olla ajallisesti rajattu. 

Kokoomus on esittänyt mallia, jossa yhtiö velvoitetaan tarjoamaan ainakin osaa tuotannosta tiettyyn hintaan. Tässä viitataan ns Viron malliin. 

Virossa markkina näyttää kuitenkin täysin erilaiselta. Siellä on yksi valtiollinen yhtiö, joka palvelee koko maata. Sen velvoittaminen on ihan eri asia, kun kymmenien kunnallisten tai yksityisten, tai osittain valtion omistamien (Fortum) tapaisten yhtiöiden velvoittaminen myydä sähköä tiettyyn hintaan. Osakeyhtiön velvoittaminen pitää sisällään myös ilmeisiä ongelmia esimerkiksi omaisuuden suojan suhteen. 

Puhutaan ns velvoitesähköstä. Yhtiön velvoitteesta tarjota sähköä lähialueelle. Jos tälle määritellään erillinen hinta, niin eliminoiminen kilpailun, synnytämme alueellisia monopoleja ja ajamme monen toimijan markkinoilta.  

Kokoomus unohtaa tätä mallia kannattaessaan myös, että moni velvoitesähkön piirissä oleva ei itse tuota sähköään, vaan ostaa sen muualta. Moni yhtiö on jo myynyt sähkönsä eteenpäin pitkäksi ajaksi – tai sitoutunut ostamaan tiettyyn hintaan. Tämä tarkoittaa, että Kokoomuksen komentotalousmalli ajaisi monet toimijat suuriin vaikeuksiin, todennäköisesti konkurssiin – ja pois markkinoilta. Kokoomuksen malli tarkoittaisi sähkökatkoksia ja suurella todennäköisyydellä katastrofia kuluttajan näkökulmasta. 

Oppia voi ottaa esimerkiksi Kosovosta, jossa tällaista on kokeiltu. Siellä tulokset olivat tuhoisat. Malli poistaisi tehokkaasti myös kannustimet investoida uuteen tuotantoon.  

Se, että Kokoomus ajaa tällaista lähinnä sosialismia edustavaa ajatusta on häkellyttävää puolueelta, joka perinteisesti väittää edistävänsä markkinataloutta.

Sen suorat ja epäsuorat kustannukset ovat helposti myös miljardiluokkaa. Se ei todellakaan ole ilmainen, kuten Kokoomus virheellisesti väittää. 

Malli tarkoittaa käytännössä myös sitä, että sähköyhtiöistä tulee sosiaalipalvelujen tuottajia. Aikamoinen toimialan laajennus. 

Tuntuu, että joku on höynäyttänyt Kokoomuksen puoluejohdon tässä pahemman kerran. 

Kokonaisuus on hallittava. Kustannukset on pidettävä kurissa. Rahoituksen on ajateltu ainakin osittain tulevan ns Windfall-verosta, jonka tuotoksi alustavasti arvioidaan 0,5- 1,3 miljardia. Windfall-vero tarkoittaa sitä, että osa kieltämättä kohtuuttomista tuotoista verotettaisiin pois. 

Windfall veroa pohdittaessa on muistettava, että yhtiöt ovat varsin erilaisessa asemassa. On eri asia olla sähkönvälitystä harjoittava yhtiö, eri asia olla yhtiö, joka itse myy tuottamansa energiaa. Ja on tärkeää, että veron taso on kutakuinkin linjassa esim Ruotsin vastaavan esityksen kanssa. 

Sinänsä uskon, että pelko siitä, että windfall-vero aiheuttaisi investointikannustimien häviämisen on turha. Se on tilapäinen, tähän tilanteeseen räätälöity poikkeustoimi. 

Entä se kokonaisuus? Totesin alussa, että meillä jo on osittain käytössä olevia toimia. 

Arvonlisäveroa on alennettu, kuluista saa verokevennyksiä. Meillä on suora tuki vähävaraisille. Tämän lisäksi tullee sähkölaskun osittainen korvaaminen, pidennetyt maksuajat sekä mahdollisesti subventoitu hintakatto. Kaiken päälle windfall-vero. 

Monet näistä toimista ovat päällekkäisiä. Itse pohdin, onko tämä kokonaisuus hallinnassa? Mikä on kaikkien näiden toimien kokonaisvaikutus? Hallitsemmeko sitä?

Olisi järkevää mahdollisimman suurissa määrin käyttää olemassa olevia mekanismeja ja pitää Kelan toiminnot Kelassa ja sähköyhtiöiden toiminnat energian piirissä. Näin ei nyt tule olemaan. Se on ehkä tässä poikkeuksellisessa tilanteessa perusteltua, mutta tarkkana tulee olla. 

Oleellista on, että näemme myös yrityksen tarpeet. 

Järkevintä, olisi ollut pitäytyä mahdollisimman pitkälti olemassa olevissa mekanismeissa ja veroissa ja säätää tuki sen kautta. Näin ei tule tapahtumaan. Toiseksi paras olisi pelkästään Windfall-veron kautta kohdistetusti tukea heitä, joiden tilanne on heikoin. Sekään ei ole helppo rakentaa, eikä se tule olemaan tässä se valittu polku. Hintakattoon suhtaudun epäillen, ja pidän hyvin tärkeänä, että olemme tarkkoja parametrien kanssa niin, että markkinaa ei hajoteta, ja että hinta ei karkaa käsistä. Syyt siihen avaan yllä. 

Tukimuotojen tulee koskea tätä kriisiä. Tästä ei saa tulla pidempiaikainen periaate. Siihen meillä ei ole varaa ja tulee muistaa, että tulevaisuuden matalampi hintataso on tänään tehtävien investointien varassa. 

Isossa kuvassa kestävä ratkaisu tulee sen kautta, että saamme tarpeeksi tuotantoa verkkoon, että siirtoyhteydet ovat kunnossa, että kysyntäjousto otetaan esimerkiksi etäohjauksella maksimaalisesti käyttöön ja myös sen kautta, että EU:n tasolla pohditaan hinnoittelumekanismeja uudestaan. 

On myös syytä muistaa, missä tilanteessa olemme. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että Eurooppa vuoden päästä melkein on irtaantunut venäläisen energian riippuvuudesta, niin se olisi pidetty mahdottomana asiana. Tässä kuitenkin olemme, kolhiintuneina, mutta pystyssä. 

Energieffektivitet jo, men ibland fungerar yllesockor bättre

Den 8 december 2021 knäcktes min rygg. Fram till dess hade jag envist stått fast vid att marknadens fluktuationer i längden är ett mindre ont än fasta elpriser. Men en kall onsdag växlade jag om från att köpa spot-prissatt el till ett fast pris. I längden förlorar jag antagligen på det, men jag slipper svettas när jag tittar på ständigt stigande elprisgrafer.

Vi bor i ett hundra år gammalt trähus i två våningar. Ytterväggarna är stock, med obefintlig isolering. Fönstren är gamla med smala spröjsar. Vi kunde tilläggsisolera, byta ut fönstren, men då skulle vi förlora en hel del av byggnadens charm – och samtidigt riskera att en hundra år gammal byggnad inte står kvar om ytterligare hundra år. Det finns få åtgärder som så effektivt reducerar en byggnads livslängd som en misslyckad energieffektivitetssanering.

Så vi finner oss i en elkonsumtion som är klart över det normala.

Energieffektivitet är viktig. Våra byggnader använder en stor del av den energi som produceras. Det är uppenbart att de höga energipriserna kommer att sätta fart på effektivitetsdiskussionen igen. Men då är det skäl att se till att allt görs rätt.

Vi har i tiotals år prioriterat centraliserade uppvärmningslösningar. Det som kallas energibevis, ett dokument som krävs av alla nybyggnader eller grundrenoverade eller ombyggda äldre byggnader, har kopplat ihop byggnaden med värmekällan. Energibeviset ger byggnaden en siffra och en bokstav – den man bland annat hittar klistrad på hushållsmaskinerna i affären. Klassificeringen bygger på byggnadens teoretiska isoleringsförmåga, ventilationens värmeåtervinningskoefficient och energikällans energikoefficient. Denna treenighet kan leda till motstridigheter.

Energikoefficienten möjliggör absurt nog att man kan flytta en byggnad till en bättre energiklass bara genom att byta uppvärmningslösning, detta trots att byggnaden står oförändrad.

Om man till exempel bygger en byggnad som kopplas till fjärrvärme – som i dagens läge eventuellt produceras med torv – får den tack vare energikoefficienten vara 2,4 gånger mindre energieffektiv än om den värms upp med el, som i det stora hela produceras utsläppsfritt i Finland i dag. Hur smart är det?

Samtidigt som vi bygger hus för de kommande 100 åren, vet vi att den tekniska uppvärmningslösningen har en livslängd som kanske bara är en tredjedel av detta. Ändå låter vi energilösningen definiera till exempel konstruktionen av ytterväggarna.

Om man har en äldre byggnad som avkrävs ett energibevis eftersom den saneras eller byggs om kan det vara omöjligt att uppnå en tillräckligt hög klass om man inte sätter in värmeåtervinning, vilket i praktiken betyder maskinell ventilation. Detta kan bevisligen ha dramatiskt negativa följder för byggnadens livslängd. Äldre byggnader är inte täta, ett felkalibrerat maskinellt ventilationssystem i ett hus som inte är tekniskt perfekt kan vara katastrofalt.

Visst ska vi vara energieffektiva. Men vi måste se att en byggnad är en sak, och energikällan en annan. Ofta kan det vara klokare att minska på mängden teknik och tåla lite mera värmesvinn. Och lösningar som riskerar att förkorta byggnadens livslängd vinner ingen på – varken invånarna eller klimatet.

Gamla och nya byggnader ska behandlas på olika sätt och viktigare än att minimera den teoretiska energiförbrukningen är ofta möjligheten att styra förbrukningen så att man undviker efterfrågetopparna.

Hemma hugger vi lite mera ved inför vintern och finner oss i att det ibland kan vara 15 grader på morgonen, som när jag var liten, när barnen med yllesockor på fötterna tassar ner till nedre våningen.

(Kolumn I HBL 18.7.2022)

Klimatarbetet kräver ekonomiska incitament / Insändare i HBL 3.11.2021

Det finns få branscher som man med säkerhet kan förutspå en ljus framtid för, men den industri som tar fram rena lösningar för framtidens utmaningar är garanterat en av dem.

Det vet också Climate Leadership Council, som representerar företag som står för ca 90 procent av Helsingforsbörsens värde. Även de kräver klimatåtgärder. Och senast då är det skäl att sluta odla ett narrativ om en motsättning mellan klimatarbete och ekonomi eller företagens väl. För det finns ingen.

Det är förutom i den rena industrins också i nationalekonomins intresse att vi visar framfötterna och går i täten som nation. Om vi i Finland skapar förutsättningar för dessa företag att på hemmamarknaden leverera referensprojekt är det mycket lättare för dem att i ett senare skede vinna affärer på exportmarknaden.

Därför är tankarna som framförts av till exempel Sannfinländarna om att Finland borde sänka ribban och skjuta klimatmålen framåt i tiden kontraproduktiva. Det skulle per automatik stoppa många av de investeringar som idag planeras i Finland och med stor sannolikhet försämra vår konkurrenskraft på längre sikt.

Klimatdiskussionen tog fart igen under hösten, och med goda skäl. IPCC-rapporten från i sommar målade tydligt upp vad det betyder om vi misslyckas. Samtidigt kan det konstateras att Finland på många sätt är på rätt väg. En hel del återstår att göra, men mycket tyder på att vi kommer att uppnå vårt mål.

En del saker rullar i rätt riktning utan speciellt stora knuffar från politikerhåll. Det heta potatisen inför riksdagsvalet 2019 – om bilarnas förbränningsmotorer borde förbjudas och i så fall när – har lösts av bilfabrikanterna, som själv deklarerat att de kommer att fasa ut produktionen av dem.

Samtidigt är den politiska diskussionen om klimatåtgärderna relativt abstrakt. Man talar om principer och mekanismer, men lite om vad det betyder i praktiken. Och det är förståeligt: abstraktioner syns inte i vardagen. Det är lättare att tala om skatteförskjutningar från arbete till konsumtion som en klimatåtgärd eller att säga att vi ska beskatta bilarnas utsläpp i stället för att beskatta köp av bilar än att säga vad det verkligen betyder. I det senare fallet högre bensinpriser.

Det mest kostnadseffektiva sättet att nå klimatmålen är nämligen via ekonomiska incitament – till exempel genom utsläppshandel eller via beskattningslösningar.

Båda två fungerar på samma sätt: vi gör det vi vill ha billigare, och det vi inte vill ha dyrare. Påståendet om att det inte skulle inverka på vardagen är struntprat. Det kommer att inverka. Förändringar sker inte om folk inte ser sig sporrade – eller tvingade – att göra dem.

I slutändan handlar nämligen allting om att vi ska ändra våra vanor. Våra sätt att arbeta, resa, konsumera, bo. Och det är en förändring – fastän den gott delvis kan ske genom naturliga övergångar till renare teknologi.

Samtidigt kan vi inte blunda för det, att en skatteförskjutning i sinom tid när den haft önskad effekt kommer att lämna ett stort hål i statsfinanserna. Det måste kompenseras med något annat – eller för all del, utgifterna sänkas i motsvarande grad.

De stigande elpriserna vi fått se beror delvis på att priset på utsläppsrätter stiger. Utsläppshandeln börjar alltså fungera som den ska, men i en situation där vi inte tillräckligt snabbt övergett de fossila systemen. Om Europa inte frångår fossila lösningar kommer vi kanske också i framtiden dras med liknande bekymmer, för att inte tala om de utrikespolitiska konsekvenser ett beroende av exempelvis rysk naturgas kan förorsaka.

När vi försöker få resten av EU med oss i denna övergång är det skäl att hålla tungan rätt i mun. Diskussionen om de kommande nya ramverken för EU:s ekonomiska styrning gagnas inte av att vi hittar på en omkörsfil för den gröna omställningen. Om den ställs utanför allt annat blir det lätt en spelbricka som i förlängningen kan rasera förtroendet för EU, både politiskt och ekonomiskt.

Vi måste tala klarspråk om klimatåtgärdernas nödvändighet, annars händer inget. För även om klimatarbetet betyder en förändring i allas vardag ska vi inte blunda för de möjligheterna det arbetet för med sig – eller för konsekvenserna av alternativet att vi inte gör något alls.

Anders Adlercreutz: EU:n tulee olla ilmastopolitiikan suunnannäyttäjä

Ilmastopolitiikasta on syytä puhua selkokielellä, korostaa Ruotsalaisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anders Adlercreutz.

 – Suomen osalta ilmastokysymykset eivät ole vain hallituksen asia. Yhtälailla opposition tulee ymmärtää tilanteen vakavuus. Kyseessä on suuri muutos, joka avaa myös uusia mahdollisuuksia. Siksi on myös aivan selvää, että EU:ta tarvitaan, jotta voimme vastata tähän maailmanlaajuiseen haasteeseen,  jonka edessä seisomme, Adlercreutz sanoo.

Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n eilen julkistaman raportin mukaan on mahdollista, että jo 2030-luvulla saavutamme 1,5 asteen ilmaston lämpenemisen. Monien asiantuntijoiden mukaan se on kipukynnys.

EU esitteli oman ilmastopakettinsa heinäkuussa. Toimenpidepaketti tarkoittaa sitä, että EU vähentää nettopäästöjään vähintään 55 prosentilla vuoteen 2030 mennessä.

– Globaalista näkökulmasta Suomen toimilla on vain rajallinen merkitys. Mutta se, mitä EU tekee, on ehdottoman tärkeää. Osana EU:ta me voimme ja meidän pitää työskennellä oikeudenmukaisen, kunnianhimoisen, maailmanlaajuisen ilmastopolitiikan puolesta. Se hyödyttää myös yrityksiämme ja sen kautta talouttamme, Adlercreutz sanoo.

Hän korostaa, että jos EU asettaa vaatimuksia, ja jos unioni maailman suurimpana markkina-alueena asettaa tiettyjä standardeja, myös muun maailman on reagoitava.

– Vahva ja toimiva EU voi olla maailmanlaajuisen ilmastopolitiikan johtaja. Tämän syksyn COP26-ilmastokokous Glasgowssa voi toivottavasti olla se positiivinen virstanpylväs, jonka nyt tarvitsemme.

– Myös päästökauppaa on vahvistettava. Hiilibudjetistamme jäljellä oleva osa tulee liittää päästökauppaan, ja markkinamekanismeja on mukautettava siten, että ne tukevat tavoitteitamme päästöjen vähentämiseksi, Adlercreutz korostaa.

Landskapsplanens depåmarkering kör projektet in i en återvändsgränd

En förutsättning för utvecklandet av huvudstadsregionens närtrafik är att vi bygger två stora järnvägsdepåer för underhåll – eller flera mindre. Den nuvarande depån i Ilmala räcker inte för att täcka tågtrafikens växande behov.

I förslaget till landskapsplan som behandlas i Nylands landskapsfullmäktige 9.6.2020 har planbeteckningen placerats vid gränsen mellan Mankby och Bobäck. Marken i detta område består av leråker och omgivningen utgör ett kulturlandskap som formats under hundratals år. Om depån placeras här kommer den att bli en mycket synlig anläggning som starkt definierar området.

Platsen är strukturellt problematisk och landskapsmässigt katastrofal. Enbart pålningskostnaderna räknas i tiotals miljoner euro. Det faktum att landskapsplanens planbetäckning gjorts i ett så omstritt område främjar inte projektet, utan kör in det i en återvändsgränd.

Det är också ifrågasatt att planbetäckningen gjordes innan utredningen för depåalternativen blev färdig. Så här blev planbetäckningen möjligen en faktor som styrde utredningen, även om marschordningen borde vara den motsatta.

Kommunerna har planeringsmonopol och jag har svårt att tro att Esbo eller Kyrkslätt skulle ge sig in i att planera depån på ett så här problematiskt område. För Kyrkslätts del skulle depån starkt definiera det jämt växande bostadsområdet i Mankby. På Esbos sida ligger det förslagna nära Glasdalens växande bostadsområde.

Jag tror inte heller att det i huvudstadsregionen inte skulle finnas ett område där depån kunde placeras med märkbart mindre miljökonsekvenser och mindre kostnader. Förslaget för depåns placering tar inte heller i beaktande kollektivtrafikens kommande utvecklingsutsikter.

För att vi skulle kunna göra en verklig bedömning – inklusive en grundlig miljökonsekvensbedömning – borde vi ha flera alternativ för placeringen av depån. Sådana alternativ som tittar långt in i framtiden och inte bara några år framåt. Utgående från dessa alternativ borde sedan en offentlig debatt föras om alternativen innan de under de sista metrarna av planeringsprocessen markeras ut på planekartorna.

Redan länge har en av egenheterna i det finska byggandets varit att nya bostadsområden planeras på åkrar. Det har känts lätt, till och med behändigt. Det är en alltför lätt lösning. En lösning för ett lat sinne. En åker är inte bara ett tomt utrymme. Den är inte impediment. Varje åker har en lång historia. Åkern är en del av ekosystemet och kolets kretslopp. Den är en väsentlig del av vårt landskap. Ur ett bredare perspektiv är varje åker en del av vår självförsörjning. Så också i detta fall.

Kyrkslätts kommun har – av förståeliga skäl – konstaterat att förslaget att placera depån i Bobäck inte kan godkännas. Via deT skulle kommunen få bära depåområdets negativa konsekvenser samtidigt som fördelarna skulle bli få. Ur ett landskaps- och tekniskt perspektiv skulle en depå i Mankby vara lika problematisk. Depån är viktig för hela huvudstadsregionens närtrafik, men dess placering enligt landskapsplanen är inte en bra lösning.

Jag hoppas att landskapsfullmäktige förstår detta då beslutet fattas. Den omstridda planbetäckningen vid gränsen mellan Mankby och Bobäck främjar inte projektet, utan kör det in i en återvändsgränd. Planebeteckningen bör därför strykas.