Regeringens linje är inte i Finlands intresse: nationella kvoter behövs

/0 Comments/in , , , /by

Få människor bestrider det faktum, att systemet för hur vi idag organiserar asylärenden i Europa inte fungerar. Det så kallade Dublin-avtalet stipulerar att det land till vilket en asylsökande först anländer skall registrera den asylsökande och behandla ansökningen. Senast för drygt två år sedan stod det klart att detta system inte fungerar.

Nånting måste alltså göras, med vad?

Hos oss i Finland har invandringspolitiken varit en het potatis, inte minst på grund av att Sannfinländarna eller deras efterträdare haft det som en hjärtesak. Detta har också gjort regeringens manöverutrymme obefintligt och tvingat den till ställningstaganden som helt klart inte är i vårt nationella intresse. Även om man kan ana en lätt uppmjukning i regeringens linje konstaterade Juha Sipilä inför EU-toppmötet att regeringen inte backar.

Det som nu föreslås av EU-parlamentet är att det införs permanenta och bindande nationella kvoter som baserar sig på flera faktorer – t.ex. landets storlek och ekonomiska situation. Asylsökanden registreras när de anländer till Europa men fördelas sedan enligt dessa kvoter – med beaktande av familjeband och andra anknytningar, förstås.

Detta skulle på många sätt förbättra situationen. Dels skulle det finnas ett intresse för att registrera dem som kommer. Så är det nämligen inte idag, vilket vi fick erfara åren 2015–2016. Dels skulle ansvaret fördelas jämnt mellan de europeiska länderna, vilket skulle bidra till ökad stabilitet, förhoppningsvis bättre integration och ett större förtroende för EU. Med ökad solidaritet kommer ökad legitimitet.

Denna modell skulle också innehålla ett sanktionselement. De länder som inte följer kvotsystemet skulle se minskade EU-bidrag som följd. Speciellt Ungern, Polen, Tjeckien och Slovakien motsätter sig förslaget. De hör också till de medlemsländer som har tagit emot minst asylsökanden – eller inga alls.

Frågan är – varför motsätter sig Finland detta? Varför motsätter sig Finland bindande kvoter? Det är svårt att hitta ett rationellt svar. För ett perifert – och genom det utsatt – land som Finland är det uppenbart att kvoter är i vårt intresse. Idag är det Italien och Grekland som är i ett utsatt läge, men imorgon kan det vara Finland. För två år sedan fick vi bevittna några ”proof-of-concept”-läckage längs med östgränsen, och de var inga tillfälligheter.

Ett land som väljer att deloptimera och ta russinen ur bullan kan inte förvänta sig solidaritet sedan när hjälpen behövs. Därför är det otvetydigt i Finlands intresse – i vårt själviska intresse – att förhålla oss positivt till bindande, objektiva sameuropeiska kvoter.

 

 

(Insändare i HBL 18.12.2017)

Lagstiftningen om sexuella trakasserier bör ses över

/0 Comments/in , /by

Pinnan alla on kytenyt pitkään.

Kun lukee verkkoon tallennettuja kertomuksia, on häkellyttävää huomata, miten pitkään niitä on kätketty. Miten pitkään niitä on kannettu, ja miten syviä jälkiä ne ovat jättäneet. Ja vasta nyt, näiden kampanjoiden myötä, on tullut tilaisuus kertoa näistä tapahtumista. Monelle se on varmaan ollut suuri helpotus.

Mutta kertominen itsessään ei tietenkään tee tehtyä tekemättömäksi. Meidän tehtävämme on nyt varmistaa se, että nämä kertomukset herättävät vastakaikua, että ne johtavat seurauksiin.

Jag vill tacka ledamot Haatainen för det här initiativet. Många människor har i många år burit på en stor börda. I många år har de som utstått en oförrätt burit den med sig, utan att tala ut. De har inte vågat berätta. De har kanske tänkt att de inte blir trodda. De har kanske trott att de har fel, att de borde ha gjort på annat sätt.

Jag hoppas att de idag ser att Finland tar detta problem på allvar.

Det är vår uppgift här i riksdagen att markera att vi här har ett problem som vi måste ta ställning till. Det att vi nu diskuterar sexuella trakasserier ger stöd åt dem som burit det de råkat ut för med sig. Men det räcker inte. Det finns saker vi kan göra i lagstiftningen. Vi kan klarare markera vad som är rätt och fel, vad som är trakasserier och vad som inte är det. Att ord också har betydelse. Det hoppas jag att riksdagen nu tar itu med.

Meidän tehtävämme täällä eduskunnassa on nyt varmistaa, että nämä kertomukset eivät unohdu, että ne eivät toistu. Siksi meidän on syytä tarkentaa seksuaalista häirintää käsittelevää lainsäädäntöä.

Näiden kertomusten pohjalta on myös selvä, että Suomen tilastot raiskausten lukumäärästä ovat todella metsässä. Lainsäädäntöä on tässäkin asiassa syytä tarkentaa. Pelkkä sana ei, se että ei halua, tulee riittää.

 

Självständighetstal i Bobäcks skola 5.12.2017

/0 Comments/in , /by

Ni har alla varit med om självständighetsdagar tidigare. För er som går i ettan är det här antagligen er åttonde självständighetsdag. För era föräldrar kan det vara den fyrtionde – om ni har era farföräldrar med kanske det är deras sjuttiofemte.

Men för oss alla är det den första, och enda gången Finland fyller 100 år. Finlands 100:e självständighetsdag.

Varje dag ni går till skolan lär ni er något. På samma sätt har Finland lärt sig, utvecklats och kommit en lång väg under sina 100 år.

För 100 år sedan var vi ett okänt, fattigt land i norra Europa. Ett av de mest underutvecklade. Ett av de absolut fattigaste. Det var inte mycket som talade för att Finland skulle gå den väg vi som land har gått. Att vi hundra år senare skulle vara en modell för många andra.

Att vi skulle vara ett av de mest jämställda, tryggaste, renaste, bäst fungerande länderna. Ett land som alltid nämns då man diskuterar fungerande modeller, en bra skola, en trygg vardag.

Ibland förstår vi finländare ändå inte att uppskatta vårt land tillräckligt. Ibland glömmer vi bort hur bra vi har det här.

Hemma hos oss bodde förra året en 17 år gammal pojke, Santiago. Han är hemma från Colombia, i Sydamerika, från andra sidan jordklotet. När Santiago – eller Santtu, som vi kallar honom,  kom till oss frågade vi honom – varför valde du Finland? Santtu svarade så här: ”Mitt land, Colombia, är fattigt. Där finns många problem, mycket som borde vara bättre. Jag vill göra mitt land bättre, men för att kunna göra det, måste jag veta vad som fungerar. Jag läste om Finland, att ni har en bra skola, att ni har ett bra land. Jag kom hit för att lära mig, så att jag sen skall kunna hjälpa i mitt eget land.”

Så sade Santiago om Finland. Det är det landet ni bor i, det är nånting att vara stolt över.

Men för att det skall gå bra måste man många gånger göra rätt val. Och våga tänka stort.

Jag jobbar i riksdagen. I riksdagshuset, som man började bygga när Finland var bara tio år gammalt. Tio år efter att vi hade haft ett inbördeskrig som hade lämnat djupa sår. På den tiden var det inte underligt att man föddes i en bastu. Att gå hungrig var vardag för många. Finland var då lika gammalt som ni fyror är.

Många kunde ha tänkt att Finland inte klarar sig, att vår självständighet blir kortvarig. Men så tänkte man inte då. Trots att mycket var osäkert, trots att det var knappt om allt satsade man stort. Man byggde ett enormt påkostat hus för att man ville visa att vi tror på oss, att vi tror på vår framtid.

10 år senare stod vårt land igen inför en stor utmaning. För en människa idag, är det svårt att förstå det många män och kvinnor måste gå igenom, hur de kunde gå igenom två krig. Och hur ett land som tjugo år tidigare hade gått igenom ett inbördeskrig kunde ena sig då det krävdes.

När man tänker på vad som gör ett land starkt, vad som gör det framgångsrikt, så finns svaret i den egenskapen som de här händelserna återspeglar, i det att man stöder varandra, att man litar på varandra.

När ni gör ett grupparbete i skolan så går det mycket bättre om ni kan lita på att alla gör sitt, och det kan ni säkert oftast. Det här tycker jag att är vårt Finlands största styrka, att vi litar på varandra. Vi har förtroende för att det vi säger stämmer, och är sant. För då går allt mycket lättare. Det är den största gåvan vi, vi som lever här idag, fått av det hundraåriga Finland.

Många människor, många organisationer funderar på vad man borde ge Finland nu när vi fyller 100 år. Vad ger man till ett hundraårigt land? Ni har kanske här i skolan funderat på vad ni skulle kunna ge åt Finland.

Jag har en tanke som jag hoppas att ni vill föra vidare.

Vi litar på varandra, men ibland förstår vi inte att vara så vänliga mot varandra som vi borde. Och samtidigt vet vi hur glada vi blir av att någon ler åt oss, när någon hälsar vänligt.

Jag hoppas att er gåva till det hundraåriga Finland är det, att ni, alltid då ni ser en ensam människa komma emot er på vägen eller på gatan, fast ni inte känner personen, hälsar med ett glatt hej. Jag är säker på att den människan blir glad och kanske hälsar glatt på nästa människa som kommer emot.

Jag hoppas också att ni berättar om det åt era föräldrar hemma, åt era syskon. Att ni får andra att komma med i den här gåvan.

På det sättet sprider sig det goda. Många hälsar, många småler – och många människor blir glada under en dags lopp. Och glada människor sprider goda saker omkring sig.

Små saker kan ha stor betydelse. Man säger ibland, att det att en fjäril fladdrar med vingarna i Mongoliet kan ändra hela världen. En liten förändring nånstans kan ha oanade följder. På samma sätt kan ett hej och en vänlig blick ha en stor betydelse. För unga och för gamla finländare. För sådana som bor här och för sådana som kanske bara är på besök, och säkert framförallt för dem som just har kommit hit.

Om vi alla tar varandra i beaktande och bemöter varandra vänligare skulle det utan tvekan vara bra för hela landet, för oss alla. Glädje som delas är dubbel glädje. Och det är en gåva som jag och ni kan ge Finland, världens bästa land, som imorgon fyller 100 år.

Tack för att jag fick komma hit idag och dela denna fest med er – glad självständighetsdag till er alla.

Självständighetstal på Steinerskolans fest 5.12.2017

/0 Comments/in , /by

Tämä ei ole teidän ensimmäinen itsenäisyyspäivänne. Seiskaluokkalaiselle se taitaa olla 14., opettajalle ehkä neljäskymmenes. Minulle tämä on neljäskymmenesseitsemäs.

Mutta meille kaikille tämän on ensimmäinen ja ainoa kerta jolloin Suomi täyttää sata vuotta. Suomen sadas itsenäisyyspäivä.

Ensimmäisten sadan vuoden aikana Suomi on kulkenut pitkän matkan ja oppinut paljon. Ihan kuten tekin opitte täällä koulussa joka päivä. Suomi on kulkenut pitkän tien siitä pisteestä, missä se oli 100 vuotta sitten. Silloin olimme pieni, outo maa Euroopan pohjoiskolkassa – yksi Euroopan köyhimpiä, vähiten kehittyneitä maita.

Kun katsoo Suomea nyt, kun katsoo teitä täällä, niin näemme, että olemme kulkeneet pitkän matkan niistä päivistä.

För 100 år sedan var vi ett okänt, fattigt land i norra Europa. Ett av de mest underutvecklade. Ett av de absolut fattigaste. Det var inte mycket som talade för att Finland skulle gå den väg vi som land har gått. Att vi hundra år senare skulle vara en modell för många andra.

Att vi skulle vara ett av de mest jämställda, tryggaste, renaste, bäst fungerande länderna. Ett land som alltid nämns då man diskuterar fungerande modeller, en bra skola, en trygg vardag.

Ibland förstår vi finländare ändå inte att uppskatta vårt land tillräckligt. Ibland glömmer vi bort hur bra vi har det här.

Hemma hos oss bodde förra året en 17 år gammal pojke, Santiago. Han är hemma från Colombia, i Sydamerika, från andra sidan jordklotet. När Santiago – eller Santtu, som vi kallar honom, kom till oss frågade vi honom – varför valde du Finland? Santtu svarade så här: ”Mitt land, Colombia, är fattigt. Där finns många problem, mycket som borde vara bättre. Jag vill göra mitt land bättre, men för att kunna göra det, måste jag veta vad som fungerar. Jag läste om Finland, att ni har en bra skola, att ni har ett bra land. Jag kom hit för att lära mig, så att jag sen skall kunna hjälpa i mitt eget land.”

Så sade Santiago om Finland. Det är det landet ni bor i, det är nånting att vara stolt över.

Meidän perheessämme asunut colombialainen vaihto-oppilas tuli Suomeen, koska hän halusi saada meiltä eväitä siihen, miten hän voisi rakentaa omaa maataan paremmaksi.

Se, että meillä on asiat niin hyvin, on monen asian summa. Olemme tehneet oikeita valintoja. Olemme ajatelleet isosti.

Minä työskentelen eduskunnassa, eduskuntatalossa. Sen rakennustyöt aloitettiin silloin kun Suomi oli kymmenen vuoden ikäinen. Kymmenen vuotta maata, perheitä ja yhteisöjä jakaneen sodan jälkeen. Aikana jolloin ei ollut poikkeuksellista, että lapsi syntyi saunassa, tai että perhe näki nälkää.

Moni olisi sen ajan Suomessa voinut ajatella, että itsenäisyys oli tilapäistä, että Suomi ei selviä. Mutta niin ei silloin ajateltu. Huolimatta siitä, että kaikki oli hyvin epävarmaa, huolimatta siitä, että kaikesta oli pulaa, ajateltiin isosti. Rakennettiin kansanvallan pyhättö, eduskuntatalo, monumentti nuorelle demokratialle. Haluttiin osoittaa, että uskoa on, että usko tulevaisuuteen on vahva.

För att det skall gå bra måste man många gånger göra rätt val. Och våga tänka stort. Och ha tillit till varandra.

När vårt land var tjugo år gammalt stod det igen inför en stor utmaning. För en människa idag, är det svårt att förstå det många män och kvinnor måste gå igenom, hur de kunde gå igenom två krig. Och hur ett land som tjugo år tidigare hade gått igenom ett inbördeskrig kunde ena sig då det krävdes.

När man tänker på vad som gör ett land starkt, vad som gör det framgångsrikt, så finns svaret i den egenskapen som de här händelserna återspeglar: i det att man stöder varandra, att det finns en tillit.

När ni gör ett grupparbete i skolan så går det mycket bättre om ni kan lita på att alla gör sitt, och det kan ni säkert oftast. Det här tycker jag att är vårt Finlands största styrka, att vi litar på varandra. Vi har förtroende för att det vi säger stämmer, och är sant. För då går allt mycket lättare. Det är den största gåvan vi, vi som lever här idag, fått av det hundraåriga Finland.

Se polku mitä Suomi on kulkenut, on rakennettu luottamuksella. Se on minun mielestäni satavuotiaan Suomen suurin lahja meille.

Moni on pohtinut tämän vuoden aikana mitä itse voisi antaa satavuotiaalle Suomelle. Mitä minä, sinä, tai meidän yhteisömme voisi antaa satavuotiaalle maallemme? Te olette ehkä pohtineet sitä täällä koulussakin.

Minulla on ajatus, jonka toivon juurtuvan mieliinne.

Me luotamme toisiimme, mutta joskus ehkä emme huomaa tai huomioi toisiamme tarpeeksi. Ja kuitenkin tiedämme, miten hyvältä tuntuu ja miten iloiseksi tulemme siitä, että joku huomioi. Siitä että joku kohtaa meidät hymyllä, ystävällisyydellä.

Minä toivon, että teidän lahjanne satavuotiaalle Suomelle olisi se, että aina kun näette yksin kulkevan ihmisen tulevan vastaanne kadulla, te hymyilisitte ja tervehtisitte. Olen varma siitä, että se henkilö ilahtuu – ja vastavuoroisesti ehkä iloisesti itse puolestaan tervehtii seuraavaa vastaantulijaa.

Jag hoppas att er gåva till det hundraåriga Finland är det, att ni alltid då ni ser en ensam människa komma emot er på vägen eller gatan, fast ni inte känner personen, hälsar med ett glatt hej. Jag är säker på att den människan blir glad och kanske hälsar glatt på nästa människa som kommer emot.

Jag hoppas också att ni berättar om det åt era föräldrar hemma, åt era syskon. Att ni får andra att komma med i den här gåvan.

På det sättet sprider sig det goda. Många hälsar, många småler – och många människor blir glada under en dags lopp. Och glada människor sprider goda saker omkring sig.

Ottakaa kaverit mukaan tämän lahjan lahjoittajajoukkoon. Koska hyvä kiertää – pankaa se yhdessä kiertämään.

Pienillä asioilla on iso merkitys. Tervehdys ja pieni hymy voi hyvin pelastaa jonkun päivän. Sillä voi olla iso merkitys niin nuorille kuin vanhoillekin. Sellaisille jotka ovat asuneet täällä pitkään – ja ehkä ennen kaikkea heille, jotka vasta ovat tänne tulleet.

Om vi alla tar varandra i beaktande och bemöter varandra vänligare skulle det utan tvekan vara bra för hela landet, för oss alla. Glädje som delas är dubbel glädje. Och det är en gåva som jag och ni kan ge Finland, världens bästa land, som imorgon fyller 100 år.

Siinä minun lahjatoiveeni satavuotiaalle Suomelle. Kiitos siitä, että sain jakaa tämän hetken kanssanne, ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää – glad självständighetsdag.

Tal i Kyrkslätts budgetfullmäktige 4.12.2017

/0 Comments/in , , , /by

Bästa fullmäktige,

Kun yhdeksän puoluetta neuvottelevat kunnan talousarviosta, niin kukaan ei voi saada kaikkea haluamaansa. Siitä huolimatta luulen, että tässä salissa istuu varsin tyytyväinen joukko valtuutettuja.  Vaikka ilmassa, niin meidän kunnassamme kuin muissakin, on epävarmuutta tulevien muutosten johdosta, niin ilmassa on myös positiivista virettä.

Kirkkonummella on edessään suuria haasteita mutta myös paljon mahdollisuuksia. Ei Tarmon tuoli ole niitä helpoimpia, sitä kukaan meistä tuskin väittää – mutta samalla luulen, että Suomen kaikista kunnanjohtajista varmaan 99 % mielellään ottaisi Kirkkonummen kunnan kaltaisen paketin johtaakseen. Meillä on asiat varsin hyvin, ja olen varma siitä, että Kirkkonummi tulee kuulumaan tulevaisuudessakin niihin kuntiin, joissa on hyvä asua ja elää.

Jag nämnde de kommande förändringarna. De ställer krav på oss, på Kyrkslätt. De ställer också krav på denna budget och på vår ekonomi.

Om några år är det troligt att social- och hälsovården sköts av landskapet Nyland. Det är en enorm förändring, den största förändringen i det självständiga Finlands historia. Därför är det viktigt att komma ihåg två saker. Det vi om några år ger över till landskapet måste vara i skick. Om det är ett fungerande servicenät är det troligt att det får bli kvar.

Lika viktigt är det nu att hålla kostnaderna i styr. Våra kommande statsandelar kommer att basera sig på en bild av hur vår kommunala ekonomi ser ut nu. De betyder att en kostnadsökning inom den sektor som ges över till landskapet kommer att inverka negativt på våra statsandelar.

On siis välttämätöntä, että me huolehdimme paitsi siitä, että maakunnalle siirtyvät toiminnot ovat houkuttelevia ja hyvin hoidettuja, myös siitä, että emme anna kustannustason karata käsistämme. Koska jos niin käy, niin se tulee näkymään vuosien ajan pienentyneinä valtionosuuksina siirtymän jälkeen.

Ulkopuolinen saa helposti kuvan, että kunnallinen päätöksenteko on eripuraa ja ristiriitoja. Tämänkin vuoden talousarvioneuvotteluista tällainen oli kaukana. Siitä kiitos teille kaikille ja erityisesti neuvottelut vetäneelle kunnanhallituksen puheenjohtajalle. Kun tämä talousarviokirja tänään hyväksytään, moni asia menee oikeaan suuntaan. Me saamme enemmän kestävää kehitystä, enemmän ennaltaehkäisevää työtä ja vähemmän eriarvoisuutta. Kaikki hyviä asioita tulevaisuutta ajatellen.

Mer hållbar utveckling, mer förebyggande arbete, mer sunda hus och mindre ojämlikhet. Det är alla bra saker med tanke på framtiden. Jag vill tacka er alla för er insats och hoppas på måttliga och väl underbyggda inlägg.

Lopuksi haluan vielä kiittää niitä lukuisia kunnan työntekijöitä, jotka tänäkin vuonna ovat tehneet hienoa työtä sen eteen, että Kirkkonummella olisi mahdollisimman hyvä elää.

Föräldrar – satsa på samarbete

/0 Comments/in , /by

Min daghemsbana började 1975, då jag var 5 år gammal. Jorvas barnträdgård öppnade sina dörrar för mig och grannflickan Johanna. Från klockan 9-13 togs vi omhand av tant Ingeborg som var föreståndaren och Ragnhild som skötte om maten – och mig. Av någon anledning trivdes jag nämligen ofta bäst i köket. Sen har jag också en vag minnesbild av att det inte alltid var ett helt frivilligt val – om man inte betedde sig önskvärt kunde det hända att man fick sitta för sig själv i köket hos Ragnhild en stund. Ett straff som inte kändes så farligt, trots allt.

Det var min första upplevelse av ett barnkollektiv. Visst hade jag kompisar, kusiner och vänner, men Jorvas barnträdgård var den första grupp jag anslöt mig till. Daghem fanns det inte många av, och det tidiga åren av min barndom hade jag tillbringat hemma med min syster och en barnflicka: Raija, Anneli eller Lisbet som i olika skeden bodde hos oss, tog hand om oss och samtidigt lärde oss finska.

Mina egna barns verklighet har varit annorlunda. Vi fick våra två första barn medan vi studerade, och då kändes dagis som ett avlägset alternativ. Vi ville å ena sidan fortsätta arbeta och studera, men å andra sidan kunna vara nära barnen i deras vardag. Tillsammans med några andra föräldrar grundade vi ett dagis som förenade föräldrarnas arbetsrum med dagisverksamheten. Vi föräldrar turades om med att ta hand om barnen och kunde på det sättet förena närvaro med arbete och studier. Efter några år ändrades vår livssituation och boningsort  och barnen flytttade över till ett vanligt dagis.

Efter det har vi varit tacksamma kunder hos den kommunala dagvården. Vi har fått bekanta oss med fantastisk dagvårdspersonal – Anne, Berit, Gitty, Nelly, Tesu, Sessan och många andra. Människor vars insats vi är otroligt tacksamma för. Människor som har ansvar för många men som ändå alltid har tid att se det unika i varje barn. Och i varje familj.

Det unika i vår familj verkar vara det, att barnen inte alltid kommer perfekt påklädda till dagis utan att  det finns utrymme för förbättringar. I något skede försökte vi försiktigt låta förstå att det att gårdagens blåbärssoppa fortfarande fanns kvar på blusen nästa dag inte var ett tecken på slarv utan ekologisk medvetenhet, men vi blev nog snabbt genomskådade. Personalen lärde sig också snabbt att vi inte tar illa upp om barnens utstyrsel tillfälligt kompletteras med lånta persedlar.

Men det handlar ju inte bara om att hjälpa föräldrarna deras vardag. I den nya läroplanen har dagis – eller småbarnspedagogik som det egentligen heter – en betydande roll.  Det handlar om att främja barnens helhetsmässiga uppväxt, utveckling och lärande, men också om att förebygga marginalisering och främja ett aktivt deltagande i samhället. Ganska mycket samma saker som i skolan, alltså.

Skillnaden mellan skola och dagis är inte stor. Barnen är äldre, men övergången från dagis via förskola till skolan är inte det gigantiska hopp det var när jag lämnade Jorvas Barnträdgård för 40 år sedan. Både i skola och på dagis handlar det om målmedveten, målinriktad undervisning enligt en ambitiös plan. I båda har samspelet mellan föräldrar och personalen en viktig roll. I båda har Hem och Skola en viktigt uppgift.

Det är också det jag vill att så många dagisföräldrar som möjligt skulle fundera på – vikten av att stärka samarbetet mellan hem och dagis. Vi på Hem och Skola hjälper gärna till och hoppas att så många som möjligt skulle grunda en egen Hem och Skola-förening på sitt dagis.

Jorvas Banträdgård hade inte en Hem och Skola-föreningen för 40 år sedan – men nog en aktiv föräldraförening, som då och då ordnade olika evenemang. Ett minne jag bär med mig av dessa är mitt livs första lotterivinst – en liten blå fågel i glas. Det är med denna fågel i minnet jag än idag köper en lott i hopp om att jag kanske en gång skulle vinna igen. Kanske på ert dagis Hem och Skola-fest?

 

(Ledare i tidningen Hem & skola 4/2017)

Tal debatten om tingsrättsreformen 8.11.2017

/0 Comments/in , /by

Ärade talman, arvoisa puhemies,

”Tuomariliitto pitää selvänä, että ehdotus vaarantaa kansalaisten oikeusturvan ja yhdenvertaisuuden ilman, että sillä olisi merkitystä valtion talouden kannalta.”

Tämä on suora sitaatti, ja aika selvää tekstiä. Tekstiä, josta olisi syytä ottaa koppi. Muutama vuosi siitä, kun edellinen uudistus tehtiin, ollaan nyt taas tekemässä – ja vielä äärimmäisin kyseenalaisin, puhtaasti fiskaalisin perustein – oikeusjärjestelmäämme leikkauksia.

Ja ei, vetoaminen siihen että digitaalisuus jotenkin pelastaisi tilanteen ei tässä asiassa käy. Tämä uudistus uhkaa selvästi kansalaisten yhdenvertaisia oikeuksia saada oikeutta.

Henkilö joka haluaa käsittelyn muulla kuin suomen kielellä on jo nyt heikommassa asemassa lain edessä. Tämä uudistus pahentaa asiantuntijoiden mukaan tilannetta.

Nämä ovat huolia joita voi ohittaa olankohautuksella, tai sitten ne voi ottaa vakavasti.

Jo nyt on vaikeuksia löytää riittävästi ruotsinkielentaitoista henkilökuntaa tuomioistuimiin. Ja alustavat tiedustelut viittaavat siihen, että kun nyt lakkautetaan toimipisteitä sekä läntiseltä että itäiseltä Uudeltamaalta, niin nämä henkilöt eivät tule muuttamaan työn perään Espooseen tai Vantaalle.

Värderade talman,

Man frågar sig varför denna reform görs. Vi har inte ännu hunnit utvärdera den tidigare reformen. Och de finansiella kalkylerna är mycket klena.

Samtidigt säger de sakkunniga entydigt, att vi genom det här förvärrar den regionala ojämlikheten liksom de språkliga rättigheterna.

Det har betydelse att vi i ett land som Finland kan säga att alla är lika inför lagen. Och då räcker det inte att man bara konstaterar att man skall fästa uppmärksamhet vid det, för strukturerna har också betydelse.

Man skall inte med vett och vilja försämra situationen när man har andra möjligheter, när det finns ett annat val.

Arvoisa puhemies,

Muutamia muita erikoisuuksia tästä ehdotuksesta:

Pietarsaaressa on uudet, kalliilla remontoidut tilat, joiden vuokrasopimus on voimassa vuoteen 2025. Tämä piste suljetaan siitä huolimatta. Onko tämä mitenkään perusteltavissa taloudellisin argumentein?

Samaan aikaan vanhoissa tiloissa toimiva pienempi Kauhavan yksikkö saa jatkaa.

Raaseporissa on tilaa, mutta Espoon raastuvanoikeus joudutaan Raaseporin lakkauttamisen myötä laajentamaan.

Moni on jo nostanut esille Varkauden tapauksen, ja mitä toimintojen siirtäminen Kuopioon todellisuudessa tulee maksamaan.

Tämän uudistuksen jälkeen ruotsinkielisiä tuomioistuinharjoittelupaikkoja on ainoastaan 2 kpl, ja molemmat sijaitsevat Ahvenanmaalla. 138 paikasta kaksi on ruotsinkielisiä, ja ne siis sijaitsevat Ahvenanmaalla. Oletteko tosissanne sitä mieltä, että tässä turvataan kaikkien tasavertaiset oikeudet lain edessä?

Lapissa on pitkät etäisyydet jo nyt, eikä maantietoa voi muuttaa. Mutta tuomioistuinten paikat ovat meidän käsissämme. Esimerkiksi ulosottoasioissa Ivalossa asuvan henkilön pitää vastedes matkustaa Ouluun asti, 510 kilometriä. Onko se oikein ja kohtuullista?

Tasavertainen asema oikeuslaitoksen edessä on perustavaa laatua oleva oikeus. Se on oikeusvaltion perusta. Sitä ei kannata muutaman hypoteettisen miljoonan takia uhrata.

Jos säästöt ovat kyseenalaiset. Jos suomalaisten oikeusturva on uhattuna. Jos tasavertainen kohtelu tuomioistuimien edessä jo nyt on heikkoa. Jos ilmenee selkeästi, että tämä kasvattaa sekä alueellista että kielellistä epätasa-arvoa. Niin eikö tämä esitys, arvoisa puhemies, olisi silloin syytä kuopata?

On aika palauttaa subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen

/0 Comments/in , , , , , , , /by

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ollut suomalaisen varhaiskasvatuksen peruspilari. Se on taannut kaikille suomalaisille lapsille tasavertaiset oikeudet laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Se on niinikään ollut yksi lastensuojelun tärkeimmistä työkaluista; varhaiskasvatukseen osallistuvan lapsen perheessä ilmeneviin ongelmiin on ollut mahdollista tarttua aikaisessa vaiheessa.

Hallitus päätti vuonna 2015 rajata tätä subjektiivista oikeutta niin, että se rajoittuisi 20 tuntiin varhaiskasvatusta viikossa perheissä, joissa toinen vanhemmista on kotona työttömänä tai hoitamassa muita lapsia. Päätöstä kritisoitiin jo silloin ankarasti. Sen arveltiin johtavan lisääntyvään byrokratiaan ja sen pelättiin eriarvoistavan lapsia. Arvioituja säästöjä kyseenalaistivat niin Kuntaliitto kuin Valtiovarainministeriökin.

Kirkkonummen kunnanhallituksen enemmistö päätti kaksi vuotta sitten toimia lakimuutoksen mahdollistamalla tavalla. Kirkkonummella oikeutta varhaiskasvatukseen rajattiin. Toimenpiteellä tavoiteltiin noin 500 000 euron säästöä vuositasolla. Monet naapurikuntamme – esimerkiksi Espoo ja Helsinki – toimivat toisin. Näissä kunnissa oikeutta ei rajattu.

Tästä päätöksestä on nyt kulunut kaksi vuotta. Kuntaliiton kuntabarometrin mukaan säästöt koko maan tasolla ovat olleet oleellisesti hallituksen arvioita pienemmät – ensi vuonna kunnat arvioivat säästöjä tulevan koko maan tasolla noin 10 miljoonaa euroa. Kirkkonummen kunnanhallituksen pyytämään selvityksen mukaan toimenpide ei ole Kirkkonummella tuonut säästöjä lainkaan.

Säästämättä euroakaan olemme luoneet byrokratiaa, tarveharkintaa ja eriarvoisuutta. Se on nyt mahdollista korjata. Siksi me toivomme, että Kirkkonummi tulevassa budjetissaan palauttaa kuntaamme lapsen subjektiivisen oikeuden kokopäiväiseen varhaiskasvatuksen niin, että perheet itse, elämäntilanteesta riippumatta, voivat päättää minkälainen päivähoito heille sopii parhaiten – kuntamme ja lastemme parhaaksi.

Anders Adlercreutz kansanedustaja, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, RKP
Minna Hakapää, kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja, Vihreät
Hanna Haikonen, kunnanhallituksen jäsen, Kokoomus
Pirkko Lehtinen, kunnanhallituksen jäsen, SDP
Riikka Purra, kunnanvaltuutettu, Perussuomalaiset
Rita Holopainen, kunnanhallituksen varajäsen, KD
Irja Bergholm, kunnanvaltuutettu, Vasemmistoliitto
Antti Salonen, kunnanhallituksen jäsen, Keskusta
Pekka Sinisalo, kunnanhallituksen jäsen, Sininen valtuustoryhmä

Tal på festseminarium på De bostadslösas natt, 17.10.2017

/0 Comments/in , /by

Hyvät ystävät,

Mitä pitää tapahtua, että ihminen alkaa kokea, ettei hänellä ole enää sijaa yhteiskunnassa; että hän kokee ajautuneensa umpikujaan, josta ei tunnu olevan tietä ulos. Mitä pitää tapahtua, että ihmiseltä katoaa usko itseensä ja ympäröivään maailmaan? Että tekee mieli antaa kaiken vain olla. Heittäytyä ajelehtimaan.

Humanistina haluan väittää, ettei mitään sellaista, mitä ei voisi tapahtua meistä kenelle tahansa: kuka tahansa voi palaa loppuun, joutua työttömäksi, tehdä konkurssin, menettää itselleen tärkeän ihmisen, joutua väkivaltaisen käytöksen kohteeksi tai sairastua vakavasti. Olemme oman onnemme seppiä vain tiettyyn pisteeseen asti. Tämä saattaa meiltä helposti unohtua silloin kun kaikki on elämässämme hyvin. Syntyy kaksi luokkaa: “ne”, joilla homma ei tunnu olevan hanskassa ja “me”, jotka osaamme kantaa itsestämme vastuun. Tätä kutsutaan kaikkivoipaisuuden harhaksi.

Toiseuden tunne ja yhteisistä käytännöistä syrjäytyminen, ei ole pelkästään henkilökohtainen tragedia. Se on asia, joka murentaa koko yhteiskuntaa. “Ne”, nuo “toiset” tarvitsevat apuamme ja välittämistämme. Välittäminen tekee henkisesti kokonaisempia myös “meistä”, joilla menee hyvin.

Aina ei elämä mene suunnitellusti. Hyvinvointiyhteiskunnan tunnistaa turvaverkosta, johon ihminen putoaa hädän hetkellä. Putoaja voi olla minä, sinä tai “se joku”. Yhtä lailla auttaja voi olla minä, sinä tai “se joku”. Yhteiskunnastamme tulee sitä parempi, mitä vähemmän on “poispäin katsojia”, mitä vähemmän ulkoistamme välittämisen “joillekuille muille”.

Yhteiskuntamme kahtiajakoisuudella on monet kasvot. Tänään olemme täällä keskustelemassa niistä. Olemme täällä muistuttamassa itseämme ja toisiamme asioista, jotka hyvin oleellisesti ja perustavanlaatuisesti kytkeytyvät perusturvallisuuden tunteeseen ja hyvinvointiin. Eriarvoisuus koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella.

Eriarvoisuus ja eriarvoisuuden tunne on yhteiskuntamme kahtiajakautumisen perimmäisiä syitä.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos määrittelee eriarvoisuuden näin: eriarvoisuus on vältettävissä oleva ero, joka on epäoikeudenmukainen ja eettisesti väärin.

Epäoikeudenmukainen ja eettisesti väärin.

Eriarvoisuudella on monet kasvot, ja sen takia siihen ei löydy yhtä ainoaa ratkaisua tai yhtä taikasanaa, eikä sen torjumiseksi riitä yhden väärän politiikkatoimen korjaaminen.

Suomalainen yhteiskunta on rakentunut hyvinvointivaltion periaatteelle. Huolehdimme toisistamme. Yhteiskunnan turvaverkko auttaa avun tarpeessa olevia. Mutta me tiedämme kuitenkin, että hyvinvointivaltiossamme kaikki eivät voi hyvin. Terveyden ja hyvinvoinnin jakautuminen Suomessa on yhä eriarvoisempaa. Eriarvoisuus näkyykin THL:n mukaan viime kädessä juuri terveyseroina. Tähän tulevan sosiaali- ja terveydenhuoltouudistuksen tulisikin kaikkein pontevimmin pureutua – uudistus ei saa johtaa siihen, että eriarvoisuus ihmisten välillä kasvaa.

Valitettavasti monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että näin on vaarassa käydä. Esimerkiksi Suomen sosiaali ja terveys ry. SOSTE teki viime keväänä Sosiaalibarometrikyselyn, jonka mukaan lähes puolet sosiaali- ja terveysjohtajista eivät usko sote-uudistuksen vähentävän eriarvoisuutta. Sen sijaan voikin käydä niin, että jo syrjäytymisvaarassa olevat sekä syrjäseuduilla asuvat joutuvat kokemaan eriarvoisuutta niin sote-palveluiden laadussa kuin niihin pääsyssä. Sama koskee terveyserojen kaventamista – vain 7 prosenttia sote-johtajista uskoo niiden vähentyvän sote-uudistuksen myötä. Vastaavien kyselyiden ja asiantuntijoiden lausunnot antavat siis syytä huoleen.

Eriarvoisuus johtaa terveys- ja hyvinvointieroihin, mutta asetelma menee myös vastaavasti toisin päin: terveys-ja hyvinvointierot johtavat eriarvoisuuteen. Esimerkiksi terveys- ja mielenterveysongelmien kanssa kamppailevilla on vaikeampaa saada työtä ja näin ollen heillä on suurempi riski joutua yhteiskuntamme ulkopuolelle ja heidän sosiaalinen asemansa on vaarassa heikentyä.

Eduskunnan sisäilmaryhmä, jonka perustajiin kuulun, järjesti viime viikolla sisäilmaseminaarin eduskunnassa. Paikalla oli moni sisäilmaongelmista kärsivä ihminen ja heidän hätä oli ilmeinen. Yksi niistä oli Mari, joka oli altistunut sisäilmaongelmille niin vahvasti, että hän oli joutunut jättämään kotinsa. Hän oli menettänyt asuntonsa, ja nukkui tällä hetkellä teltassa tai vanhempiensa keittiön lattialla. Sairaus, altistuminen sisäilman haitta-aineille, oli ajanut hänet kodittomaksi, syrjäytymisen partaalle. Mari kuitenkin sanoi, että ei suostu syrjäytymään. Vaikka hätä oli suuri, hän kuitenkin sanoi päättäneensä taistella, itsensä ja muiden kaltaistensa takia. Hän halusi nostaa ongelman esille ja otsikoihin, meidän tietoisuuteemme.

Mutta aina ei voi jaksaa. Joskus vastus on liian suuri.

Mielenterveyshäiriöistä kärsii tutkimusten mukaan noin joka viides aikuinen. Jopa puolet ihmisistä kärsii niistä joskus elämänsä aikana.

Mielenterveysongelmat ovat myös yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeelle päätymiselle. Usein mielenterveysongelmat alkavat jo aikaisin, lapsuus- ja nuoruusiässä, ja saattavat jatkua läpi elämän, mikäli hoitoon ei pääse ajoissa tai se ei ole toimivaa. Yli puolella mielenterveyshäiriöistä kärsivillä ei ole minkäänlaista hoitoa ja vain viidesosa on laadullisesti hyvässä hoidossa. Valitettavasti mielenterveystyö on sote-uudistuksessa jäänyt varjoon. Tarvitsisimme kansallisen pitkän aikavälin mielenterveysohjelman, mutta myös välittömästi panostuksia varhaisen puuttumisen palveluihin ja riittävään määrän psykiatrisia sairaanhoitajia terveyskeskuksissa.

Myös koulutuksella on suuri merkitys eriarvoisuuden vastaisessa kamppailussa. Meillä on Suomessa toimiva koulujärjestelmä, joka takaa peruskoulupaikan kaikille. Tämä on Suomen menestystarinan kulmakivi. Tasavertainen, hyvä koulu kaikille – tästä on pidettävä kiinni. Meidän on nähtävä että, tasa-arvoinen koulutus ja sen saatavuus – varhaiskasvatuksesta lähtien – on yksi tärkeimpiä aseitamme eriarvoisuuden torjunnassa.

Koulutus linkittyy vahvasti mahdollisuuksiin päästä työelämään. Tällä hetkellä on yhä kasvava ryhmä nuoria, jotka peruskoulun jälkeen jäävät syrjään yhteiskunnasta. Tämä koskee ennen kaikkea poikia. Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi viime keväänä analyysin, jonka mukaan jopa 79 000 työikäistä miestä ovat syrjäytyneitä, kokonaan työ- ja opiskeluelämän ulkopuolella tai muuten vaikeasti työllistettäviä. EVAn mukaan miesten mahdollisuudet työmarkkinoilla lepäävät koulutuksen varassa, mutta tyttöjen ja poikien koulutuspolut eriytyvät jo varhaiskasvatuksessa. Työllistymisongelmien taustalla voi myös olla yksinäisyys, saamatta jäänyt opiskelupaikka tai esimerkiksi mielenterveysongelmat. Tämän takia etsivään nuorisotyöhön pitäisi panostaa enemmän ja kouluissa tulisi olla mahdollisuus tavata niin terveydenhoitajaa, kuraattoria ja psykologia, jotta kukaan ei jäisi ongelmiensa kanssa yksin. Kaikille pitää taata mahdollisimman tasa-arvoiset lähtökohdat onnelliseen ja tasapainoiseen elämään.

Monella on Suomessa taloudellisesti tiukkaa – luvut vuodelta 2015 kertovat, että Suomessa eli köyhyys- tai syrjäytymisriskissä noin 869 000 henkilöä. Huono-osaisuus näkyy myös maksuhäiriömerkintöjen kasvuna, joka muutenkin on Suomessa ollut korkealla jo viimeiset kymmenen vuotta.

On helppo pudota reunan yli. Melkein 20 prosenttia meistä suomalaisista on vaarassa jäädä junasta.

Se tarkoittaa, että noin joka kuudes kadulla vastaan tulevasta henkilöstä ehkä joutuu pärjäämään nuudeleilla, makaronilaatikolla tai kaurapuurolla kuukauden loppupuolella.

Siitä me olemme tulleet tänään keskustelemaan. Siitä, että nämä numerot eivät pelkästään ole kasvottomia tilastomerkintöjä, vaan että kyseessä ovat meidän lähimmäisemme.

Puhumme naapurissa asuvasta vanhasta pariskunnasta jonka rahat eivät riitä maitoon tai kahviin koska lääkkeiden hinnat ovat nousseet.

Puhumme ehkä siitä nuoresta tytöstä jonka opinnot eivät ota edetäkseen ja joka loppujen lopuksi jättää ne kesken – vain jäädäkseen työttömäksi.

Puhumme pienen perheen isästä jonka pitää tehdä kahdet työt, eikä kuitenkaan jää tarpeeksi rahaa laskujen maksamiseen kuun lopussa.

Puhumme yksityisyrittäjästä joka huomaa, että hänen on luovuttava yrityksestään ja unelmastaan, jotta selviäisi.

Puhumme miehestä, joka on tullut Suomeen vainoa pakoon, mutta joka ei ikinä pääsee edes työhaastatteluun.

Puhumme kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneesta naisesta joka ei uskalla palata takaisin lähtömaahansa ja sen takia jättäytyy yhteiskuntamme ulkopuolelle, pelosta.

Puhumme heistä, jotka eivät enää jaksa ja jotka löytävät itsensä paljaan taivaan alla nukkumasta eräänä lokakuisena aamuna – tänäänkin.

Hyvät kuulijat,

Kenenkään ei pitäisi Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnan mallimaassa joutua tilanteeseen, jossa ei löydy kattoa päänsä päälle. Jokaisella meistä pitää lapsesta lähtien olla luottamus siihen, että saamme hädän hetkellä jostakin apua. Olennaista on pohtia, miten voisimme sekä yksityishenkilöinä että valtiona paremmin tavoittaa ne, jotka ovat heikoimmassa asemassa? Mitä uutta voimme tehdä ongelmia ratkoaksemme? Mitä vanhoja hyviä tapoja ja käytäntöjä voisimme ottaa uudelleen käyttöön. Näitä kysymyksiä toivon meidän pohtivan täällä tänään – ja myös huomenna omissa ystävä- ja työpiireissämme.

Viestini tänään meille kaikille on: älkäämme ulkoistako välittämistä. Ja toisaalta, luokaamme yhteiskunnallisen päätöksenteon osalta painetta vähäosaisista välittämiseen. Oma ja läheistemme hyvinvointi on suorassa suhteessa joka ikisen suomalaisen hyvinvointiin.

Asunnottomuudella on yhtä monet kasvot kuin on asunnottomia. Hyvin harva on itse valinnut asunnottomuuden. Syrjäytyminen on yleensä monen tekijän summa: on työttömyyttä, mielenterveyteen tai terveyteen liittyviä ongelmia, perheväkivaltaa, päihdeongelmia, työkyvyttömyyttä, vähävaraisuutta.

On tilanteita, jolloin yhteiskunnan turvaverkossa on ollut reikä ja joku on pudonnut siitä läpi ilman, että auttavia käsiä on löytynyt. Jokaisen tarina on yksilöllinen, mutta selvää on, että jokainen heistä on tarvinnut, tai ainakin olisi tarvinnut, apua.

Tarvitsemme inhimillisyyttä ja ilmapiirin, jossa uskallamme hakea apua sitä tarvitessamme. Tarvitsemme matalan kynnyksen palveluita, sekä tukea itsenäistyville nuorille syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tarvitsemme elämänhallinnan tukitoimintoja sekä toimivia ja asianmukaisia hoitomahdollisuuksia päihde- ja mielenterveysongelmaisille. Köyhyysloukkujen poistaminen on myös tärkeää – tarvitsemme työmahdollisuuksia, uusia työn tekemisen muotoja, ja työstä ansaitulla rahalla pitää pystyä pärjäämään.

Samalla on tärkeää huolehtia sosiaali- ja terveysalan henkilökunnan työhyvinvoinnista ja heidän jaksamisestaan. Ihmiskontakti on autettavalle ja tukea tarvitsevalle usein korvaamaton. On äärimmäisen tärkeää, että kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi, ja henkilökunnalla on tässä tärkeä rooli. Kuten myös jokaisella meistä.

Me emme kaikki ole samanlaisia. Me haluamme eri asioita, arvostamme eri asioita, toivomme elämästämme eri asioita. Se on luonnollista erilaisuutta.

Eriarvoisuus taas on eri asia. Palaan alun määritykseen: eriarvoisuus on vältettävissä oleva ero, joka on epäoikeudenmukainen ja eettisesti väärin.

Se on eettisesti väärin.

Se taas tarkoittaa, että meidän jokaisen velvollisuus on huomata se, ja torjua se. Estää sen syntymistä, ja pohtia sen syntymisen syitä. Sitä olemme tulleet tänään tänne tekemään.

Koska jokainen “niistä” voisi olla minä tai sinä – niin vaikea kuin sitä onkaan elämän hymyillessä uskoa.

The values of democracy can’t be relative

/0 Comments/in , /by

Is democracy a relative concept, as many here today have suggested?

We can argue that democracy can take many forms, that the practicalities can be diverse. But its basic values can’t be.

Democracy has to be based on the equal opportunity for everybody to participate in the process, regardless of gender, ethnicity, sexual orientation, religion – with the same rights, and the same obligations.

Stability and democracy go hand in hand.
There is a reason to be concerned because of the recent setbacks we have seen in this regard.

There is reason to be concerned about the situation in Turkey, where press freedom is being circumvented as we speak, and with that, democracy itself.

There is reason to be concerned about the situation in Venezuela, another example of how a failure of democracy, rising authoritarianism, fast can lead to the destruction of the very foundations of a functioning society.

There is reason to be appalled by what the government of Myanmar is doing to its Rohingya-minority.
This list can, unfortunately, go on.

The representative of Syria said that “war and destruction can’t lead to democracy”. That is true.

But if voices are not allowed to be heard unrest follows; suppression can lead to war and destruction too.

Democracy is the key to stability, and its values are absolute, not relative.

(Speech at the 137th IPU congress, Committee on Human Rights and Democracy)