Ukraina tarvitsee eurooppalaiset Leopard-talkoot

(English version here)

Sota Ukrainassa etenee kohti toista vuottaan. Aloite on nyt Ukrainalla, mutta nopeaa loppua ei ole näköpiirissä. Kuluttava sota jatkuu.

Ukrainan menestys on nojannut paitsi vahvaan maanpuolustustahtoon, myös länsimaiseen koulutus- ja materiaalitukeen. Tämä tuki ratkaisee osaltaan sen, miten sota päättyy. Meidän, Euroopan ja koko vapaan maailman etu on, että se päättyy Ukrainan mahdollisimman ripeään voittoon. Olisi vaarallista, jos Venäjä kokisi hyötyneensä rikollisesta hyökkäyssodasta millään tavalla. Materiaalista tukea Ukrainalle on siis jatkettava ja vahvistettava.

Sodan alussa kaikissa maissa keskusteltiin paljon avun tasosta ja lähetettävästä materiaalista. Olemme tämän vuoden aikana oppineet paljon. Myös sen, että uudet kyvykkyydet nopeasti voivat muuttaa tilannetta sotatanteereella. Askel askeleelta lähetettävän materiaalin määrää ja suorituskykyä on kasvatettu. Muutos on kuitenkin ollut hidasta. Nyt olisi aika ottaa askel eteenpäin.

Talvi on saapunut. Jäätynyt maa muuttaa jälleen sekä Venäjän että Ukrainan toimintamahdollisuuksia. Tämänkin on syytä näkyä avun laadussa.

Vaikka Ukrainaa on tuettu päättäväisesti, jotkin asejärjestelmät on edelleen rajattu tuen ulkopuolelle. Näihin lukeutuvat läntiset, modernit taistelupanssarivaunut. Tällaiset vaunut lisäisivät merkittävästi Ukrainan iskukykyä taistelukentällä. Uusi kalusto edellyttää koulutusta, ja siksi erityisen arvokasta olisi toimittaa ukrainalaisille laaja määrä samaa vaunutyyppiä, jonka käyttöön ukrainalaisjoukot voidaan kouluttaa tehokkaasti.

Saksalaista alkuperää oleva Leopard 2 -vaunu soveltuisi tarkoitukseen erinomaisesti. Sen eri variaatioita on 1970-luvun lopun jälkeen rakennettu tuhansia kappaleita, ja käyttäjämaihin lukeutuvat Saksan ohella muun muassa Alankomaat, Ruotsi, Tanska, Espanja, Norja, Puola, Kanada sekä Suomi. Vaunu onkin yksi yleisimmin käytössä olevista länsimaisista taistelupanssarivaunuista. Suorituskyvyltään se peittoaa Venäjän neuvostoperäisen kaluston. Kylmän sodan asetelma kun oli, että länttä puolustetaan laadulla neuvostojoukkojen määrää vastaan. 

Yhteisellä eurooppalaisella ponnistuksella olisi mahdollisuus antaa merkittävä lisätuki Ukrainan maataistelukykyyn ja auttaa ehkä ratkaisevalla tavalla Ukrainaa ylläpitämään saavuttamaansa momentumin sodassa. 

Suomella on yhteensä noin kaksisataa Leopard 2 -taistelupanssarivaunua. Maantiede rajoittaa Suomen mahdollisuuksia luovuttaa suurta määrää keskeistä käytössä olevaa kalustoa, mutta Suomen osallistuminen pienelläkin määrällä vaunuja olisi arvokasta, jos eurooppalaiset panssarivaunutalkoot saadaan käyntiin. Sitä tarvitaan nyt. 

Käynnistämällä tämän keskustelun, voisimme myös kylvää isomman ja tehokkaamman tuen siemenen. 

Suomen oma puolustuskyky ei saa vaarantua, mutta on selvää, että Ukrainan menestys sodassa on myös Suomen turvallisuuden kannalta ratkaisevaa. Mikäli vaunuja luovutetaan, on tietysti tärkeä valmistella korvaavat hankinnat.

Eskalaation riskiä tukeen liittyen ei ole syytä yliarvioida. Läntisen tuen luonnetta taistelupanssarivaunut eivät tosiasiassa olennaisesti muuta, eikä lännen tukea Ukrainaan tulisi mitoittaa Venäjän narratiivin vaan omien etujemme ja arvojemme puolustamisen mukaan.

(Yhteiskirjoitus Atte Harjanteen kanssa julkaistu Hufvudstadsbladetissa 27.12.2022)

 

Komentotaloutta, avoimia piikkejä vai jotain siltä väliltä?

Jos toimenpiteet sähkön hinnan hillitsemiseksi aiheuttavat sen, että hinta karkaa käsistä tai että tehoa häipyy markkinoilta, niin se ainoastaan pahentaa tilannetta. Jotkut keskustelussa olleista lääkkeistä ovat juuri sellaisia. Pitää myös muistaa, että loppukädessä laskun maksamme me, Suomen kansalaiset. Ilmaisia lounaita ei ole.

Tässä oma näkemykseni siitä, mihin keinoihin kaikista tunnistetuista keinoista mielestäni kannattaisi keskittyä.

Sähkön hinta aiheuttaa monessa perheessä ja yrityksessä suurta huolta. Apu on tarpeen, mutta apua annettaessa pitää olla varma siitä, että lääke ei pahenna tautia. Oleellista on, että toimien ei tule sekoittaa markkinoita, poistaa tuotantoa verkosta eikä poistaa kannustimia energian säästämiseen, koska sitä tarvitaan. 

Pääsyy kriisiin on se, että tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa. Kun lisäksi Olkiluoto 3, muutama ruotsalainen reaktori ja iso osa Ranskan ydinvoimakapasiteetista on telakalla, niin ongelmat lisääntyvät. Nykyinen hintamalli perustuu siihen ajatukseen, että hintapyramidin kallein kulloinkin tarvittava tuotantotapa määrittelee hinnan. Kun se tällä hetkellä usein on sodan seurauksena rajusti kallistunut kaasu, hiili tai öljy, niin ongelmat ovat selvät. 

Suomen kohdalla olemme myös menettäneet ison voimalähteen, venäläisen sähkön. Sillä olemme Pohjanlahden yli tuodun sähkön ohella tasanneet tarjonnan ja kysynnän eroa.  

Paljon on jo tehty. Arvolisäveron pienennys astui voimaan joulukuussa. Se näkyy tammikuussa tulevassa laskussa. Verovähennys astuu voimaan vuoden vaihteessa ja erityisen vähävaraiset voivat saada suoraa tukea. 

Kaikkien näiden hintalappu on 650 miljoonaa. Ja niiden vaikutus näkyy arjessa vasta tammikuussa. Nämä toimet on mitoitettu nykyisen hintatason pohjalta, eli tilanne ei ole muuttunut odottamatta. 

Siitä huolimatta nyt pohditaan lisää tukea. Tilanne on näistä huolimatta monelle akuutti – ja nämä mainitut tukimuodot eivät esimerkiksi auta yrityksiä.

Alkuviikosta julkistettiin joitakin aihioita. Käyn ne tässä läpi. 

Marras- ja joulukuun sähkölaskuja esitetään korvattavan osittain. Korvaustaso on vielä auki, kuten on omavastuukin. Kustannus on parista sadasta miljoonasta vajaan miljardiin. 

Hyvää mallissa on se, että se auttaa suoraan niitä, joiden sähkölasku on noussut paljon. Monissa perheissä varsinkin alkutalvi on ollut vaikea. Vaikka apu tulee jälkikäteen tuo se silti helpotusta monen perheen arkeen. Jälkikäteen maksettava tuki ei poista kannustimia säästää energiaa, mikä edelleen on välttämätöntä. Se on hyvä tapa tukea. Mutta se on potentiaalisesti kallis. Itse ajattelen, että omavastuu tässä on oleellinen asia, kuten maltillinen korvaustaso. On tärkeä auttaa kansalaisia talven yli, mutta se on tehtävä taloudellisesti kestävällä tavalla.  

Toinen toimi on maksuaikojen käyttöönottaminen. Eli hieman vanhan ajan tyyliin lasku tasattaisiin usealle kuukaudelle. Tämä vaatii käytännössä sen, että valtio takaa yhtiöiden saatavat. Se ei tarkoita varsinaista menoa eikä se poista kannustimia säästää, mutta se helpottaa kuluttajan asemaa. Ihan hyvä toimi. 

Kolmas toimi onkin hankalampi. Tulemme selvittämään jonkinlaista hintakattoa. Olen itse suhtautunut tähän penseästi hintakaton haasteiden takia. Mutta sellainen on toki rakennettavissa järkevästi. 

Yksi vaihtoehto – ja tähän hallituksen esitys tullee perustumaan – on ns Norjan malli. Asetetaan hinta, jonka ylittävältä osuudelta valtio maksaa laskun osittain tai kokonaan. Se on potentiaalisesti todella kallis ja johtaa potentiaalisesti siihen, että hinta karkaa pörssissä – mutta se on mahdollinen. 

Oleellista on, että ns takuuhinta ei ole liian alhainen – ja että korvaus sen yläpuoliselle osuudelle ei ole 100%, jolloin säilyy insentiivi myös pörssissä pitää hinta kurissa. Perussuomalaisten esittämä malli voisi olla toteutettavissa. 

On pohdittu sen vaikutusta kuluttajan kannustimiin. Haluaako kukaan säästää energiaa, jos energia on liian halpaa? No, vuosi sitten hinta oli 5c / KWh. Väitän, että jo hinnan tuplaaminen sisältää varsin hyvän kannustimen. SDP:n ehdottama 20c on jo varsin kallis – ja kannustava – hinta. 

Jos tämä on se malli, niin sen tulee olla ajallisesti rajattu. 

Kokoomus on esittänyt mallia, jossa yhtiö velvoitetaan tarjoamaan ainakin osaa tuotannosta tiettyyn hintaan. Tässä viitataan ns Viron malliin. 

Virossa markkina näyttää kuitenkin täysin erilaiselta. Siellä on yksi valtiollinen yhtiö, joka palvelee koko maata. Sen velvoittaminen on ihan eri asia, kun kymmenien kunnallisten tai yksityisten, tai osittain valtion omistamien (Fortum) tapaisten yhtiöiden velvoittaminen myydä sähköä tiettyyn hintaan. Osakeyhtiön velvoittaminen pitää sisällään myös ilmeisiä ongelmia esimerkiksi omaisuuden suojan suhteen. 

Puhutaan ns velvoitesähköstä. Yhtiön velvoitteesta tarjota sähköä lähialueelle. Jos tälle määritellään erillinen hinta, niin eliminoiminen kilpailun, synnytämme alueellisia monopoleja ja ajamme monen toimijan markkinoilta.  

Kokoomus unohtaa tätä mallia kannattaessaan myös, että moni velvoitesähkön piirissä oleva ei itse tuota sähköään, vaan ostaa sen muualta. Moni yhtiö on jo myynyt sähkönsä eteenpäin pitkäksi ajaksi – tai sitoutunut ostamaan tiettyyn hintaan. Tämä tarkoittaa, että Kokoomuksen komentotalousmalli ajaisi monet toimijat suuriin vaikeuksiin, todennäköisesti konkurssiin – ja pois markkinoilta. Kokoomuksen malli tarkoittaisi sähkökatkoksia ja suurella todennäköisyydellä katastrofia kuluttajan näkökulmasta. 

Oppia voi ottaa esimerkiksi Kosovosta, jossa tällaista on kokeiltu. Siellä tulokset olivat tuhoisat. Malli poistaisi tehokkaasti myös kannustimet investoida uuteen tuotantoon.  

Se, että Kokoomus ajaa tällaista lähinnä sosialismia edustavaa ajatusta on häkellyttävää puolueelta, joka perinteisesti väittää edistävänsä markkinataloutta.

Sen suorat ja epäsuorat kustannukset ovat helposti myös miljardiluokkaa. Se ei todellakaan ole ilmainen, kuten Kokoomus virheellisesti väittää. 

Malli tarkoittaa käytännössä myös sitä, että sähköyhtiöistä tulee sosiaalipalvelujen tuottajia. Aikamoinen toimialan laajennus. 

Tuntuu, että joku on höynäyttänyt Kokoomuksen puoluejohdon tässä pahemman kerran. 

Kokonaisuus on hallittava. Kustannukset on pidettävä kurissa. Rahoituksen on ajateltu ainakin osittain tulevan ns Windfall-verosta, jonka tuotoksi alustavasti arvioidaan 0,5- 1,3 miljardia. Windfall-vero tarkoittaa sitä, että osa kieltämättä kohtuuttomista tuotoista verotettaisiin pois. 

Windfall veroa pohdittaessa on muistettava, että yhtiöt ovat varsin erilaisessa asemassa. On eri asia olla sähkönvälitystä harjoittava yhtiö, eri asia olla yhtiö, joka itse myy tuottamansa energiaa. Ja on tärkeää, että veron taso on kutakuinkin linjassa esim Ruotsin vastaavan esityksen kanssa. 

Sinänsä uskon, että pelko siitä, että windfall-vero aiheuttaisi investointikannustimien häviämisen on turha. Se on tilapäinen, tähän tilanteeseen räätälöity poikkeustoimi. 

Entä se kokonaisuus? Totesin alussa, että meillä jo on osittain käytössä olevia toimia. 

Arvonlisäveroa on alennettu, kuluista saa verokevennyksiä. Meillä on suora tuki vähävaraisille. Tämän lisäksi tullee sähkölaskun osittainen korvaaminen, pidennetyt maksuajat sekä mahdollisesti subventoitu hintakatto. Kaiken päälle windfall-vero. 

Monet näistä toimista ovat päällekkäisiä. Itse pohdin, onko tämä kokonaisuus hallinnassa? Mikä on kaikkien näiden toimien kokonaisvaikutus? Hallitsemmeko sitä?

Olisi järkevää mahdollisimman suurissa määrin käyttää olemassa olevia mekanismeja ja pitää Kelan toiminnot Kelassa ja sähköyhtiöiden toiminnat energian piirissä. Näin ei nyt tule olemaan. Se on ehkä tässä poikkeuksellisessa tilanteessa perusteltua, mutta tarkkana tulee olla. 

Oleellista on, että näemme myös yrityksen tarpeet. 

Järkevintä, olisi ollut pitäytyä mahdollisimman pitkälti olemassa olevissa mekanismeissa ja veroissa ja säätää tuki sen kautta. Näin ei tule tapahtumaan. Toiseksi paras olisi pelkästään Windfall-veron kautta kohdistetusti tukea heitä, joiden tilanne on heikoin. Sekään ei ole helppo rakentaa, eikä se tule olemaan tässä se valittu polku. Hintakattoon suhtaudun epäillen, ja pidän hyvin tärkeänä, että olemme tarkkoja parametrien kanssa niin, että markkinaa ei hajoteta, ja että hinta ei karkaa käsistä. Syyt siihen avaan yllä. 

Tukimuotojen tulee koskea tätä kriisiä. Tästä ei saa tulla pidempiaikainen periaate. Siihen meillä ei ole varaa ja tulee muistaa, että tulevaisuuden matalampi hintataso on tänään tehtävien investointien varassa. 

Isossa kuvassa kestävä ratkaisu tulee sen kautta, että saamme tarpeeksi tuotantoa verkkoon, että siirtoyhteydet ovat kunnossa, että kysyntäjousto otetaan esimerkiksi etäohjauksella maksimaalisesti käyttöön ja myös sen kautta, että EU:n tasolla pohditaan hinnoittelumekanismeja uudestaan. 

On myös syytä muistaa, missä tilanteessa olemme. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että Eurooppa vuoden päästä melkein on irtaantunut venäläisen energian riippuvuudesta, niin se olisi pidetty mahdottomana asiana. Tässä kuitenkin olemme, kolhiintuneina, mutta pystyssä. 

Pelaammeko Putinin lapaan?

Eduskunta on istuntotauolla. SuomiAreenakin on takanapäin. Kesämökin päällä roikkuva sadepilvi tarjoaa hyvän mahdollisuuden pohtia, mitä on edessä. 

Kevään tapahtumat ovat sekoittaneet niin maailman kuin arkemmekin. Samalla tuntuvat sekoittuneen myös isot ja pienet asiat. Itselläni päällimmäisenä tunteena on huoli yhteiskunnan polarisoitumisesta. Tämä on ikävää todeta, mutta samalla sen tunnustaminen tuntuu välttämättömältä.

Me olemme sodassa. Eurooppa on sodassa, vaikkakin abstraktissa sellaisessa. Sodassa, jossa suomalaiset sotilaat eivät toistaiseksi makaa painautuneina juoksuhautojen pohjalle. Sodassa, jossa äidit ja isät eivät toistaiseksi odota sydän syrjällään suruviestin tuojaa. Sodassa, jossa Ukrainan ulkopuolella elävien suurin huoli on toistaiseksi aiempaa korkeampi kahvin ja bensan hinta. 

Me olemme sodassa, jossa vastakkain ovat kaksi yhteiskunnallista järjestystä määrittelevää ideologiaa: demokratia ja diktatuuri. Tässä ideologioiden sodassa kansallisilla rajoilla on tietty merkityksensä. 

Samaan aikaan taistelemme myös ei-ideologista, ei-maiden rajoja tuntevaa globaalia uhkaa eli ilmastonmuutosta ja elonkirjon katoa vastaan. Kummassakaan taistelussa ei meidän suomalaisten osalta synny vielä ruumiita, mutta kumpikin taistelu tuottaa ruumiita jo muualla. Muiden takapihoilla. 

Sodan abstraktiudessa piilee riski. Pienemmistäkin ongelmista kasvaa epätietoisuuden vallitessa herkästi kokoaan suurempia. Aivan, kuten yön pimeinä tunteina pienetkin murheet kasvavat elefantin kokoisiksi. Yritämme hädissämme ja hämillämme maalata pirulle kasvot. Paperille piirtyvät lasten queer-satutunnit ja lehmien pierut. Miekaksi ehdotetaan traktorimarssia tai miljonääriveroa.

Eurooppa joutuu tulevien vuosien aikana todelliseen happotestiin: ymmärrämmekö demokratian arvon? Ymmärrämmekö, miltä elämämme tulee näyttämään, jos joudumme luopumaan siitä?

On mahdollista, että demokratiasta on tullut eurooppalaisille useamman sukupolven aikana itsestäänselvyys. Meistä todella harva on elänyt toisenlaisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa, jossa isoveli valvoo, jos nyt ei vielä ajatuksiamme, niin ainakin ajatustemme liikkeelle saamia askeleita muutaman metrin tarkkuudella. Se on hyvin toisenlainen todellisuus. 

Taistelussa demokratian puolesta vihollisemme ammuksena on epäsovun kylvämiseen tähtäävä propaganda, jota hienosti nykyään disinformaatioksi kutsutaan. Ja me seisomme takki auki tulisateessa: poliittiset ryhmät ja kansalaiset käyvät keskenään sotaisaa juupas-eipäs- ja joko-tai -painia. Pelaamme suoraan Putinin lapaan. Menemme lankaan. 

Olemme sodassa, joka edellyttää poikkeuksellisen älykästä taktiikkaa ja poikkeuksellista asennetta. Se edellyttää yhdessä tuumin toimimista. Se edellyttää tietoista vastakkainasettelujen välttämistä. Se edellyttää sotastrategiaa, jolle poliittiset agendat ovat alisteisia.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että Eurooppa sukeltaa taloudelliseen taantumaan. Suomi ja Eurooppa, aivan, kuten koko läntinen maailma, on kuitenkin materialistisesta näkökulmasta tarkasteltuna monin verroin rikkaampi, kuin mitä se oli toisen maailmansodan alkaessa. 

Saavutetuista eduista on rankkaa luopua, mutta todennäköistä on, että jos käynnissä oleva sota ja taloudellinen taantuma pystytään kohtaamaan yhtenä rintamana, menetykset ovat suhteessa pienemmät, kuin jos ne kohdataan eripuraisina. Kyse on tuhon minimoimisesta. 

Mitä on sodassa vaadittava joviaalisuus? Se on muiden ihmisten saappaisiin astumista eli empatiaa. Se on omien tavoitteiden suhteuttamista yhteisen hyvän tavoitteluun. Se merkitsee niin työpaikat varmistavien yritysten ja yrittäjien kunnioittamista kuin heikossa ja haavoittuvaisimmassa asemassa olevista ihmisistä huolehtimista. Näiden välillä on yhtäläisyysmerkki, ei jakomerkki.

Länsimaisen demokratian akilleen kantapäässä on kaksi tikkua: populismin nousu ja lyhytjänteinen ajattelu. Molempien torjuminen edellyttää kykyä nousta triviaalien asioiden ja klikkiotsikoiden yläpuolelle. Viisautta ymmärtää, että demokratian ja oikeusvaltion heikentyminen on kallis hinta pikkusieluisuudesta.

 Sodassa otetaan miehistä ja naisista mittaa. Me olemme noita miehiä ja naisia.

Lukashenkaa vastaan ei pidä käyttää Lukashenkan pelikirjaa

Minskissä Lukashenka hieroo käsiään. Mutta tyytyväisiä saatetaan olla myös Varsovassa: koko EU:n huomio kiinnittyy nyt oikeusvaltio-ongelman sijaan Valko-Venäjän ja Puolan raja-alueella käytävään painiin, jossa matkaan huijatut, viattomat sivulliset uhrit piiloutuvat metsään kahden tulen välissä.

Lukashenka kokeilee häikäilemättömästi EU:n sietokykyä. Miten yhtenäinen EU tosiasiassa on? Miten vahvoja ovat EU:n perusarvot? Paljonko vaaditaan siihen, että normioloissa kiveen hakatut periaatteet kyseenalaistetaan tai peräti heitetään romukoppaan?

Tällä hetkellä Lukashenka on voitolla. EU toimii juuri niin kuin hän toivoo. Rajalla on kaaos ja maailmalle leviää kuvia, joiden pohjalta joidenkin ihmisten voi jopa olla vaikea erottaa, kuka on hyvis ja kuka pahis. Valko-Venäjän joukot työntävät ihmisiä rajojen yli, leikkaavat aitaa auki. Vaikeassa tilanteessa Puolan joukot puolestaan työntävät ihmisiä näistä aukoista takaisin. Uhreja tulee päivä päivältä enemmän.

Ei pidä pelata Lukashenkan peliä, sanotaan. Mutta mikä on Lukashenkan peli? Mihin hän pyrkii?

On mielestäni selvää, ettei pelin tavoite ole siirtää mahdollisimman montaa ihmistä rajan yli. Tavoite on saada EU sekaisin ja reagoimaan periaatteidensa vastaisesti. Lukashenka haluaa näyttää, että EU:n periaatteet ovat ohuet ja suhteelliset. Kauniin kuoren alla olemme kaikki samanlaisia. Me ja he. ”Katso, mitä EU tekee näille ihmisille”, toteaa Lukashenka – ja Putin komppaa.

Venäjän hybridivaikuttamisen pelikirja on suoraan luettavissa Russia Todayn sivuilta. Siellä puhutaan maahanmuutosta, EUn ongelmista, koronaepäonnistumisista. Nämä ovat ne narratiivit joita syötetään otolliseen maaperään lännen heikentämiseksi, koska Venäjä tietää, että näihin reagoidaan. Eurooppalainen populistioikeisto on tässä toiminut hyvänä työkaluna. Ajan saatossa se saattaakin huomata olleensa pelinappula ideologisessa sodankäynnissä.

Putin ja Lukashenka toivovat EU-kriittisyyttä, rokoteskeptisyyttä ja paniikinomaista suhtautumista maahanmuutton. Juuri sitä he tuntuvat saavan.

Maahanmuuttoon liittyvää pelkoa käytetään taistelussa kyynisesti hyväksi. Ei tarvita kuin muutama tuhat ihmistä eurooppalaisessa rajametsässä ja eurooppalaiset poliitikot puhuvat kansainvälisten sopimusten irtisanomisesta ja raja-aitojen rakentamisesta. Riippumatta siitä, mikä näiden ihmisten todellinen vaikutus on. Samalla murennetaan iso osa siitä, mitä EU on tai mitä sen toivoisi olevan: yhteisten  arvojen ympärille rakennettu yhteisö, jonka suurin pääoma on sodanjälkeiseen Eurooppaan luotu oikeusvaltioperiaate ja sen varaan rakennettu yhteiskuntamalli.

Kukaan ei halua, että vuoden 2015 pakolaistilanne toistuu. Mutta ne kuvat, jotka nyt välittyvät Puolan rajalta, eivät kerro sellaisesta keinovalikoimasta, jota soveltamalla sen toistumiselta vältytään.

Yhteisen maahanmuuttopolitiikan puuttuminen EU:ssa on ongelma, johon tulee löytää ratkaisu. Silloin tämänkin kriisin hallinta olisi helpompaa. Ongelma ratkaisun synnyttämisessä on, että halutaan poimia rusinat pullasta. Yhteinen turvapaikkapolitiikka olisi iso askel kohti liittovaltiota ja tiukempaa integraatiota. Se ei sinänsä ole ongelma, joskin paradoksaalisesti yhteistä maahanmuuttopolitiikkaa vaativat tahot yleensä vastustavat liittovaltiokehitystä. Samaan pakettiin kuuluu myös vääjäämättä ns. vastuunjakomekanismi: jos maahanmuuttopolitiikka on yhteinen niin turvapaikan saaneet ihmiset vääjäämättä myös jaetaan kiintiöiden pohjalta eri maihin. Asia, jota yhteistä turvapaikkapolitiikkaa haluavat tahot myös vastustavat.

Mutta palataanpa Puolan metsiin: Miten tällainen hybridivaikuttaminen torjutaan?

Sitä ei torjuta sillä, että toimitaan Lukashenkan toivomalla tavalla. Sitä ei myöskään torjuta sillä, että lietsotaan paniikkia. Eikä sitä myöskään torjuta aidoin tai asein.

Se torjutaan lähettämällä viesti siitä, että EU pystyy toimimaan arvojensa ja sääntöjensä mukaisesti myös kiperän paikan tullen. Arvomme eivät ole myytävänä, ne pätevät niin hyvän kuin pahan sään aikana. Oikeusvaltio ja demokratia ovat kestäviä arvoja ja kovia aseita myös tällaisessa tilanteessa.

Sen sijaan, että ihmisiä ajetaan takaisin metsään, heidän turvapaikkahakemuksia tulisi käsitellä asianmukaisesti . Ja vaikka on totta, että kansainväliset pakolaissopimukset ja niihin liittyvät velvoitteet ovat tehty toisenlaisia tilanteita varten, niin ne kuitenkin sitovat meitä tänään. Kuten oikeusoppineet toistuvasti ja painokkaasti ovat todenneet: He, jotka haluavat turvapaikkaa, saavat asianmukaisen kohtelun. Ottaen huomioon prosessi, jonka kautta nämä ihmiset ovat Eurooppaan tulleet, on syytä uskoa, että useimpien perusteet turvapaikan saamiseksi ovat heikot tai olemattomat. Ne, jotka eivät ole oikeutettuja kansainväliseen suojeluun palautetaan kotiin.

Tämä maksaa ja tämä työllistää. Toisin sanoen, aseina käytettyjen ihmisten torjuminen maksaa. Niin maksaa sukellusveneiden ja hävittäjienkin torjuminen. Pitää kuitenkin muistaa, että nämä ihmiset ovat tässä sivullisia uhreja. Roistot istuvat muualla ja toimet tilanteet hallintaan saamiseksi on kohdistettava heitä kohtaan

Jos tilanne ei EU:n johdonmukaisen toiminnankaan myötä lopu, on työkalupakissa muita tehokkaita keinoja, kuten esimerkiksi  hybridisodankäyntiin syyllistyvien sulkeminen ulos SWIFT-maksujärjestelmästä. Se vaikeuttaisi järjestelmästä ulossuljetun maan kansainvälistä rahaliikennettä huomattavasti. Se on vastatoimi ja varsin tehokas sellainen.

Iso oppi nyt käynnissä olevasta vaikuttamisesta on se, että Nord Stream II:n rakentaminen oli iso virhe. Maakaasua on käytetty ja tullaan käyttämään vaikuttamisen keinona, niin tässä kriisissä kuin seuraavissakin. Nord Stream II:n käyttöönotto ei onneksi ole vielä kirkossa kuulutettu. Tästäkin syystä Euroopan tulisi panostaa mahdollisimman kunnianhimoiseen ilmastopolitiikkaan ja etenkin uusiutuvan energiatuotannon rakentamiseen.

Toimimalla käsillä olevassa tilanteessa johdonmukaisesti oikeusvaltioperiaatteita kunnioittaen, poistamme tehokkaimmin Lukashenkan vipuvartta. Panikoimalla ja luopumalla periaatteistamme on suuri riski, että menetämme sen, mitä sivistykseksi kutsutaan. Se ei ole strategista eikä se ole viisasta. Eikä se edes poista itse ongelmaa. Naivismin ja idiotismin välissä asuu tilannetaju ja harkitsevaisuus, jotka ovat kokonaisturvallisuudesta huolehtimisen tärkeimpiä elementtejä.

Adlercreutz puoluekokouksessa: EU-politiikkamme ei voi olla hallitus-oppositio-kysymys

– On oltava arvoja ja asioita, jotka pysyvät, riippumatta siitä istuuko hallituksessa vai oppositiossa. EUn tulisi olla sellainen asia, mutta valitettavasti niin ei enää ole.

Näin totesi Ruotsalaisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anders Adlercreutz puheessaan RKP:n puoluekokouksessa, joka tänä vuonna järjestettiin virtuaalisesti.

– Meillä RKP:ssä on omat kynnyskysymyksemme. Meille ne ovat oikeusvaltio, tasa-arvo, ihmisoikeudet, markkinatalous, elinkeinonvapaus – ja EU-jäsenyys, muutamia mainitakseni. Ne kuuluvat perustuksiimme, kysymyksiin, joista emme neuvottele, Adlercreutz sanoo.

Hän nosti esiin EU-jäsenyyden Suomelle antamat hyödyt.

– EU tarkoittaa turvallisuutta, kauppaa ja vuorovaikutusta, suurempaa roolia kansainvälisessä yhteisössä. Se tarkoittaa taloudellista hyötyä Suomelle – tarkemmin ottaen noin 15 miljardia vuodessa. Se tarkoittaa sitä, että meillä on mahdollisuus puuttua aikamme suuriin globaaleihin ongelmiin, kuten esimerkiksi ilmastonmuutokseen.

– EU:sta ei saa tehdä sisäpoliittista tai kunnallispoliittista kysymystä. Vaalien alla tietyt puolueet ovat olleet valmiita leikkimään Suomen taloudella, hyvinvoinnilla, viennillä ja turvallisuuspolitiikalla lyhytaikaisen sisäpoliittisen hyödyn saavuttamiseksi. Tämä ei saa toistua.

Adlercreutzin mukaan meidän on kyettävä yhdessä sitoutumaan rakentavaan ja ennakoitavaan EU-politiikkaan.

– Vakaudesta on kansainvälisessä politiikassa pulaa, mutta Suomessa näin ei toistaiseksi ole ollut. Meidän on kyettävä pitämään tietyt kysymykset erillään puoluepolitiikasta ja ennen kaikkea hallitus-oppositiopolitiikasta. EU on sellainen kysymys.

 

Lisätietoja:
Anders Adlercreutz, 044 981 0191