Lär ut sådant som maskiner inte kan göra
De som började sin gymnasiebana i augusti förväntas redan veta var de vill studera. Ämnesvalen i gymnasiet styr studentexamen, och studentexamen öppnar i sin tur dörrarna till högskolorna.
Skall en 15-åring som inleder sin gymnasiebana verkligen redan välja bort möjliga studieplatser? Ett barn skall inte i ett för tidigt skede vara tvungen att fatta beslut som kan få långtgående följder.
För vad vet vi om framtidens utmaningar? Det är klart att vi behöver en högt utbildad befolkning – men vad är det utbildningen egentligen skall ge oss?
Undervisningsminister Li Andersson väckte i somras diskussion kring den vikt matematiken har i vår utbildning. Det är en viktig diskussion. Vi kan med goda skäl förvänta oss att vårt arbetsliv i framtiden kommer att se annorlunda ut än det gör idag. Datorer och informationsteknik har redan gjort en mängd yrken överflödiga. Ibruktagandet av lösningar som baserar sig på artificiell intelligens kommer möjligtvis att ha en ännu större inverkan. Min studiehandledare i grundskolan hade knappast en aning om att vi redan några årtionden senare skulle hitta yrken som vertikalodlare, serviceformgivare eller etikutvecklare.
Jack Ma, grundaren av Ali Baba, en gigantisk kinesisk nätbutik, sade nyligen så här på World Economic Forum: ”Everything we teach should be different from machines. If we do not change the way we teach, 30 years from now we will be in trouble”. Vi borde lära ut sådant som maskiner inte kan göra. Vi måste se behovet av förändring nu.
Det är självklart att matematik stärker den logiska slutledningsförmågan och att studier i olika naturvetenskaper kräver en skapande förmåga. Men det är också klart, att vi i dagens skola inte tillräckligt värdesätter ämnen som utvecklar emotionell intelligens och sociala färdigheter. Sådana ämnen är tex bildkonst, teknisk slöjd och textilslöjd, gymnastik och musik.
När vi delar ut studieplatser tar vi inte dessas ämnen i beaktande trots att de i högsta grad är relevanta med tanke på de färdigheter framtidens arbetsliv kräver av oss. De 15-åringar som nästa vår söker in till ett gymnasium drar ingen nytta av att de i dessa ämnen visat prov på kreativitet, laganda, entusiasm eller ihärdighet. Eller kanske skapat något nytt och enastående.
Det är svårt att objektivt poängsätta prestationer i dessa ämnen. Men jag efterlyser trots det en diskussion om deras roll i undervisningen. Jag påstår att det inte är ändamålsenligt att blint stirra på medeltalet i läsämnen när vi borde främja färdigheter som skiljer oss från maskinerna.
Styrkan i vår skola har varit den, att den ser lekens betydelse och värdesätter allmänbildning. Jag hoppas att vi i framtiden i ännu högre grad poängterar kreativitet och lärande genom lek, utan onödiga stressmoment. Detta behöver inte exkludera en sund tävlan och ambition, element som också har en betydelse i den process som leder in barn i vuxenlivet.
Adlercreutz: Lukioon pyrkiminen lukuaineiden keskiarvon pohjalta vanhanaikaista
”Everything we teach should be different from machines. If we do not change the way we teach, 30 years from now we will be in trouble”.
Viikon päästä lukion aloittavan nuoren odotetaan tietävän, mihin hän aikoo tulevaisuudessa pyrkiä opiskelemaan. Lukion ainevalinnat ohjaavat ylioppilaskirjoituksia ja ylioppilastodistus taas avaa ovet yliopistoihin – joko helpommin tai vaivalloisemmin riippuen siitä, miltä kokelaan todistus näyttää ja mistä aineista se muodostuu. Nämä ovat ovia, jotka avataan tai suljetaan yhä nuorempina.
Jos ylioppilaaksi valmistuttuaan erehtyy avaamaan väärän oven, niin uran vaihtoa on vaikeutettu ottamalla käyttöön ensisijaisuusjärjestelmä, joka tarkoittaa sitä, että ensimmäinen opiskelupaikka irtoaa seuraavaa helpommin. Huomaan kysyväni itseltäni Hem och Skola -järjestön puheenjohtajana ja viiden lapsen isänä, onko tämä menettely kohtuullinen. Voimmeko vaatia, että 18-vuotias tietää heti ylioppilaaksi kirjoitettuaan, mitä haluaa opiskella? Tai mikä vielä kriittisempää: pitäisikö 15-vuotias lukioon pyrkivän tietää tämä? Ja lisäksi: Emmekö enää usko yleissivistykseen ja poikkitieteelliseen osaamiseen vaikeuttaessamme useamman alan opiskelua?
Mitä me tiedämme tulevaisuuden haasteista? Lienee selvää, että korkea koulutustaso tulee ratkaisemaan menestymisemme niin yksilötasolla kuin valtion tasolla myös tulevaisuudessa. Mutta mitä koulutukselta oikeasti kaivataan?
Opetusministeri Li Andersson herätti hiljattain keskustelua matematiikan painoarvosta ylioppilastutkinnossa ja yliopistojen sisäänpääsyvaatimuksissa. Keskustelu on olennainen ja ajankohtainen monestakin syystä. Voimme hyvällä syyllä olettaa, että tekoäly mullistaa työn sisällön ja sen tekemisen tavat tulevaisuudessa; ihan kuten tietotekniikan käyttö teki 80-luvulla. Tuolloin meitä ohjanneiden opinnonohjaajien olisi ollut mahdotonta aavistaa, että työpaikat täyttyisivät jo lähitulevaisuudessa tekoälyn etiikan tutkijoista, tunnekouluttajista, palvelumuotoilijoista tai henkilöstötuottavuuden asiantuntijoista.
Ali Baban perustaja Jack Ma totesi hiljattain World Economic Forumissa, että ”Everything we teach should be different from machines. If we do not change the way we teach, 30 years from now we will be in trouble”. Toisin sanoen, meidän tulisi opettaa sitä, mikä erottaa meitä koneista. Ja meidän tulisi nähdä muutoksen tarve nyt.
On itsestään selvää, että esimerkiksi matematiikka kehittää loogista ajattelukykyä ja että luonnontieteiden opiskeluun sisältyy paljon luovuutta edellyttäviä elementtejä. Samalla on kuitenkin todettava, että kouluissamme aliarvostetaan tällä hetkellä aineita, jotka kehittävät myös merkittävällä tavalla tunneälyä, elämänhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Tällaisia aineita ovat esimerkiksi kuvataide, kotitalous, käsityöt, liikunta ja musiikki.
Opiskelupaikkoja jaettaessa näissä edellä mainituissa aineissa suoriutumista ei huomioida, vaikka ne kehittävät merkittävällä tavalla tulevaisuudessa vaadittavia taitoja, kuten juuri elämänhallintaa, itsensä ilmaisua, tunneälyä ja moniaistillista tulkintaa. Ne 15-vuotiaat, jotka keväällä hakivat lukioihin eivät siis hyötyneet millään tavalla siitä, että he olivat osoittaneet näissä aineissa innostusta, luovuutta, tiimihenkeä tai sitkeyttä. Tai mahdollisesti luoneet jopa jotakin aivan uutta.
Tiedostaen sen, että näissä aineissa yhteismitallinen menestymisen arviointi on muita aineita vaikeampaa, haluaisin herättää laajemmin keskustelua niiden roolista tulevaisuuteen valmentavina aineina – sekä opetuksen määristä päätettäessä että näiden aineiden huomioimisesta opiskelemaan pyrittäessä. Väitän siis, että lukuaineiden keskiarvosta puhuminen saattaa olla vanhanaikaista maailmassa, jossa tavoitteena on nimenomaan edistää taitoja, jotka erottavat meidät koneista.
Aivan keskustelun ytimessä tulisi olla myös huoli siitä, ettei kehittyvän lapsen ja nuoren pitäisi joutua tekemään loppuelämää ohjaavia päätöksiä liian aikaisin. Suomalaisen koulun vahvuus on jo pitkään ollut leikin merkityksen tunnustaminen oppimisessa sekä yleissivistyksen arvostus. Toivoisin, että suomalainen koululaitos tekisi jatkossakin kansainvälisesti uraauurtavaa työtä siinä, että lapset saisivat kasvaa luoviksi ja muut huomioiviksi aikuisiksi leikkimällä oppien ja turhista paineista vapaina. Tämä ei sulje pois tervettä kilpailuhenkisyyttä ja kunnianhimoa, jolla niilläkin on rooli aikuiseksi kasvamisessa.
Harry Lunabba : Pojat, joita ei oteta vakavasti
Minulla on tapana aloittaa nuorten kanssa tekemäni haastattelut keskustelemalla ensin tutkimuseettisistä kysymyksistä. Näin varmistun siitä, että nuoret ymmärtävät, että tutkimushaastatteluun osallistuminen on aina vapaaehtoista. Niin tein myös haastatellessani Peetua ja Santtua, kahta 14-vuotiasta poikaa, jotka kohtasin eräässä yläkoulussa kerätessäni aineistoa väitöskirjatutkimustani varten. Kun olimme keskustelleet tutkimusetiikasta, esitin pojille kysymyksen: osallistuivatko he haastatteluun vapaaehtoisesti? Peetu vastasi myönteisesti, kuten olettaa saattaa. Santtu puolestaan antoi yllättäen kielteisen vastauksen, johon hän vielä lisäsi, että olin pakottanut heidät osallistumaan!
Olen kirjoittanut tutkimusartikkelin, jossa tarkastelen yksityiskohtaisemmin, miten tulkitsin Santun ja Peetun vastauksia. Artikkelini loppupäätelmä oli, että Santun vastaus ”sinä pakotit meidät” oli vitsiksi tarkoitettu. Analyysini ei rajoittunut ainoastaan haastattelun alkuvaiheen tarkasteluun, vaan pohdin myös, miten haastattelu ja kohtaamisemme ilmapiiri kehittyi keskustelumme edetessä.
Santtu perui haastattelun aikana väitteensä haastatteluun pakottamisesta, mutta päätelmäni kannalta vielä keskeisempi havainto oli, miten keskusteluamme ympäröinyt tunneilmapiiri muuttui haastattelun edetessä. Keskustellessani murrosikäisten poikien kanssa yläkoulussa oli melko tavallista, että haastattelun aluksi pojat vitsailivat pitkään ja kysymyksilleni naureskeltiin. Mutta lähes joka kerran haastattelu saavutti myös toisenlaisen vaiheen, missä vakavoiduttiin jonkin asian äärelle. Poikien puhe muuttui pehmeämmäksi ja hitaammaksi. He kuuntelivat tarkemmin ja tunnelma vakavoitui.
Tässä vaiheessa pystyin myös esittämään haastateltavilleni tutkimukseni keskeisimpiä kysymyksiä: Minkälaiseksi pojat kokevat väitetyn poikakriisin? Miten he kokevat tulevansa kohdatuiksi koulussa? Ja kenen aikuisen puoleen pojat kääntyvät, jos he kohtaavat vaikeuksia? Tässä vaiheessa sain myös Santulta myönteistä palautetta siitä, että noin neljän kuukauden kenttätyön aikana olin osoittanut ymmärtäväni, mikä on huumoria ja mikä ei.
Peetun ja Santun sekä lukemattomien muiden poikien kanssa käymieni keskustelujen myötä olen alkanut epäillä, että pojat saavat aivan liian harvoin tilaisuuden vakavaan keskusteluun aikuisen kanssa.
Moni haastattelemani poika kertoi, että keskustelut kanssani olivat olleet aika ainutlaatuisia; se, että tiedustelin heidän mielipidettään merkittäviin asioihin ja odotin heiltä kunnon vastauksia, oli jotakin, mitä he eivät yleensä arjessaan kokeneet.
Tutkijat Stephen Frosh, Ann Phoenix ja Rob Pattman ovat tehneet samansuuntaisia havaintoja. Kirjassaan Young Masculinities he kuvaavat, miten opettajat ja muut aikuiset varoittivat tutkijoita siitä, etteivät pojat kykenisi pitkiin tutkimushaastatteluihin. Tutkimuksen tulokset todistivat kuitenkin muuta: pojat viihtyivät haastattelutilanteissa hyvin. Haastatteluissa kävi myös ilmi, että pojilla oli ollut harvoin tilaisuus syvälliseen ja vakavaan keskusteluun aikuisten kanssa.
Ehkä vakavat keskustelut ovat juuri sitä, mitä moni poika tarvitsisi ja mistä moni poika hyötyisi. Kriittisessä poikatutkimuksessa mainitaan usein ”pojat ovat poikia” -asetelma, jolla viitataan aikuisten tapaan ohittaa poikien kohtaamat haasteet luonnollisina ja ohimenevinä, pojille tyypillisenä ilmiönä. Jonakin, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Vaikka Pisa-tutkimukset osoittavat kerran toisensa jälkeen, että kouluissamme on paljon poikia, joiden koulukäynti ei oikein suju, hyvinvointiyhteiskuntamme ei ole vakavissaan puuttunut poikien koulukäyntihaasteisiin ja hiljentynyt pohtimaan, miten poikien ilmeisiä kouluhaasteita tulisi kohdata!
Vakavat keskustelut eivät ehkä auta poikien kaikkiin haasteisiin, mutta niiden avulla voitaisiin ehkä muuttaa ”pojat on poikia” -asetelmaa. Pojat eivät ole vain poikia, vaan haavoittuvia yksilöitä, joilla on joskus vakaviakin huolia, joihin pitäisi suhtautua asian vaatimalla vakavuudella.
Poikien kohtaaminen voi olla haastavaa, eivätkä vakavat keskustelut synny itsestään. Tie tällaiseen keskusteluun voi olla kivinen, kuoppainen ja vaikea. Mutta poikien sielunmaiseman vakava ja syvällinen tarkastelu on mahdollista. Siellä ääni on pehmeämpi, puhe on hitaampaa ja kuuntelu intensiivisempää. Siellä voidaan myös löytää keinoja poikien auttamiseksi.
xx§
Adlercreutz: Suomalaiset aikuiset maailman kärkeä luku- ja numerotaidoissa
/0 Comments/in 1 koulutus, Lehdistötiedote, Pressmeddelande, Uncategorized /by AndersSuomi on maailman paras maa aikuisten luku- ja numerotaidoissa. Tämä käy ilmi OECD:n tekemästä PIAAC-tutkimuksesta (Programme for the International Assessment of Adult Competencies), jossa tarkastellaan aikuisväestön luku- ja numerotaitoja sekä ongelmanratkaisutaitoa. Suomi myös erottui edukseen parantuneilla tuloksilla verrattuna 10 vuoden takaiseen tutkimukseen.
– Perustaitoihin panostaminen kannattaa – siksi hallituksen päätös lisätä kolme vuosiviikkotuntia äidinkielen, kirjallisuuden ja matematiikan opetukseen ensi syksystä alkaen on niin tärkeä, opetusministeri ja RKP:n puheenjohtaja Anders Adlercreutz sanoo. Tämä hallituskauden aikana tehtävät panostukset perusopetukseen, esimerkiksi oppimisen tuen uudistus, luovat lapsillemme ja nuorillemme hyvät edellytykset kehittyä ja pärjätä elämässä.
PIAAC-tutkimus osoittaa, että kaikki Pohjoismaat sijoittuvat vertailussa korkealle paitsi luku-, numero- ja ongelmanratkaisutaidoissa, myös luottamuksessa muihin ihmisiin. Suomi sijoittui luottamuksen vertailussa toiseksi.
– Luottamus on suomalaisen yhteiskunnan supervoima. Mitä vahvemmat tiedonkäsittelyn perustaidot ovat, sitä todennäköisemmin tuntee luottamusta muihin ihmisiin. Tämä osoittaa, miten keskeisiä perustaidot ovat paitsi yksilön myös koko yhteiskunnan kannalta. Olen iloinen, että Suomi ja Pohjoismaat ovat edelläkävijöitä toimivien ja turvallisten yhteiskuntien rakentamisessa, Adlercreutz sanoo.
Lisätietoja: Erityisavustaja Andreas Elfving, 050 310 0274
Opetusministerin vastaus mielipidekirjoitukseen ammatillisesta koulutuksesta
/7 Comments/in 1 koulutus, blog, kirkkonummi, Mielipidekirjoitus /by AndersKirkkonummen Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa pohditaan ammatillisen koulutuksen tilannetta. Haluan tässä kommentoida kirjoittajien esittämiä näkemyksiä.
Kirjoittajat kiittävät tulevia uudistuksia mutta nostavat esille rahoitusleikkaukset ongelmana. Molempiin on helppo yhtyä. On selvä, että mikä tahansa toimiala mieluummin kasvattaa budjettiaan kuin vähentää sitä. Asiaa on kuitenkin hyvä tarkastella kokonaisuutena ja perspektiivissä.
Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana ammatillisen koulutuksen rahoituksen osuus BKT:stä on kolminkertaistunut. Vuodesta 2019 tähän päivään se on kasvanut euromääräisesti noin 400 miljoonalla eurolla. Viime vuosina opiskelijamäärät ovat kasvaneet paljon, mutta tehtyjen opintosuoritusten määrä ei.
Samaan aikaan tietyille aloille koulutamme liikaa tekijöitä, toisille liian vähän. Tämä on se iso kuva, johon haemme ratkaisua tilanteessa, jossa julkiseen talouteen kohdistuu suuri paine.
Ammatillisen koulutukseen kohdistuu ensi vuodesta alkaen 120 miljoonan euron sopeutus, mutta indeksikorotuksista johtuen kokonaisrahoitus vähentyy vain 97 miljoonaa euroa. Samalla on tärkeä muistaa, että ammatillisen koulutuksen rahoitus on ensi vuonnakin yli 2 miljardia euroa joten ensi vuonna ammatillisen koulutuksen rahoitus on euromääräisesti varsin samalla tasolla kuin vuonna 2023. Kuluvan vuoden rahoitus on 2 miljardia 163 miljoonaa euroa.
Ideaalitilanteessa ei olisi tarve tehdä säästöjä, mutta valitettavasti taloudelliset realiteetit ovat toiset. Hallituksen tavoitteena on julkisen talouden vahvistaminen. Olemme tehneet päätöksiä yhteensä 9 miljardin euron sopeutustoimista. Nämä päätökset eivät ole olleet helppoja – mutta samalla tavoite, eli talouden tasapainottaminen, on tärkeä ja välttämätön nimenomaan siksi, että haluamme tarjota näitä tärkeitä palveluja.
Hallitus kohdentaa säästön niille, joilla on jo aiempi tutkinto. Toista tai useampaa tutkintoa suorittavien koulutukseen ammatillisen koulutuksen rahoituksesta on to opiskelijavuosia meillä on vuositasolla 65000. Säästö toteutetaan vähentämällä niin sanottuja tavoitteellisia opiskelijavuosia. Yhteensä kyse noin 11 000 opiskelijavuodesta. Säästö kohdistetaan laskennallisesti opetuksen järjestäjiltä sen pohjalta, miten paljon heillä on toista tai kolmatta tutkintoaan tekeviä nuoria tai aikuisia. Järjestäjät vastaavasti vähentävät näiden opiskelijoiden sisäänottoa.
Senkin jälkeen näitä opiskeluvuosia on vuositasolla noin 54000, eli merkittävä määrä.
Kirjoittavat sanovat, että rahoituksen leikkausta on vaikea kohdistaa, että resurssit koulun sisällä ovat jaetut ensimmäistä ja toista tai useampaa tutkintoa suorittavien välillä.
On selvä, että resurssit jaetaan. Kaikki muu olisi tavattoman tehotonta. Sen kautta on selvä, että leikkausten 100% kohdennus muihin kuin oppivelvollisiin ei ole mahdollista tai realistista. Hyvin lähelle kuitenkin pääsee. Paljon onkin kiinni itse oppilaitoksen toiminnasta. Miten he säätävät sisäänottomääriään ja järjestävät toimintaansa?
Rahoituksen vähentäminen tulee näkymään ja tuntumaan. Samaan aikaan teemme kuitenkin uudistuksia, jotka parantavat työllisyyttä ja luovat mahdollisuuden oppilaitoksille vahvistaa rahoitustaan.
Ammatillisen koulutuksen rahoitusperusteen muutos työllistymistä painottavaksi tarkoittaa, että syntyy vahva kannustin varmistaa, että oppilaat saavat tarvitsemansa tuen ja valmistuvat, ja että he myöhemmin työllistyvät, .
Aloitamme myös 8-vuotisen toiminnanohjauskokeilun, jonka piiriin pääsee enintään 40 koulutuksen järjestäjää. Sen sijaan, että opetuksen tarjontaa näiden osalta ohjattaisiin ministeriöistä käsin, nämä kokeilun piirissä olevat oppilaitokset voivat itse säätää tarjontaansa sen mukaan, mitä paikallinen työelämä tarvitsee.
Kun tässä otamme huomioon sen, että työllistyminen vaikuttaa rahoitukseen on selvä, että kokeilun myötä voittajia ovat niin yhteiskunta, opiskelija kuin koulutuksen järjestäjäkin.
Leikkaukset ovat aina ikäviä. Ammatillisessa koulutuksessa väitän kuitenkin, että muu uudistustyö avaa leikkauksista huolimatta uusia mahdollisuuksia niin kouluille kuin oppilaillekin ja se on hyvä, koska tarvitsemme vahvaa ammatillista osaamista työmarkkinoillemme.
Anders Adlercreutz
Opetusministeri, RKP:n puheenjohtaja
Opetusministeri Adlercreutz Brasiliassa: Koulutus on avain yhdenvertaisuuteen
/0 Comments/in 1 koulutus, Lehdistötiedote, Pressmeddelande /by AndersRKP:n puheenjohtaja, opetusministeri Anders Adlercreutz osallistui Unescon globaaliin opetusministerikokoukseen Brasilian Fortalezassa 31.10.-1.11.2024. Unesco vastaa YK:n kestävän kehityksen Agenda 2030 koulutusta koskevien tavoitteiden koordinoinnista ja seurannasta. Kokouksen tarkoituksena oli tarkastella tarvittavia toimia tavoitteiden saavuttamiseksi.
– Koulutuksen saavutettavuus on globaali tulevaisuuskysymys. Edelleen n. 250 miljoonaalla lapsella ja nuorella ei ole mahdollisuutta käydä koulua. Suomella on vahva kansainvälinen profiili koulutuskysymyksissä ja on tärkeää, että jatkamme koulutuksen edistämistä globaalilla tasolla ja kehitysyhteistyössämme. Koulutus on yhdenvertaisen ja menestyksekkään yhteiskunnan keskeisimpiä rakennuspalikoita, Adlercreutz sanoo.
Adlercreutz edusti Suomea kahdessa paneelissa, joissa teemoina olivat varhaiskasvatus, oppiminen ja opettaja-ammatin houkuttelevuus. Kahdenvälisiä tapaamisia oli mm. Brasilian, Perun, Chilen, Yhdysvaltojen, Kiinan ja Ukrainan poliittisten vastinparien kanssa.
– Agenda 2030:n tavoitteena on koulutuspolun varmistaminen kaikille, aina varhaiskasvatuksesta toiseen asteeseen. Tämän saavuttamiseksi tarvitsemme n. 50 miljoonaa uutta opettajaa globaalilla tasolla. Suomessa opettajan ammatti on arvostettu, mutta valitettavasti tämä ei päde kaikkialla. Tähän liittyen voimme jakaa omia kokemuksiamme. Ilmainen ja laadukas kouluruokajärjestelmämme on toinen teema, joka herättää paljon mielenkiintoa maailmalla. Tämä on asia, jota pidämme itsestäänselvyytenä, mutta joka ei ole sitä muualla, Adlercreutz sanoo.
Unescon Global Education Meeting järjestettiin Fortalezassa Brasiliassa 31.10.-1.11.2024 opetusministereiden G20-kokouksen yhteydessä.
Lisätietoja: Erityisavustaja Crista Grönroos, 050 441 4257