Ihmisinä sopeudumme yleensä pikku hiljaa uusiin tilanteeseen. Ajattelemme, että jokainen pieni konflikti on yksittäistapaus. Itsekin ajattelin pitkään, ettei Venäjä voi olla niin irrationaalinen, että se hyökkäisi Ukrainaan. Viikolla hiljaa, pitkän ajan kuluessa lämmennyt soppa kiehui yli. Koko sodanjälkeinen maailmanjärjestys muuttui kertaheitolla.

Euroopassa on käynnissä täysimittainen sota, jossa käytetään laivastoa, ilmavoimaa, ohjuksia, ja maajoukkoja. Hyökkäys Ukrainaan on rikos vallitsevaa maailmanjärjestystä kohtaan. Se on rikos paitsi Ukrainaa kohtaan myös Venäjän kansaa kohtaan. Seuraukset  tulevat olemaan valtaisat Ukrainalle ja Venäjälle  mutta myös meille, riippumatta siitä, miten konflikti etenee.

Tällä hetkellä Ukraina käy urheaa puolustustaistelua. Valmistautuminen sotaan ei sen osalta ollut niin tehokasta kuin se olisi ehkä voinut olla. Maassa ei tehty liikekannallepanoa etukäteen, jottei sitä olisi tulkittu provokaatioksi. Siitäkin huolimatta Venäjä on kohdannut tiukan vastuksen. Viime päivinä Venäjän otteet ovat kuitenkin koventuneet. Ukrainassa pommitetaan tällä hetkellä myös siviilejä, kouluja, asutuskeskuksia ja infrastruktuuria. Näyttää siltä, että aseina on käytetty myös rypälepommeja ja ehkä myös joukkotuhoaseiksi määritettyjä termobaarisia aseita.

Ukraina taistelee tällä hetkellä yksin, mutta koko Eurooppa seisoo sen rinnalla lähettämällä sille apua erilaissa muodoissa. Putinin uhkailut ovat pitäneet suoran sotilaallisen väliintulon etäällä, mutta aseapua on tullut varsin mittavasti.

Moni muuri murtui yhtäkkiä. Saksa, Ruotsi ja Suomi mursivat pitkän periaatteen siitä, että konfliktialueelle ei lähetetä aseita. Jopa Sveitsi, joka aikoinaan piilotti natsien rahoja, liittyi pakotteisiin. EU ja muu maailma on osoittanut varsin vaikuttavaa yhtenäisyyttä. Myös Kirkkonummelta lähtee apua Ukrainaan ja kunta on huomioinut tilanteen symbolisella eleellä: Vesitorni valaistaan Ukrainan värein.

YK:ssa ainoastaan Eritrea, Pohjois-korea, Syyria ja Valko-Venäjä tukivat Venäjän näkökantaa kriisissä. Tämä joukko on tunnettu totalitarismista ja ihmisoikeusloukkauksista. Se mikä on varmaa jo tässä vaiheessa kriisiä on se, että Venäjällä on edessään menetettyjä vuosikymmeniä. Isku sen talouteen tulee olemaan mittava. Kansa tulee kärsimään merkittävästi huonon politiikan seurauksista.

Tällä hetkellä on mahdoton sanoa, miten kriisi päättyy. Venäjän tappiot ovat olleet mittavat, mutta tämä ei vielä näy Venäjän toiminnassa. Rintamalle lähetetyt sotilaat tulevat mitä ilmeisimmin syrjäkylistä. Itkeviä äitejä ei ole vielä nähty Punaisella torilla.

Suomeen ei kohdistu suoranaista uhkaa Lavrovin ja Putinin vastuuttomista puheista huolimatta. Emme valitettavasti voi kuitenkaan tuudittautua siihen, että olisimme Venäjän valtapyrkimyksistä syrjässä. Siihen, että Venäjä meidän kohdallamme palaisi muistoissaan Kekkosen ajan mukaviin kalareissuihin ja päättäisi siksi jättää meidät rauhaan, ei voi luottaa. Realisteina voimme myös todeta, että Venäjään ei voi viimeaikaisten tapahtumien perusteella luottaa. Diplomaattiset neuvottelut olivat vain silmänlumetta vuoden alussa. Niitä käytäessä Venäjä oli jo tehnyt päätöksen hyökätä Ukrainaan.

Pysäyttävä fakta on, että Suomi on Venäjän länsirajalla olevista liittoutumattomista maista ainut, jota ei ole miehitetty.

Venäjän toiminta on nopeasti kasvattanut Naton suosiota. Ennen vuodenvaihdetta jäsenyyttä tuki alle 30% suomalaisista. Viimeisten mittausten mukaan tuki on nyt ylittänyt 50% kriittisen rajan. Uskon, että muutos jatkuu ja Putinin toimet ovat näin vaikuttaneet täysin päin vastoin kuin mitä hänen voisi kuvitella toivovan.

RKP on jo pitkään ollut sitä mieltä, että Suomen paikka on NATOssa. Yhdyn tähän näkemykseen. Siksi on hyvä, että keskustelu tästä asiasta on vihdoinkin käynnistyneet. Puheet epämääräisestä ”optiosta” ovat vaihtuneet konkretiaan.

Liittyminen ei olisi välttämättä mikään mutkaton prosessi. Se olisi iso askel. Vaikka olenkin sitä mieltä, että liittoutumattomilla mailla voi olla aivan erityinen tehtävä vakauden ylläpitämisessä, niin pitkän tähtäimen kehitys Euroopassa puhuu sen puolesta, että Suomen paikka on Natossa.

Suomi mielletään osaksi länttä. Suomi harjoittelee Naton kanssa ja meidän järjestelmämme ovat täysin Nato-yhteensopivia jo tällä hetkellä. Olemme kaikkien keskeisten Naton yhteistyöelimien jäsen. Olemme käytännössä paljastaneet kaulamme, mutta meillä ei ole artikla V:n tarjoamaa suojaa. Jäsenyys olisi käytännön tasolla hyvin pieni askel, mutta silti se toisi meille puolustusnäkökulmasta merkittävää lisäturvaa. Kuten Jaakko Iloniemi on todennut: ”Tällä hetkellä jaamme riskit, mutta emme turvallisuustakuita”.

Tämä keskustelu jatkuu nyt epäilemättä hallituksessa ja eduskunnassa. On selvää, että hakemuksella, sikäli kun siihen päädytään, pitää olla laaja kansan tuki. Laajan tuen saaminen edellyttää, että me poliitikot kerromme kantamme selvästi. Siitäkin huolimatta, että aihe on arka monella tavalla.

Lopuksi on todettava, että puolustuskykymme on vahva. Puolustusvaliokunnan jäsenenä olen päässyt työskentelemään läheisessä yhteistyössä puolustusvoimien kanssa ja olen voinut todeta suorituskyvyn kasvaneen merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Nykyinen tiivis yhteistyö Norjan ja Ruotsin kanssa on myös kyvykkyyksien kehittämisen näkökulmasta tärkeää.

Minulta kysyttiin hiljattain, voiko kriisin keskellä nähdä jotain valonpilkahduksia, jotain, joka antaa toivoa. Vastasin näin:
Ukrainan kansan sinnikkyys antaa toivoa. Se saa myös muistamaan oman maan itsenäisyyden arvon. Se apu, joka on kohdistunut eri muodoissa Ukrainaan antaa toivoa, kuten tapa, jolla ukrainalaisia on otettu vastaan naapurimaissa. EU:n kyky toimia yhteisesti antaa toivoa. Myös yritysten ripeä toiminta on arvostettavaa.

Toivokaamme, että kriisi saa nopean ratkaisun niin, että Ukraina säilyy itsenäisenä ja ihmisuhreja tulee tästä eteenpäin mahdollisimman vähän. Ukrainaa voimme jokainen auttaa tavallamme. Ja samaan aikaan on muistettava, että syypäitä tässä eivät ole esimerkiksi Suomessa asuvat venäläiset, vaan Venäjän hallitus ja sen politiikka.

(Kirkkonummen Sanomat 6.3.2022)