Ministeri Bernerin liikenneuudistus oli huomattavan kunnianhimoinen ja poliittisesti rohkea projekti, joka kuitenkin kaatui paitsi selviin puutteisiinsa myös muiden hallituspuolueiden vastustukseen.

Nyt hankkeelle yritetään luoda uusi mahdollisuus. Työtä jatketaan parlamentaarisessa ryhmässä, jossa kaikilla puolueilla on edustus. Työn tulisi olla valmis ensi vuoden puolella. Eli aikaa on, mikä myös kertoo siitä, että kyseessä ei ole mikään pieni eikä vähäpätöinen uudistus.

Mitä sitten on uudistuksen takana eli miksi siihen alunperin ryhdyttiin? Selvää on, että liikenne on murroksessa. Jo Pariisin ilmastosopimuksen takia liikenne on suurten haasteiden edessä. Meidän pitäisi  puolittaa liikenteen aiheuttamat päästöt vuoteen 2030. Ja se muutos ei tapahdu, ellei sitä aktiivisesti tueta ja käynnistetä. Tämä merkitsee myös sitä, että nykyinen polttoaineen verotukseen pohjautuva veronkeruumalli tulee jossain vaiheessa tiensä päähän. Sähköautot valtaavat tiet ja polttomoottorit siirtyvät – joskaan ei yössä tai kahdessa – syrjään.

Tämän lisäksi saatamme hyvinkin olla 10 vuoden aikajänteellä tilanteessa, jossa ikioma auto on harvinaisuus. Jakamistalous tekee tuloaan ja robottiautot saattavat olla lähempänä kuin luulemmekaan. Kaliforniassa ne jo kurvailevat rajatuilla alueilla.

Toinen uudistusta puoltava asia on tiestömme huono kunto. Miten saisimme jatkuvan alibudjetoinnin kuriin ja tieverkostomme kilpailukykyiseksi?

Näistä hyvin perustelluista kysymyksistä siis lähdettiin liikkeelle. Ja mahalaskusta huolimatta ministeri Berner kysyi ne juuri oikeat kysymykset. Vastaukset eivät vaan vielä vastanneet niihin tyydyttävästi. Itse arvostan hankkeen kunnianhimoa,  mutta esitän tähän mennessä tehtyyn esitykseen myös kriittisesti muutamia kommentteja. Tässä niistä muutama:

Jos ongelmamme on tiestön alibudjetointi, niin silloin tyydyttävä vastaus ei voi olla se, että siirretään koko tieomaisuus ulkoiseen yhtiöön ikään kuin suojaan poliitikoilta. Teiden tulee kilpailla yhteisistä rahoistamme ihan kuten koulutuksen ja terveydenhuollon. Ei voi olla sellaista ”pyhää lehmää”, jolle suodaan tarvittavat rahat automaattisesti tilanteessa, jossa vaikkapa päivähoidosta tai koulutuksesta leikataan. Siksi yhtiöittäminen on mielestäni huono ratkaisu. Toinen asia on se, että meidän politikkojen pitää pystyä järkevään budjetointiin. Meidän tulee luoda sellaiset pitkäjänteiset budjettityökalut, jotka takaavat pitkäjänteisen tieverkon kehitykseen ja ylläpidon.

Entä sitten autovero? Verotuksen tulisi painottua auton käyttöön ja siksi autoveroa on hyvä laskea asteittain niin, että suositaan vähäpäästöisiä ajoneuvoja. Näin voisimme myös nopeuttaa sähköautojen yleistymistä. Hallitus on esittänyt tavoitteen päästä 250 000 sähköauton kantaan vuoteen 2030 mennessä. Tämä tavoite ei kuitenkaan ole kovin kunnianhimoinen. Ministeri Bernerin esitys veron poistamisesta kertaheitolla olisi myös paitsi sekoittanut autokaupan myös suosinut eniten  saastuttavimpia autoja. Siksi sen hyväksyminen ei olisi järkevää.

Uudistuksen valmistelun aikana eniten kansallista keskustelua herätti matkan pituuteen perustuva käyttömaksu. Se synnytti suurta vastustusta myös hallituksen sisällä. Lopullisessa esityksessä puollettiin aikaan perustuvaa maksua. Tämä oli valitettava ratkaisu, sillä aikaan perustuva maksu ei korreloi auton käytön kanssa, vaan päinvastoin kannustaa ajamaan mahdollisimman paljon. Tähän verrattuna nykyinen polttoaineen verotukseen perustuvaa malli ohjaa huomattavasti paremmin järkevää auton käyttöä ja sen myötä vähentää päästöjä. Nykyinen malli on myös huomattavasti esitettyä yksinkertaisempi. Aikanaan, kun sähköautojen määrä nousee huomattavasti, on varmaan syytä siirtyä matkan pituuteen pohjautuvan malliin. Uskon että siinä vaiheessa myös tietoturvahaasteet on voitettu.

Näihin kommentteihin odotan parlamentaariselta työryhmältä vastausta. Samalla toivon työryhmälle työrauhaa, ja rakentavaa otetta. Berner on oikeassa siinä, että maailma muuttuu liikenteen osalta nopeasti ja uudistusta tarvitaan. Siinä tilanteessa ei ole kenenkään etu nojata vanhaan ja tuttuun.

Med snart två år bakom oss kan vi utan tvekan säga att Sipiläs regering inte bara belastas av en hel del ideologiska utmaningar, utan även av praktiska sådana. Justitiekansler Jonkkas uttalande om problemen i lagberedningen är bara toppen av isberget, ett isberg som hotar att köra hela regeringen i sank. När riksdagen igen börjar sitt arbete om en dryg vecka kommer Juha Sipilä att avge rapport om lagberedningens bekymmer för riksdagen. Det återstår att se vad han säger, men om han inte konkret tar tag i de uppenbara problemen kan man inte dra någon annan slutsats än att han inte inser allvaret i situationen.

Katainens regering hade sina utmaningar, det förnekar ingen. Men frågan är om inte Sipilä börjar komma ikapp den vad absurditeter gäller.

Minister Berners trafikreform, som trots sina uppenbara brister på många sätt är ett modigt politiskt projekt, sköts inte ner av oppositionen utan av de egna.

Som bäst försöker man driva igenom en ekonomiskt förkastlig båt- och motorcykelskatt som utrikesminister Soini för ett drygt år sedan prisade: ”Nu skall vi sätta dit juppiskotrarna och lustjakterna”. Nu försöker Sannfinländarna lägga skulden på regeringskumpanerna. Få se hur det går med den saken.

Jourreformen var heller ingen fjäder i hatten för Sipiläs regering. Det uppenbara ignorerandet av fakta – och grundlagen – går inte att förbise. Integrationspengen försökte Sannfinländarna driva igenom för att lappa sitt sinande understöd. Trots att så gott som ingen expertis stödde förslaget lätt Sipilä dem hålla sig – och se det absurda lagförslaget stupa i grundlagsutskottet.

Social- och hälsovårdsreformen igen styrs av politiska passioner, inte av pragmatik. Centerns dröm om en landskapsmodell och Samlingspartiets vurm för fritt val är det enda som gäller – trots att så gott som all expertis varnar för de uppenbara problem som finns i den presenterade modellen, och den risk för skenande kostnader som den innebär. Social- och hälsovårdsminister Mattila avfärdar bekymren med att konstatera att ”Sannfinländarna främst koncentrerar sig på invandringsfrågor”.

De här är bara några i en lång lista på sorgliga exempel. Visst, att tro att rationalitet alltid skall driva agendan i den politiska processen är naivt. Men regeringens oförmåga att se den stora bilden för detaljerna är skrämmande. Nu är det dags att visa att man är sin roll mogen.

Varför inte börja här: ett av Juha Sipiläs mer oövertänkta vallöften var löftet om att skära ner antalet ministrar. De problem regeringen står inför beror bara till en del på det löftet, men att åtgärda det vore ett bra första steg, ett bevis på att han kan tänka om. Minister Lindström är en kapabel man som tyvärr har tilldelats en för stor portfölj. Vi behöver en separat justitieminister som mer än gärna kunde vara en jurist. Helt som professor Erik Bonsdorff konstaterade är en sammansatt jordbruks- och miljöministersportfölj inte heller oproblematisk. Låt minister Tiilikainen sköta jordbruket, och tillsätt en separat miljöminister. Och för klarhetens skull vore det skäl för Sipilä att ge ägarstyrningsportföljen åt näringslivsminister Lintilä.

Ge sedan ministrarna en tillräcklig mängd stödtrupper, och tid för en ordentlig beredning av lagförslagen.

Det är lätt att tappa målet när mycket händer, men Finland är förtjänt av strategiskt tänkande och en handlingskraftig regering. En regering som kan justera målet efter att situationer förändras, och som inte låter partipolitik gå framom nationens bästa.