Moni väittää, että YK:n ilmastokokouksessa puhunutta ”Greta-parkaa” käytetään hyväksi. Että hänen avullaan lietsotaan ilmastohysteriaa. Verrataan jopa hänen ja muiden ilmastosta huolta kantavien kannanottoja neuvostopropagandaan. Lopuksi moititaan jyrkin sanoin Greta Thunbergin vanhempia ja viitataan vasemmistolaiseen salajuoneen.

Greta Thunbergin eilinen puhe oli voimakas, vilpitön – ja totuudenmukainen. Se, että sen esitti 16-vuotias koululainen ei sen arvoa vähennä. Kuten ei myöskään se, että sen esittäjällä on todettu Aspergerin syndrooma – oireyhtymä, johon liittyy usein korkea älykkyys ja syvällinen mielenkiinto jotakin tiettyä asiaa tai ilmiötä kohtaan.

Myöskään se, että ilmastonmuutokseen liittyvä uhka on iso ja vakava ei tarkoita, että siitä puhuminen lietsoisi hysteriaa.

Ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä on tullut laitaoikeiston kärkikohteita maahanmuuton ohella. Globaaliin vastuuseen suhtaudutaan ylipäätään vastahakoisesti. Ne, jotka välittävät globaaleista kysymyksistä nähdään oman maan kansalaisten etuja ja oikeuksia vastustavina. Seuraavassa lauseessa puhutaan globaaleista salaliitoista, Soroksesta ja kohta perään länsimaiden pankkiirien salajuonesta. Ilmastonmuutos, maahanmuutto, demokratian puolustaminen, oikeusvaltio, yhteinen huoli yhteisestä tulevaisuudesta – nämä ovat kaikki niin suomalaisten, eurooppalaisten, kuin kansainvälistenkin populististen ääriliikkeiden hampaissa.

Vaikuttaa siltä, että populistissa liikkeissä tarvitaan aina jokin vihollinen – abstrakti mörkö – joka tarjoaa helpon selityksen vaikeisiin kysymyksiin.

Eduskunnassa ilmastoskeptiset puhuvat usein siitä, miten mitätön Suomen osuus on globaaleista päästöistä. Nämä skeptikot ohittavat täysin sen, että päästömme ovat itse asiassa huomattavan suuret per asukas. Luodaan kuva siitä, että koska todella isot päästöt ovat muualla, myös toimien tulee kohdistua muualle.

Kenen näin ollen pitäisi toimia? Mihin raja vedetään? Onko raja 0,5%:ssa, 1%:ssa, 5%:ssa vai kenties 10%:ssa prosentissa globaaleista päästöistä?

Oma näkemykseni on, että meillä kaikilla on velvollisuus toimia. Vastuun ottamisen ei tarvitse tarkoittaa kurjistumista, vaan johdonmukaisia muutoksia peruselämäntavoissa: perusjätehuollon kehittämistä, roskien kierrättämistä, pyörän selkään hyppäämistä, vaatteiden korjaamista, maltillista lihan syöntiä, kotimaanmatkailua, aineettomia lahjoja, paperitonta toimistoa, puolukkametsään menoa. Vastuun kantaminen tarkoittaa myös uusien energiatehokkaiden ja kiertotalouteen sopivien innovaatioiden mahdollistamista ja innovointiin panostamista. Ei ole sattumaan, että myös iso osa Suomen elinkeinoelämää on kunnianhimoisten päästövähennysten takana. Kunnianhimoiset kansalliset tavoitteet pakottavat innovoimaan ja avaavat sen myötä mahdollisuuksia yrityksillemme myös kansainvälisillä markkinoilla.

Neuvostopropagandan ongelma oli se, että se ei ollut totta. Se vääristeli ja kaunisteli todellisuutta. Kun Greta Thunberg puhuu, hän kertoo siitä, mitä ympärillämme jo tapahtuu; hän muistuttaa ilmaston nopeasta lämpenemisestä, sitä seuraavasta eroosiosta, jäätiköiden sulamisesta ja lajien nopeasta sukupuutosta. Hän pukee sanoiksi miljoonien ihmisten todellisen huolen. Hän kertoo sen karusti, mutta aidosti. Hänen viestinsä on neuvostopopagandan vastakohta.

Meidän tulee kuunnella ja toimia, ei vähätellä hänen ja hänen seuraajiensa sanomaa ja huolta helppojen poliittisten irtopisteiden toivossa.

Ja niille, jotka epäilevät Greta-kortin kääntämistä sanoisin: ”Parempi katsoa kuin katua.”

Olin marraskuussa ALDEn eli Euroopan liberaalien puolueiden kattojärjestön konferenssissa Madridissa. Siellä minulle valkeni, että eri puolilla Eurooppaa suhtaudutaan ilmastonmuutokseen ja sen aiheuttamiin ongelmiin ja ratkaisuihin hyvin eri tavoin. Kokouksesta päällimmäiseksi jäi tunne, että olemme – kaikesta kritiikistä huolimatta – päässeet ilmastokeskustelussa Suomessa jo aika pitkälle. Kun kahdeksan eduskuntaryhmää kirjoitti yhteisen kannanoton tulevan hallituskauden ja Suomen EU-politiikan keskeisiksi linjauksiksi, hallituksen asettama ja useista asiantuntijoista koostuva Ilmastopaneeli antoi niistä oman näkemyksensä.

Puhummeko me poliitikot oikeista asioista? Onko jotain, mistä toivoisit käytävän vilkkaampaa keskustelua?

– Kyllä keskustelu ilmastosta on Suomessa suhteellisen hyvällä tasolla. Toki täälläkin on joitakin aiheita, joista tuntuu vallitsevan epätietoisuutta. Esimerkiksi liikenteestä puhuttaessa tuntuu siltä, että kokonaiskuva on monelta hukassa. Samoin metsästä keskusteltaessa asioita yksinkertaistetaan herkästi. Jos juututaan keskustelemaan ainoastaan hakkuumääristä – siitä, pitäisikö niitä lisätä vai vähentää – ei kysymykseen löydy yksinkertaista vastausta. Pitää katsoa kokonaisuutta eli sitä, mikä on Suomen metsien ja maaperän kyky sitoa hiiltä lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Juuri pitkän aikavälin kehitys on olennaista. 

RKP:n tavoite on, että Suomi olisi hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä, eli että päästöt ja nielut olisivat yhtä suuret. Mitkä ovat sinun mielestäsi kolme keskeistä asiaa, joihin tulevan hallituksen pitäisi keskittyä?

– Suomen pitää pyrkiä siihen, ettei ilman lämpötila nouse yli 1,5 astetta. Tämä tarkoittaa sitoutumista 55–60 % päästövähennyksiin vuoteen 2030 mennessä. Konkreettiset toimenpiteet liittyvät esimerkiksi liikennepolitiikan muuttamiseen. 

-Julkisen liikenteen isot väyläratkaisut ovat tärkeitä. Todella merkittäviä asioita ovat esimerkiksi raideliikenteen kehittäminen ja yksityisautoilun rakennemuutos. Meidän tulee täydentää latausverkostoa ja tuoda sähköautoja markkinoille työsuhdeautopolitiikkaa muuttamalla. Kaikessa päätöksenteossa pitää kuitenkin huomioida sosiaalinen tasa-arvoisuus: muutokseen sitoutuminen ei voi koskea ainoastaan hyväosaisia.  

-Poliitikkojen pitää uskaltaa ottaa reippaasti kantaa siihen, miten maatalouden ja metsätalouden tulisi osallistua ilmastotyöhön. Ilmastostrategian kirjoittamisen ytimessä on kysymys siitä, miten maamme 15 miljoonaa hehtaaria turvepeltoja ja -metsiä hoidetaan. Jos ne hakataan avohakkuuperiaatteella, niin ilmaan pääsee 7–8 miljoonaa tonnia hiilioksidia. Tällaisen toiminnan ilmastovaikutukset olisivat hurjat. Ilmastopoliittisesta näkökulmasta meidän pitäisi myös vapauttaa maataloudelle tarpeettomia lannanlevitysalueita metsäksi, sillä tarvitsemme 400 000 hehtaaria uusia istutuksia. Hiilinielun kasvattamiseksi olisi hyvä löytää päteviä kannustimia.

Tarkoitatko siis, että metsänomistajat ja maanviljelijät saisivat tuloa hilinielujen ylläpidosta ja kasvattamisesta eivätkä pelkästään puukuutioiden myynnistä?

-Juuri näin. Lyhyellä tähtäimellä puun tarjonta saattaa supistua, mutta tutkimukset osoittavat, että pitkällä tähtäimellä se lisääntyy.

-Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta kriittistä roolia näyttelee tietysti myös energiasektori. Energiantuotanto pitää saada fossiilivapaaksi. Kivihiilikiellon jälkeen meillä on jäljellä vielä turve ja maakaasu. Turpeesta voimme päästä eroon. Turpeen verokohtelu pitää saada samalle viivalle muiden polttoaineiden kanssa. Riski on nyt se, että jotkin laitokset siirtyvät kivihiilen jälkeen turpeeseen, jolloin käytännössä siirrytäänkin vain yhdestä päästöjä tuottavasta energiamuodosta toiseen. Pitää varmistaa, että näin ei pääse käymään. Biokaasutuotannon lisääminen olisi tästä syystä tärkeää. Toivomme, että EU tekee päästökaupan osalta oikeita päätöksiä. 

Kiitän Markku Ollikaista antoisasta kahvilakeskustelusta. Näillä evästyksillä on hyvä lähteä vaaleihin ja toivottavasti myös hallitusneuvotteluihin. Ilokseni huomaan, että Ilmastopaneelin ajatukset ovat hyvin linjassa RKP:n ilmasto-ohjelman kanssa. 

Katsoessani ulos kahvilan ikkunasta huomaan, että turistijoukot ovat löytäneet kevään tullen sankoin joukoin Pohjoismaiden puhtaimpaan pääkaupunkiin. Aasialaisille turisteille puhdas ilma voi olla eksoottinen kokemus. Meille se on ollut – ja on toivottavasti myös tulevaisuudessa – itsestäänselvyys. •