(På svenska här)

Viiden lapsen isänä minulla on ollut ilo ja etuoikeus seurata koulun arkea vanhemman roolissa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Tämä ei ole mitätön ajanjakso ja sitä muistellessani huomaan kouluarjen muuttuneen melkoisesti tänä aikana. Muutos liittyy sekä opetussisältöihin että yhteiskunnan digitalisoitumiseen. Kuusi vuotta kestänyt työ valtakunnallisen Hem och Skola -organisaation puheenjohtajana on sekin palvellut ikkunana kouluarkeen sekä koulujen ja kotien väliseen yhteistyöhön.

Oma tapani edistää asioita, on kuunnella niitä, jotka asioista eniten tietävät. Opetusministerin työssä tämä tarkoittaa ennen kaikkea opetusalan asiantuntijoiden eli opettajien, rehtoreiden, koulunkäynninohjaajien,  kuraattoreiden, koulupsykologien, kouluterveydenhoitajien sekä muiden tiiviisti opetus- ja kasvatustyöhön linkittyvien ammattilaisten kuuntelemista. Tärkeän sidosryhmän muodostavat luonnollisesti myös lapset ja nuoret sekä heidän huoltajansa.

Yhtä lailla, kun oli tärkeää kuunnella eri sidosryhmiä hallitusohjelmaa laadittaessa, yhtä tärkeää on kuunnella heitä hallitusohjelmaa toimeenpantaessa.

Suomalainen koulu kehittyy vain, jos päivittäin opetuksen parissa töitä tekevät ihmiset ovat työhönsä motivoituneita. 

Koska kukaan ei pääse työssään pakoon omia henkilökohtaisia kokemuksiaan, haluan kuitenkin kertoa omista havainnoistani ja siitä, millaisiin asioihin tulen työssäni todennäköisesti kiinnittämään omalla opetusministerikaudellani huomiota ja miksi.

Kutsun tämän kirjoituksen myötä opetustyön ammattilaiset ja vanhemmat vuoropuheluun kanssani. Minua voi lähestyä matalalla kynnyksellä esimerkiksi sähköpostitse. Kirjoita sähköpostiviestin aihekenttään: ”Ideoita ja näkemyksiä opetusministerille”. En ehdi vastaamaan kaikkiin viesteihin, mutta luen niistä jokaisen. 

Varsinaisiin toimenpiteisiin tai toimintamalleihin en vielä ota kantaa. Niiden aika tulee myöhemmin. Ministeriössäni on jo lähtenyt liikkeelle laaja työ joka analysoi nykyisen koulujärjestelmän tilaa ja syitä oppimistulosten laskuun sekä pohtii visiota tulevaisuuden peruskoulusta. Tämä teksti on omaa pohdintaani myös tätä työtä ajatellen. 

Ensin haluan jakaa näkemykseni koulutuksen laajemmasta yhteiskunnallisesta roolista, ja sen jälkeen esitän viisi teesiä, joiden ajattelen olevan merkityksellisiä peruskoulua kehitettäessä. 

Koulutuksen yhteiskunnallinen rooli: sivistysvaltion missio on sivistyksen vaaliminen

Globalisoituminen sekä tiedon tuottamisen laajuus ja nopeus ovat johtaneet tilanteeseen, jossa meidän on yhä vaikeampi hahmottaa erilaisten toimijoiden, asioiden ja tapahtumien välisiä monimutkaisia vuorovaikutussuhteita.

Tällaisten monimutkaisten vuorosuhteiden tarkastelua kutsutaan systeemiseksi ajatteluksi, joka on vastakohta yhtä ongelmaa tai epäkohtaa kerrallaan ratkovalle ajattelulle. Systeeminen ajattelu linkittyy mielessäni myös meille kaikille paljon tutumpaan käsitteeseen eli yleissivistykseen.

Sitran julkaiseman ja Antti Moilasen kirjoittaman ”Kuinka sivistys tulisi tänä päivänä ymmärtää” – artikkelin mukaan sivistykseen liittyy pyrkimys ratkaista yhteiskunnassa esiintyviä ongelmia mahdollisimman monipuolisen ja syvän tieto-, arvostelu-, toiminta- ja empatiakyvyn avulla.

Artikkeli tiivistää sivistyneen ihmisen määritelmän seuraavasti: ”Sivistynyt ihminen on itsenäinen, kriittinen ja vastuullinen kansalainen, joka on kehittänyt osaamistaan tasapainoisesti eri inhimillisen kulttuurin alueilla. Niihin kuuluvat ruumiillisuus, käsityö ja tekniikka, yhteiskunta, estetiikan eri muodot, kielet, kirjallisuus ja kulttuuri, historia ja politiikka, talous, matematiikka ja luonnontieteet, filosofia sekä etiikka.”

Ajattelen, että vaaliaksemme sivistystä ja sen tuottamaa yhteisöllistä hyvää, meidän on varmistettava, että kouluissa on jatkossakin ns. “koviin tieteisiin” perustuvien aineiden eli matematiikan ja luonnontieteiden lisäksi riittävästi humanistisiin tieteisiin lukeutuvia aineita, kuten historiaa, filosofiaa ja kieliä, sekä taide- ja taitoaineita, kuten musiikkia ja kuvataiteita.

Humanistiset aineet ovat omiaan lisäämään itsetuntemustamme ja empatiakykyämme jatkuvasti monimutkaistuvassa ja moniarvoistuvassa maailmassa.

Sivistysvaltion missio on sivistyksen vaaliminen ja sivistyksen vaaliminen on sivistysvaltion olemassaolon ehto.

Yhteisöllisyyden vahvistaminen ja moniarvoisuuden kunnioittaminen  luovat otollisen maaperän yleissivistyksen hyödyntämiselle tavalla, joka tukee kestävää kehitystä.

 

Viisi teesiä peruskoulun kehittämiseksi

Teesi # 1: Kognitiivisten kykyjen kehittämisen tulee olla opetustyön keskiössä

Kognitiivisilla kyvyillä viitataan tiedon käsittelyyn liittyviin kykyihin eli ympäristön havainnointiin, kielelliseen ja käsitteelliseen ajatteluun ja ongelmanratkaisuun sekä tunne-elämän sääntelyyn ja motivaatioon.

Kognitiiviset taidot ovat informaatioyhteiskunnassa aiempaa enemmän koetuksella: meiltä vaaditaan kykyä suunnistaa ja tehdä valintoja valtavan infotulvan keskellä. Oppimisen muodot ja meiltä vaadittavat taidot muuttuvat nopealla tempolla ja muutoksessa mukana pysyminen edellyttää jatkuvaa uuden omaksumista.

Me ihmiset olemme oppijoina hyvin erilaisia: Osa omaksuu asioita nopeammin kuin toiset.  Osa suoriutuu usean asian tekemisestä yhtä aikaa, kun taas toiset haluavat keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Ei ole epäilystäkään siitä, kumman sorttisia ihmisiä nykymaailman koulu- ja työelämä suosivat.

Peruskoulun tehtävänä on varmistaa, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus löytää itselleen sopivat oppimisen tavat ja että kaikilla on mahdollisuus kehittyä oppijoina.

Jos kognitiiviset taitomme ontuvat, tulee elämästämme vaikeasti hallittavaa, mistä taas seuraa herkästi muita ongelmia, kuten sosiaalista syrjäytymistä.

Monet opettajat ja vanhemmat ovat tällä hetkellä huolissaan lasten kognitiivisten taitojen rappeutumisesta. Käytännössä tämä näkyy mm. heikentyneenä keskittymiskykynä, heikentyneenä kykynä oppia ja muistaa asioita, heikentyneenä kykynä ratkaista itsenäisesti teoreettisia ja käytännönläheisempiäkin tehtäviä, heikentyneenä kykynä ilmaista itseä ja heikentyneenä kykynä tuntea empatiaa.

 

Miten kognitiivisten taitojen kehittyminen varmistetaan?

Hyvät kognitiiviset taidot muodostuvat hyvistä

–          kielellisistä taidoista (mahdollistaa käsitteellisen ajattelun ja mielikuvituksen)

–          motorisista taidoista (mahdollistaa ympäristön hahmottamisen liikkeen kautta)

–          itseilmaisun taidoista (mahdollistaa omien rajojen tutkimisen ja erilaisuuden ymmärtämisen)

–          loogisen päättelykyvyn taidoista (syy-seuraussuhteiden ymmärtämisen)

Tämä lista on omiaan muistuttamaan siitä, että kaikki suomalaisessa opetusohjelmassa olevat aineet ovat kognitiivisten taitojen kehittymisen näkökulmasta yhtä tärkeitä.

Juuri monipuolisuus on suomalaisen koulun erityisvahvuus ja sitä tulee mielestäni vaalia. Tiettyjä aineita, kuten taide- ja taitoaineita ja liikuntaa, tarkastellaan tällä hetkellä usein lukuaineita ”kevyempinä” aineina, vaikka niillä on älylaitteiden ja tekoälyn aikakaudella aiempaakin tärkeämpi rooli kognitiivisten taitojen vahvistamisessa. Siksi meidän on kiinnitettävä erityistä huomiota näiden aineiden ja leikin rooliin lasten ja nuorten kehityksessä.

Vaikka uuden keksiminen vaatii usein teoreettista ja loogista ajattelua, uuden näkökulman tai hypoteesin luomista edeltää myös vapaan assosioinnin vaihe, jossa aivon eri alueet jäsentävät ja yhdistävät havaintoa ja tietoa uudella odottamattomalla tavalla. Tästä syntyy oivallus. 

Taide- ja taitoaineilla on tärkeä rooli aivojen “kutkuttamisessa”.

Parhaillaan käynnissä oleva keskustelu älylaitteiden –  ja ennen kaikkea älypuhelinten – roolista koulussa kytkeytyy luonnollisesti suoraan kognitiivisten taitojen kehittämisestä käytävään keskusteluun.

Suhtaudun kriittisesti älypuhelinten käyttöön koulupäivän aikana, sillä tämänhetkisen tiedon valossa älylaitteet ja niiden sisällöt koukuttavat niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin. Samaan aikaan lasten ja nuorten keskittymiskyky on heikentynyt ja mielenterveysongelmat ovat kasvussa.

Tästä 2010-luvulla alkaneesta kehityksestä on kirjoittanut ansiokkaasti mm. amerikkalainen sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidt ja vaikken omassa roolissani pystykään validoimaan hänen kirjoituksiaan tai väitteitään akateemisessa mielessä, niin hänen ajattelunsa tukevat omia havaintojani.

Kirjassaan ”Ahdistunut sukupolvi” (Terra Cognita, 2024) Haidt kirjoittaa leikin merkityksestä lapsen kehitykselle. Hän muistuttaa, että nuoret nisäkkäät, kuten ihmislapset, haluavat luontaisesti leikkiä;  heistä tulee sosiaalisesti, kognitiivisesti ja emotionaalisesti rajoitteisia, jos heiltä evätään mahdollisuus leikkiin.

Leikin ja sosiaalisen kanssakäymisen mahdollistavilla välitunneilla on tärkeä kognitiivisia taitoja kartuttava tehtävä, eikä ole samantekevää, millä tavalla lapset välitunnit käyttävät. Opettajien kertoman mukaan älypuhelimet nappaavat yhä isomman osan lasten ja nuorten ajasta välitunneilla ja on ihan aiheellista pohtia, mitä tämä tarkoittaa sosiaalisten taitojen vahvistamiselle.

Itse haluaisin nähdä, että lapset ja nuoret käyttäisivät välitunnit leikkimiseen, pelaamiseen ja seurusteluun kännykällä pelaamisen tai viestittelyn sijaan. 

Aivoterveydestä puhutaan yhä enemmän. Tiedämme, että aivojen palautuminen päivän toimista on tärkeää kognitiivisen suoriutumisen ja oppimisen näkökulmasta. Tällöin puhumme riittävästä määrästä unta ja liikuntaa sekä riittävästä määrästä monipuolista ravintoa.

Suomalainen koulu tarjoaa lapsille ja nuorille monipuolisen lounaan sekä liikuntaa, terveysoppia ja opintojen ohjausta. Perheen vastuulla on huolehtia muiden aterioiden ja liikunnan monipuolisuudesta sekä siitä, että lapset ja nuoret saavat riittävästi unta.

Tästä pääsemmekin toiseen teesiin eli koulujen ja kotien yhteistyön tiivistämiseen.

 

Teesi # 2: Koulun ja kodin yhteistyötä tulee tiivistää

Vanha afrikkalainen sanonta ”Omwana takulila nju emoi.” viittaa yhteisön merkitykseen lapsen kasvattajana. Suomeksi lause kääntyy seuraavasti: ” Lapsi ei kasva vain yhdessä kodissa.” Usein siteerattu samanhenkinen englanninkielinen sanonta kuuluu: ”It takes a village to raise a child.”

Koulun ja kotien yhteistyötä kehittävän valtakunnallisen Hem & Skola -järjestön pitkäaikaisena puheenjohtajana minulla on ollut ilo seurata koulujen ja kotien välistä yhteistyötä, eikä liene kenellekään yllätys, että nostan koulun ja kodin sekä lapsen lähiympäristöön kuuluvien ihmisten  vuorovaikutukseen sisältyvän potentiaalin esille myös uudessa roolissani opetusministerinä. Teen näin, vaikkei asiaan kohdistukaan suoria lainsäädännöllisiä tarpeita tai odotuksia.

Yhteisöllisyys ja siihen liittyvä kanssakäyminen on yhä enenevissä määrin virtuaalista. Tämä pätee niin aikuisten, lasten kuin aikuisten ja lastenkin väliseen vuorovaikutukseen. Me vanhemmat muistelemme nostalgisina lapsuuttamme värittäneitä pihaleikkejä, joissa opimme ryhmässä sosiaalisia taitoja, kuten sääntöjen noudattamista, kiistojen sopimista ja yhdessä keksimistä. Yhdessä opimme myös tunnistamaan vaaroja ja välttämään niitä.

Viittasin aiemmin sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidtin kirjaan ”Ahdistunut sukupolvi”. Siinä hän toteaa meidän vanhempien suojelevan lapsiamme fyysisessä maailmassa ja alisuojelevan heitä virtuaalimaailmassa. Tämä näkyy muun muassa lasten paapomisella ja älypuhelimen mahdollistamana kontrolloimisena; viestitämme olevamme olemassa jatkuvasti lapsiamme varten, missä ikinä he liikkuvatkaan tai mitä ikinä he tarvitsevatkaan.

Tällainen toiminta ei ole omiaan kasvattamaan lasten luottamusta siihen, että he pärjäävät omine avuineen. Ei vaikka meidän vanhempien tarkoitusperät ovatkin yleensä pelkästään hyvää tarkoittavia.

Haidt muistuttaa, että aikuisten olisi tärkeää kestää ajatus siitä, että oma lapsi joutuu silloin tällöin elämässään epämukaviin tilanteisiin, joista hänen on selvittävä. Kyse voi olla kiistasta luokkakaverin kanssa tai loukkaantumisesta jalkapallopelissä. Oma-aloitteinen selviäminen lisää lapsen luottamusta omiin kykyihinsä pärjätä. Selvää on, ettei aikuisten pidä sallia pitkäaikaisia stressitilanteita, kuten vaikkapa kiusaamista.

Olen itse vakuuttunut siitä, että koulu hyötyy oppilaiden perheiden tiiviistä yhteydestä. Kun vanhemmat ja muut lähiympäristön aikuiset, kuten vaikkapa lähikaupan kauppias tai jalkapallovalmentaja, tuntevat toisensa ja kun he tarkkailevat yhdessä yhteisöön kuuluvien lasten toimintaa, ei pitkäaikaisia stressitilanteita pääse syntymään yhtä helposti. Samaan aikaan on selvää, että tällaisen tilanteen saavuttaminen on isossa koulussa tai yhteisössä haastavaa.  Aikuisten pitää luonnollisesti suhtautua lapsiin ja nuoriin ja heidän tekemisiinsä objektiivisesti ja rakentavasti.

Tutkimus tukee ajatusta vanhempien välisen yhteyden merkityksestä. Tällainen useista turvallisista aikuisista muodostuva verkko parantaa lasten kouluviihtymistä ja pärjäämistä.

 

Miten koulun ja kodin yhteistyötä voidaan tiivistää?

Koululla voi olla rooli vanhempien välisen vuorovaikutuksen vahvistamisessa ja se voi fasilitoida yhteisten pelisääntöjen luomista. Kuitenkin myös vanhemmilla itsellään on vastuu yhteisöllisyyden vahvistamisesta, mikä edellyttää vaivannäköä siinä, missä mikä tahansa muukin suhdetoiminta. Itse uskon, että tämä investointi kannattaa.

Kysymys voi olla vaikkapa siitä, että sovitaan, ettei kenenkään kotona pelata tietokonepelejä kello kahdeksan jälkeen illalla tai siitä, ettei kukaan tule kouluun pyörällä ilman kypärää. Vanhempina meidän on helpompi asettaa lapsillemme rajoja ja toimia johdonmukaisesti, kun tiedämme lastemme kaverien vanhempien olevan kanssamme samoilla linjoilla.

Olennaista lasten hyvinvoinnin ja sitä kautta oppimisen näkökulmasta on, että vanhemmat tuntevat toisensa, luottavat toisiinsa ja voivat olla toisiinsa yhteydessä matalalla kynnyksellä missä tahansa asiassa. Ja että kaikki toimivat empaattisesti koko yhteisön hyväksi.

Tällaisessa yhteisössä jokaisen lapsen hyvinvointi on jokaisen aikuisen kunnia-asia.

Ja lopuksi: Vanhempien yhteistyön ei tarvitse perustua vain nykyään niin tyypilliseen varainkeruuseen luokan hyväksi. Hyvä tavoite voi olla se, että vanhemmat järjestävät yhteisen illanvieton. Tai vaikka se, mitä pääsin juuri todistamaan vierailullani Mustasaaren lukioon:  koulun kuoro järjesti harjoitusviikonloppuja, jossa myös vanhemmat olivat mukana.

 

Teesi # 3: Koulujen segregaatio on estettävä

Suomalaisen koulun keskeinen vahvuus on ollut se, että koulut ovat olleet tasaisen hyviä ja oppimistuloksissa ei ole ollut suuria, oppilaiden taustan kanssa korreloivia eroja. Tällä hetkellä koulushoppailu on kasvussa, tyttöjen ja poikien väliset oppimiserot kasvavat ja esimerkiksi perheiden tulot korreloivat vahvasti esimerkiksi poikien oppimistulosten kehityksen kanssa. Tämä on huolestuttava kehitys. Asumisalueiden eriytyminen, segregaatio, tuo myös haasteita kouluihin

Monissa länsimaissa monikulttuurisuus on ollut arkea jo pitkään, mutta meille suomalaisille, pitkään varsin homogeenisessa kulttuurissa eläneille, asia on uudempi.

Tulevaisuuden Suomi on väistämättä monikulttuurinen ja jo nyt osassa kouluista on lapsia hyvinkin erilaisista taustoista.

Meidän tulee tehdä määrätietoisesti työtä sen eteen, että kaikki lapset, taustastaan riippumatta, kokevat tulevansa hyväksytyiksi koulussa juuri sellaisina kuin ovat.

Etenkin pääkaupunkiseudulla on nähtävissä eriytymistä koulujen ja asuinalueiden välillä. Se tuo mukanaan laajan kirjon haasteita. Mutta myös siksi, että tulevaisuus on monikulttuurinen ja koska lapsemme hyötyvät siitä, että he saavat jo pienestä pitäen tutustua erilaisiin ihmisiin, on tärkeää, ettei segregaatiota synny. Viime vuosina otsikoissa ollut ”koulushoppailu” ei istu vuosikymmeniä Suomessa peruskoulun kehittämistä ohjanneeseen ajatukseen siitä, että koulun penkillä olemme kaikki samanarvoisia. Puolustusvoimilla on perinteisesti ollut tärkeä rooli eri kansanosien yhteen tuomisessa ja uskon, että koululla on tässä suhteessa samantyyppinen merkitys.

Monikulttuurisuus tuo kuitenkin väistämättä mukanaan opettamiseen liittyviä haasteita: jos lapsen ensisijainen kieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi, ei se voi olla vaikuttamatta oppimiseen. Useat monikulttuurisessa koulussa työskentelevät opettajat ovat kertoneet minulle juuri lasten kielitaidottomuudesta juontavista haasteista.

Kuten aiemmin kognitiivista taidoista ja niiden tärkeydestä kirjoittaessani totesin, kielitaito on avain maailman hahmottamiseen ja siinä pärjäämiseen. Siksi koulun ensisijainen tehtävä on varmistaa, että jokainen lapsi oppii koulukielekseen valikoituneen kielen. Ei siis ainoastaan tyydyttävästi, vaan hyvin. Koulukielen oppimisessa on myös S2- ja R2-lasten vanhemmilla tärkeä rooli: on tärkeää motivoida ja sitouttaa heidät tekemään työtä yhteisen tavoitteen eteen.

 

Miten segregaatiota voidaan ehkäistä?

Segregaation ehkäiseminen lähtee siitä, että Suomeen muuttavat ihmiset otetaan avoimesti ja pelotta vastaan, eikä synny alueita, joissa asuu ainoastaan maahanmuuttajia tai tietyn tuloluokan asukkaita. Tässä kaupunkisuunnittelulla ja asuntopolitiikalla on keskeinen merkitys. On myös tärkeää, että kotouttaminen tapahtuu molemmilla kansalliskielillämme. 

Kotoutumisen kannalta on olennaista, että lapsilla on mahdollisuus ystävystyä koulun alkumetreiltä ”kantasuomalaisten” lasten kanssa ja että he oppivat kielen mahdollisimman nopeasti.

Kouluissa etsitään opettajien toimesta aktiivisesti maahanmuuttajalasten oppimista edistäviä käytäntöjä, mutta monet niistä ovat vasta kokeiluvaiheessa. Segregaation ehkäisemisessä erityisen tärkeää onkin kaavoituksen ja kotouttamistoiminnan ohella yleisen asenneilmapiirin muovaaminen tälle työlle suotuisaksi.

Kodeilla on koulujen ohella tärkeä rooli maahanmuuttajien kotoutumisessa. Me kaikki tiedämme, että sopeutuaksemme uuteen ympäristöön ja kulttuuriin, meidän on koettava olomme tervetulleiksi ja turvallisiksi. Tutkimus kertoo, että se on keskeinen kotoutumiseen vaikuttava tekijä.  Jos sinua ei hyväksytä, niin miksi haluaisit silloin tulla osaksi ryhmää tai yhteiskuntaa?

Se, miten kohtaamme lapset ja nuoret heidän taustastaan riippumatta vaikuttaa siihen, miten arvostetuiksi he itsensä tuntevat.

Pidän tärkeänä, että päiväkodeissa ja kouluissa on monikulttuurisuus- ja monimuotoisuuskasvatusta ja että lasten vanhemmat sitoutetaan tähän kasvatustyöhön. Opetusministeriössä tulen käynnistämään yhdenvertaisuuden toimenpideohjelman laadintatyön. Sen kautta luomme konkreettisia työkaluja yhdenvertaisuuden edistämiseksi koko koulupolulla.

Vakinaistamme myös koulujen välistä tasa-arvoa edistävän tasa-arvorahan ja uudistamme oppimisen tuen kokonaisuuden. Näillä on molemmilla toimenpiteillä on oma tehtävänsä eriarvoistumisen estämisessä. 

Teesi #4: Lapset eivät mene rikki odotuksista

Suojelemme usein lapsiamme vaivannäöltä ja pettymyksiltä. Elämässä harvat asiat onnistuvat helposti ja siksi ahkeruus yleensä palkitaan. Pettymykset ja turhautuminen kuuluvat oppimiseen, sillä mitä vaikeammaksi asiat muuttuvat, sitä enemmän joudumme sietämään epämukavuutta ja hallinnan menettämisen tunnetta.

Sosiaalinen media levittää kuvaa ”luontaisista menestyjistä” ja ”yltiölahjakkuuksista”. Tosiasiassa olemme aina historian saatossa asettuneet kauniisti Gaussin käyrälle ja aivan kuten ennenkin, luonnonlahjakkaiden oppilaiden määrä liikkuu tänäkin päivänä muutamissa prosenteissa.

Karu tosiasia on, että jonkin asian oppiminen vaatii meiltä lähes poikkeuksetta satoja ja jopa tuhansia tunteja kovaa työtä ja sinnikkyyttä. Eli toistoa, jota rutiiniksikin kutsutaan.

Unkarilais-amerikkalainen psykologi Mihályi Csikszentmihályi on tunnettu Flow-teoriastaan. Teorian mukaan ihminen pääsee tekemisessään flow-tilaan silloin, kun hänelle annetut tehtävät ovat hänelle riittävän haastavia, mutta eivät kuitenkaan kohtuuttoman vaikeita. Flow-tilassa ihminen myös oppii ja oivaltaa eniten eli on tavallaan oppijana parhaimmillaan.

Meidän on autettava lapsiamme flow-tilaan asettamalla rima riittävän korkealle suhteessa heidän kykyihinsä.

Kuten ylempänä tekstissäni totesin, lapset ovat toisaalta oppijoina hyvin erilaisia. Suoriutumattomuus ei useinkaan johdu heikkolahjaisuudesta, vaan siitä, että lapsi tai nuori ei kykene omaksumaan asioita niin kuin ne hänelle tarjoillaan.

Nykykoulu pyrkii tunnistamaan lasten erityistarpeita aivan eri tavalla kuin koulu vaikkapa 50 vuotta sitten. Aiemmin lapset joutuivat oppijoina samaan muottiin. Muistamme vanhempiemme tarinat siitä, miten heidät oli vasenkätisinä pakotettiin oikeakätisiksi. Erilaisia räikeitäkin oppimisen vaikeuksia, kuten vaikkapa luki- ja kirjoitushäiriöitä ei edes tunnistettu. Olemme menneet tässä suhteessa kehityksessä rutkasti eteenpäin, enkä soisi meidän nostalgisoivan menneisyyden koulua liikaa.

Kohta eduskunnalle annettava oppimisen tuen uudistus pyrkii varmistamaan yksilöllisen tuen saatavuuden ja sen, ettei tukea tarvitsevien määrä luokassa nousisi opettamisen ja oppimisen laadun kustannuksella liian isoksi  

Miten kasvatamme uskallustamme vaatia lapsiltamme enemmän?

Tämäkin kysymys vie takaisin koulun ja kodin yhteistyöhön.

Omat lapseni ovat olleet oppijoina erilaisia: se mikä yhdelle on ollut helppoa kuin heinän teko, on tuottanut toiselle suurta tuskaa. Lasta auttaa vastoinkäymisiä kohdatessaan tieto siitä, että hän on jossain asiassa hyvä. Omien vahvuuksien tunnistaminen on oiva lääke pettymysten kestämiseen.

Vahva itsetunto lähtee riittämisen ja onnistumisen tunteista: ”Minä riitän tällaisena kuin olen”.

Meillä vanhemmilla tulisikin olla mahdollisimman realistinen kuva siitä, millaisia odotuksia asetamme lapsellemme suhteessa hänen kykyihinsä ja luottaa siihen, että he kyllä löytävät oman paikkansa maailmassa, kunhan saavat riittävän hyvät taidot niissäkin asioissa, joissa heillä on vaikeuksia. Vastaavasti, meidän pitää uskaltaa vaatia heiltä yhä parempia suorituksia niissä tehtävissä, joista huomaamme heidän suoriutuvan helposti.

Koulun tehtävä on varmistaa, että lapsi selviää peruskoulusta valmistuttuaan perusarjesta: hän pystyy omaksumaan tietoa,  selviää arjessa tarvittavista laskutoimituksista, hän pystyy toimimaan ryhmän jäsenenä ja on itsetunnoltaan terve ja on edellytykset ja motivaatio oppimaan eteenpäin. 

Tasapäistäminen ei ole tasa-arvoa.

Jotta lapsi voi päästä ”oppimisen flow-tilaan”, meidän on kyettävä tunnistamaan hänen vahvuutensa ja heikkoutensa ja antamaan hänelle oman tasonsa mukaisia tehtäviä. Sellaisia, jotka haastavat riittävästi, mutta eivät ole ylivoimaisia. Lapsi ei hyödy siitä, että vanhemmat joutuvat tekemään läksyt hänen puolestaan.

 

Teesi #5: Meillä on erinomaiset edellytykset olla maailman parhaita

Väheksymättä hetkeäkään niitä haasteita, joita suomalainen koulu tällä hetkellä kohtaa, koen, että suomalainen opettajien osaaminen ja sitä myöden suomalainen koulu ovat maailman mittakaavassa edelleen erittäin korkeatasoisia.

Samaan aikaan kun monet yhteiskunnan mekanismit, kuten tiedonvälitys tai ihmisten kanssakäymisen tavat, muuttuvat, ihmisen perustarpeet pysyvät muuttumattomina. En ole käyttäytymistieteilijä, mutta arvaan, että tyytyväisyytemme riippuu yksinkertaisista asioista: saamme kuulua joukkoon, saamme kokea onnistumisia ja saamme toimia mahdollisimman itsenäisesti.

Koululla on tärkeä rooli yksilön perustarpeiden ja yhteiskunnan tarpeiden yhteensovittamisessa.

Opettajat ovat lastemme ja nuortemme iholla. Heillä on mahdollisuus tunnistaa oppimisen näkökulmasta heidän vahvuutensa ja heikkoutensa sekä mahdolliset erityistarpeet.

Meidän vanhempien on hyvä olla vastaanottavaisia opettajien havainnoille ja palautteelle.

Kun kodin ja koulun roolit ovat kasvatustyössä tasapainossa, meillä on erinomaiset edellytykset saavuttaa hyviä oppimistuloksia ja olla maailman parhaita. Ja ennen kaikkea osoittaa, että pohjoismaisessa demokratiassa mahdollisuus laadukkaaseen oppimiseen kuuluu kaikille lapsille heidän sosioekonomisesta taustastaan tai erityistarpeistaan riippumatta.

 

Miten tulemme maailman parhaaksi?

Teesit 1–5 vastaavat toivottavasti ainakin osittain opetuksen sisältöjen ja kodin ja koulun yhteistyön osalta tähän kysymykseen.

Haluan kuitenkin nostaa esille juuri tällä viikolla eräältä opettajalta saamani viestin, jossa hän muistuttaa, että opettajat eivät ole homogeeninen joukko, vaan heidän taitonsa ja persoonallisuutensa vaihtelevat. Tämä on mielestäni tärkeä huomio ja herättää paljonkin ajatuksia, joista ehkä tärkeimmän haluan nostaa vielä tässä kirjoitukseni lopussa esille.

Opettajat todellakin tekevät opetustyötä erilaisista lähtökohdista. Heidän reppujensa sisällöt vaihtelevat elämänkokemuksesta, henkilökohtaisista arvoista, koulutuksesta ja takana olevista opetusvuosista riippuen. Pidän erilaisuutta lähtökohtaisesti rikkautena sekä oppilaiden että opettajakunnan näkökulmasta.

Toivon, että opettajat hyödyntävät omaa persoonaansa ja elämänkokemustaan opetustyössä mahdollisimman rohkeasti.

Opettajat kantavat suurta vastuuta lastemme ja nuortemme kehityksestä. He ovat myös valta-asemassa suhteessa lapsiimme, joten vallan ja vastuun suhde on läsnä päivittäisellä tasolla. Rehtoreiden tehtävä on varmistaa työyhteisönsä hyvinvointi. On suomalaisen yhteiskunnan etu, että opettajat voivat henkisesti hyvin ja että heidän reppunsa täyttyy asioista, jotka lisäävät työssä menestymisen mahdollisuuksia: hyvästä työilmapiiristä, hyvistä opetusmenetelmistä, jatkokoulutuksista, hyvästä yhteistyöstä kotien kanssa, oikeudenmukaiselta ja motivoivalta tuntuvasta palkasta.

Sekä opetusministerinä että vanhempana kiitän kaikkia opettajia heidän arvokkaasta työpanoksestaan, jolla on, kuten kirjoitukseni alussa totesin, suuri ja syvä yhteiskunnallinen merkitys. Teidän työpaikkanne on Suomen tulevaisuustehdas. 

Työn iloa uuteen kouluvuoteen!