(Mielipidekirjoitus Hufvudstadsbladetissa 25.9.2016)

Sedan år 2011 har Finland understött produktionen av vindkraft med hjälp av ett tariffsystem med inmatningspris. I högts tolv års tid får vindkraftverket ett rörligt stöd – inmatningspriset – som följer marknadspriset på el. Poängen med inmatningstariffsystemet var från första början att få igång vindkraftsproduktionen, och i slutet av år 2015 hade vi uppnått en vindkraftskapacitet på 1005 MW och en årlig produktion på över 2,3 TWh.

Det råder en rätt stor enighet om att inmatningstariffsystemet har gjort sitt och att vi behöver en ny mekanism. Idag har det en snedvridande verkan och tar t.ex. inte i beaktande den teknologiska utveckling som skett. Men systemet förde också gott med sig. Det beklagliga är kanske snarare att det inte infördes tidigare, så att våra inhemska aktörer som hann gå i konkurs eller köpas upp skulle ha haft en hemmamarknad och kanske hade klarat sig.

Just nu håller regeringen på med att utforma energi- och klimatstrategin och där måste de ta ställning till om och hur förnybar energi ska stödas. Framtidens system borde byggas upp kring ett auktionsförfarande, vilket skulle leda till att priset reagerar på de faktiska produktionskostnaderna. Av denna åsikt är också vindkraftsbranschen (Kauppalehti 29.82016). Tillvägagångssättet baserar sig på en simpel mekanism, som samtidigt ger den lägsta möjliga nivån på produktionskostnaden: staten meddelar att man vill ha förnybar energi enligt vissa produktionskrav, och sedan berättar producenterna till vilket pris de kan producera energin. De bästa buden vinner auktionen.

Vi vet redan idag att produktionskostnaderna för förnybar energi sjunker hela tiden. Fortum uppskattar att solenergi om fyra år kommer att kosta 52 €/ MWh på Stockholms höjd, och trenden är sjunkande. För att vårt energisystem i en större utsträckning ska kunna basera sig på förnybara energiformer krävs dock att vi hittar på sätt för att lagra energin, annars hålls inte paketet ihop. Vad den biten gäller är jag hoppfull, och tror att vi kommer att göra stora framsteg under de kommande åren.

Energidiskussionen ses ofta som en kamp mellan olika lösningar. Men det är inte fråga om antingen eller. Faktum är, att vi behöver flera lösningar. Och kommer att ha flera lösningar. Det som styr oss är långt det målsättningar vi förbundit oss till genom Paris-avtalet – och ekonomin.

Så länge vi väntar på kostnadseffektiva lösningar för energilagring är realiteten dock den att vi också behöver kärnkraft för att tillfredställa vårt energibehov. Samtidigt är det klart att det knappast är en kostnadseffektiv energiform i det långa loppet, priset stiger hela tiden. Både kraftverk Akkuyu i Turkiet som byggs av Rosatom och Hinkley Point i Storbritannien kommer att producera el med ett garantipris som ligger kring 100€/MWh. Olkiluoto 3 har visat sig vara ett synnerligen dyrt projekt, och allt tyder på att Fennovoimas garantipris på 50€/MWh är alltför optimistiskt. Oberoende om vad man tycker om kärnkraft – eller förnybar el – är det viktigt att vi aktivt utvecklar och utökar andelen förnybar energiproduktion i vår energipalett.

Vi diskuterar idag den utvecklingspolitiska redogörelsen. Tills i år har man med orsak kunnat vara ganska nöjd här hos oss i Finland. Vi har inte behövt skämmas för vår insats. Och om man läser våra målsättningar är det inte alls svårt att hålla med om den stora bilden. Vad vi vill uppnå, vad vi tror på.

Men orden har ingen betydelse, om inte aktionerna backar upp dem.

Arvoisa puhemies,

Ei ne sanat, vaan ne teot.

Hallituksen politiikan ristiriitaisuus ei toki ole uusi asia. Olemme syksyn mittaan keskustelleet kehityksen sumuverhoon verhoilluista leikkauksista. Siitä, miten työttömien päivähoidon oikeuden rajaaminen on kädenojennus lapsille. Tai siitä, miten turvapaikan saaneiden tai sitä hakevien integrointia autetaan leikkaamalla heidän toimeentuloaan ja lisäämällä epävarmuustekijöitä heidän arkeensa.

Kehityspolitiikan teoissa tämä ristiriita nousee räikeimmin esille.

Turvapaikkakeskustelussa yksi kantava niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden linjaus on ollut se, että ihmisiä pitäisi auttaa lähtömaissaan, ei täällä. Että maahanmuuton syihin pitäisi kohdistaa toimenpiteitä, eikä pelkästään seurauksiin.

Olemme samaa mieltä – syihin pitää puuttua. Mutta se vaatii panostuksia.

Ne samat äänet, jotka puhuvat paikallisen auttamisen puolesta ovat kaikkein äänekkäimmin, hyvin populistisen sävyyn, puhuneet myös kehitysyhteistyömäärärahojen leikkausten puolesta. Tässä on suunnaton ristiriita, jonka toivon hallituksen ymmärtävän. Ja korjaavan.

Ohjeilta siihen löytyy muun muassa meidän varjobudjetistamme.

Arvoisa puhemies,

Kakkua ei voi sekä syödä että säilyttää. Mitä nämä leikkaukset käytännössä tarkoittavat?

Leikkaukset tarkoittavat, että lukematon määrä hankkeita lopetetaan, kertaheitolla ja heti.

Onko tässä mitään järkeä? Ajatelkaa hetki.

Onko mitään mieltä rakentaa kymmenien miljoonien eurojen tehdas, jonka ovia ja ikkunoita ei ikinä asenneta, eikä tuotantoa käynnistetä. Tämä on tilanne usean kehitysyhteistyöhankkeen kohdalla. Pitkäjänteinen työ ja muutos eivät tule hetkessä, sen tiedämme kaikki – se työ valuu hukkaan kun lyödään viime metreillä lappu luukulle. Tämä on suunnatonta varojen ja työpanosten hukkaamista.

Tästä eivät luonnollisesti kärsi ainoastaan suomalaiset veronmaksajat ja järjestöt, vaan ennen kaikkea avun kohteena olevat. Pelkästään Suomen Lähetysseura keskeyttää 17 eri hanketta, ja vetäytyy neljästä maasta kokonaan. Pelkästään yhteen järjestöön kohdistuneet leikkaukset vaikuttavat suoraan satoihin tuhansiin ihmisiin. Satoihin tuhansiin ihmisiin – miehiin, naisiin, vanhuksiin, lapsiin.

Hallitusohjelman valopilkkuja ovat satsaukset vihreään talouteen ja kestävään ilmastopolitiikkaan. Siitä teille kiitos.

Sanoista on kuitenkin matkaa tekoihin.

Aikaisemmin päästökauppatulot ovat ohjautuneet kehitysyhteistyöhön, vaan eivät enää. Nyt nämä rahat kanavoidaan takaisin päästölähteeseen. Kuka tässä salissa uskoo että tämä vähentää päästöjämme? Kuka uskoo että tämä kannustaa kehittämään puhtaampia tuotantoprosesseja?

En minäkään.

Viime syksyn Pariisin ilmastokonferenssi oli tämän vuosisadan kenties tärkein kansainvälinen tapaaminen. Tulos oli hyvä, ja tärkeä. Mutta mitä teki Suomi – ennen kokousta hallitus päätti leikata kaiken tukensa YK:n ympäristöjärjestölle UNEP:lle. Kaiken. Minkä signaalin tämä lähettää? Kaiken tuen leikkaaminen on todella vakava viesti ja kertoo siitä, että Suomi joko pitää järjestön työtä täysin turhana, tai järjestöä täysin korruptoituneena. Mikä on hallituksen kanta kansainväliseen ilmastotyöhön?

Näinä päivinä muruistakin joutuu olemaan kiitollinen, joten on hyvä, että UNEP:lle myöhemmin ohjattiin pieni tuki.

Kehitysyhteistyö on myös ulkopolitiikkaa, kuten ministeri Toivakka totesi. Se on vaikuttamista paikallisesti. Se on esimerkin näyttämistä ja kestävää kehitystä.

Vetäytymällä näistä pöydistä Suomi paitsi heikentää kansainvälistä vaikutusvaltaansa myös ihan konkreettisesti omaa brändiään. Meistä tulee heikompia.

Värderade talman,

Biståndsarbetet är viktigt. Det är en möjlighet att inverka och utverka inflytande.

Det kräver strategiskt tänkande och ett långt perspektiv. Inte detta.