Arvoriihi

(På svenska)

Kirjoitan tätä opetusministerinä ja RKP:n puheenjohtajana – mutta myös isänä. En tässä puhu vain päivänpolitiikasta, vaan siitä, millaisen esimerkin annamme lapsillemme ja millaista Suomea rakennamme. Viime viikon puhe maahanmuutosta meni rajan yli – sellaista emme voi Suomessa hyväksyä. Kun ihmisistä puhutaan “heikkolaatuisina”, kyse ei ole enää poliittisesta erimielisyydestä, vaan ihmisarvon kyseenalaistamisesta.

Mikä on RKP:lle olennaista?

Kun olemme vaatineet selkeitä seuraamuksia rasistisesta kielenkäytöstä, kyse ei ole ollut viestinnällisestä eleestä vaan periaatteesta. Siitä, minkälaista kieltä maan johdossa toimivat kansanedustajat ja valtioneuvoston jäsenet voivat käyttää. Jos näin tapahtuu, siitä on seurattava sanktioita. Hallitus on aiemmin nostanut yhdenvertaisuuden sitovaksi periaatteeksi: jokainen on lain edessä yhdenvertainen, eikä ketään syrjitä taustan perusteella. Tämä periaate ei ole koriste, vaan hallitustyöskentelyn perusta. Ja, ajattelen, myös suomalaisen yhteiskunnan perusta.

On syytä muistaa, että tällä hallituskaudella tehdyt toimet rasismin kitkemiseksi ovat olleet RKP:n aloitteita ja vaatimuksia. Tämä on ollut meille keskeinen kysymys alusta alkaen.

RKP:ssä ajattelemme, että yhteiskunta kehittyy parhaiten silloin, kun ihmisestä ajatellaan hyvää –  kunnes toisin todistetaan. Jos joku syyllistyy rikokseen, hän joutuu oikeuden eteen hänen taustaansa katsomatta. Kukaan ei ole  “heikkolaatuinen”. Usein teko on pikemminkin signaali – merkki menneisyyden ongelmista tai tulevaisuuden peloista.

Ihminen on kohtaamiensa ihmisten summa. Siksi rohkaisemme suomalaisia kohtelemaan toisiaan tasa-arvoisesti ja arvostaen, ja jätämme tuomitsemisen oikeusistuimelle.

Tutkimus tukee tätä näkemystä. Sosiaalisen hajoamisen teoria on osoittanut, että syrjäytymisvaarassa olevat ihmiset etsivät kuulumisen tunnetta ja merkitystä – ja ovat siksi erityisen alttiita kielenkäytölle, joka leimaa ja jakaa. Tällainen retoriikka voi lisätä epävakautta ja luoda maaperää radikalisoitumiselle.

Kun hallitusta muodostettiin, oli selvää, että yhteistyö perussuomalaisten kanssa tulisi meidän osaltamme olemaan haastavaa. Arvoristiriidat olivat jo silloin näkyvissä, ja niiden kasvaminen liian suuriksi oli aito huoli. Samaan aikaan on syytä muistaa, että suuria jakolinjoja löytyi edellisestäkin hallituskoalitiosta. Päätös hallitukseen osallistumisesta tehtiin kuitenkin puolueessa yhteisesti – ei kevyin perustein, vaan ajatuksesta, että kansalta vahvan mandaatin saanut puolue on syytä asettaa kantamaan vastuuta hallituksessa eikä vain huutelemaan oppositiosta.

Nyt olemme tilanteessa, jossa tätä vastuunkantoa mitataan. Perussuomalaisilla on mahdollisuus osoittaa, että he ovat valmiita kantamaan sen. Jos vastuunkannon sijaan valitaan jatkuva rajojen koettelu, kyse ei ole enää vastuullisesta hallitusyhteistyöstä, vaan identiteettipolitiikasta.

“Miksi ette kaada hallitusta?”

Tämän kysymyksen olen saanut viimeisen viikon aikana monta kertaa. Ymmärrän turhautumisen. Kun arvot joutuvat koetukselle, tekee mieli vetää käsijarrusta. Tämä tapahtumien ketju on vaatinut malttia. Hallituksen kaataminen ei kuitenkaan ole kevyt toimi. Se lamaannuttaa päätöksenteon pahimmillaan melkein vuodeksi ja lisää epävarmuutta tavalla, joka heijastuu jokaisen arkeen – varsinkin talouden ollessa näin vaikeassa asennossa.

Suomen politiikan historiassa on ollut 77 hallitusta. Niistä on kaatunut harva, viimeisin yli 40 vuotta sitten. Kekkosen presidenttikauden jälkeen hallitukset ovat aina istuneet koko vaalikauden, enkä tässä laske Sipilän hallituksen ennenaikaista eroamista tai joitakin pääministerien vaihtoja varsinaisiksi kaatumisiksi. RKP:n pyrkimykset on hyvä asettaa tähän kontekstiin: emme heilu tuulessa, vaan ajattelemme koko maan etua.

Siksi RKP on valinnut vaikeamman tien: pysymme pöydässä, pidämme kiinni arvorajoista ja teemme koko ajan työtä sen eteen, että yhteisiä pelisääntöjä myös noudatetaan. Se ei ole alistumista, vaan vastuunkantoa.

Entä jos perussuomalaiset olisivat oppositiossa?

Rehellinen vastaus on: emme tiedä. On mahdollista, että rasistinen puhe olisi rehottanut oppositiosta käsin laajemmin ilman hallitusvastuun tuomaa velvoitetta ja yhteisiä pelisääntöjä. On myös mahdollista, että osa jännitteistä olisi purkautunut toisin. Mutta tämä on spekulointia. Oleellista on, että nyt perussuomalaisilla on tässä hallituksessa mahdollisuus – ja velvollisuus – noudattaa sääntöjä, kantaa vastuuta ja osoittaa, että he kykenevät siihen.

Yritämme rakentaa yhteistyötä sen ympärillä, joka meitä yhdistää – talous ja työllisyys. 

Ja se olisi tärkeää, koska tehtävää on. 

Suomelta puuttuu visio – ja yhteinen tahtotila

Suomen kasvu on hyytynyt. Tuottavuus on polkenut paikallaan, eikä kasvun lähteistä ole yhteistä näkemystä. Se on vaarallinen yhdistelmä, jos samaan aikaan annamme keskustelun repiä meitä erilleen.

Tarvitsemme kolmea asiaa:

1. Vision 2030-luvun Suomesta: sivistysmaa, joka houkuttelee osaajia, keksii vaihtoehtoja ja vie ratkaisuja maailmalle.
2. Asenteen, joka muistuttaa sotavelkojen maksun vuosista: silloin puhallettiin yhteen hiileen. Tarvitsemme saman “yksi joukkue” -otteen – ei siksi, että olisimme kaikesta samaa mieltä, vaan siksi, että kannamme vastuun yhdessä.
3. Ihmiset: opettajat, tutkijat, osaajat, yrittäjät, taiteilijat ja tekijät, jotka haluavat rakentaa tulevaisuutta täällä. He eivät jää Suomeen, jos ilmapiiri on kyyninen tai vihamielinen.

On myös muistettava, että ilmapiiri ei ole merkityksetön yksityiskohta. Se vaikuttaa siihen, haluavatko osaajat ja investoinnit tulla – ja jäädä tänne.

Liian moni, jolla olisi varaa ja kykyä investoida, äänestää jaloillaan ja muuttaa pois. Liian moni taas jää ja katkeroituu omiin kupliinsa. Tämä ei ole syyttelyä – se on kutsu: tehdään Suomesta paikka, jossa kannattaa pysyä, yrittää ja onnistua.

Peräänkuulutan meiltä kaikilta neljää asiaa

1. Yhteisvastuu on isänmaallista. Tarvitsemme koko poliittiseen kenttään lisää tilannetajua, itsearviointia ja kykyä pyytää anteeksi. Yhteinen Suomi syntyy vain, jos emme pelaa lyhyttä peliä toisiamme vastaan.
2. Talouden realiteetit on tunnustettava. Yhdelläkään puolueella ei ole taikasauvaa velkaantumiseen. Muun väittäminen on populismia. Kasvu syntyy koulutuksesta, TKI:stä ja yritysten kansainvälistymisestä – ei toiveajattelusta.
3. Ilman maahanmuuttoa emme pärjää. Väestörakennetta ei käännetä ilman osaavaa työhön johtavaa maahanmuuttoa. Siksi ilmapiirin on oltava houkutteleva, ja siinä kansanedustajien ja ministereiden esimerkillä on ratkaiseva merkitys. Yhdenvertaisuus ei ole neuvottelukysymys – se on edellytys sille, että osaajat tulevat ja jäävät. Maahanmuuton tarpeen kyseenalaistajat jättävät aina kertomatta mikä vaihtoehtoisen polun päässä on: näivettyminen. 
4. Tunnistetaan kykymme – ja rohkaistaan mielikuvitusta. Meillä on vahva koulutusperinne, turvallinen yhteiskunta ja luottamus, jota täytyy nyt varjella. Tarvitsemme “Can do” -otetta ja selkeän kasvutarinan, joka kutsuu mukaan nuoret, kansainväliset osaajat ja investoijat.

Mitä RKP tekee?

• Pidämme kiinni arvoistamme. Rasismille ei ole sijaa politiikassa – ei rivien välissä, ei “vitsinä”, ei strategiana.
• Rakennamme siltoja. Käymme vaikeatkin keskustelut, jotta pelisäännöt ovat yhteiset ja niitä noudatetaan.
• Uudistamme itseämme. RKP:stä tulee aidosti avoin koti oikeistoliberaaleille arvoille molemmilla kansalliskielillämme.
• Teemme kotiläksyt kasvusta. Koulutus ja tutkimus ovat investointeja. Teemme kaikkemme, että Suomi houkuttelee osaajia, nostaa tuottavuutta ja vahvistaa vientiä.

Lopulta kyse on luottamuksesta

Luottamus syntyy siitä, että sanat ja teot vastaavat toisiaan. Oleellista on, että  ihmisarvon kunnioittamisesta emme tingi. Samalla pidän kiinni siitä, että Suomi pysyy toimintakykyisenä ja kykenee tekemään päätöksiä myös vaikeina hetkinä.

On helppoa valita puoli jakolinjassa. Vaikeampaa on rakentaa siltaa sen yli. RKP valitsee jälkimmäisen – ei siksi, että nielisimme kaiken, vaan siksi, että katsomme isoa kuvaa: yksi joukkue, joka sanoo ei mustavalkoisella polarisaatiolle ja kyllä tulevaisuudelle.

Tältä pohjalta jatkamme nyt työtä eteenpäin.